Miten vainottujen kristittyjen asiaa voi edistää paikallisseurakunnassa? Tehtävä saattaa olla haasteellinen tai helppo riippuen siitä, millaisen painoarvon seurakunta antaa asialle. Entä mitä vainottujen kristittyjen auttaminen antaa paikallisseurakunnan elämään? Näitä kysymyksiä pohtii Suvi Lehtimäki, joka työskentelee kappalaisena Kalajoen ev.lut. seurakunnassa.
Evankelisluterilaisissa seurakunnissa auttamistyö tapahtuu enimmäkseen – aivan ymmärrettävästi – kirkon omien järjestöjen kautta. Tämä on loogista ja turvallistakin, koska avun pyytäjiä seurakunnalle tulee paljon ja avun tarve on kaikilla todellinen. Johonkin täytyy vetää raja. Kirkon rakenteessa on luontevaa, että raja piirretään sen omien auttamiskanavien mukaan.
Kirkkokolehtien kohde on tarkoin määritelty ja sekin on hyvä. Tällöin seurakuntalainen voi kokea, että hänen lahjoituksensa menee turvallisesti perille.
Avustamisen haasteita
Siksi muiden järjestöjen voi olla haastavaa saada omia avunpyyntöjään läpi. Mahdotonta se ei ole, mutta se edellyttää, että järjestö tunnetaan seurakunnassa tai että siitä ainakin ollaan valmiit ottamaan selvää. Luonnollisesti seurakunnan johdon tulee hyväksyä avustuspyyntö.
Siksi järjestöjen mahdollisuudet saada avustustoiveitaan läpi saattavat olla hyvinkin erilaiset seurakunnasta riippuen. Marttyyrien Ääni ry on yhteiskristillinen järjestö ja jo yhteiskristillisyys saattaa olla joillekin seurakunnille hidaste tai jopa este järjestön näkyvyyden tai suoran avustamisen tiellä.
Avustusten antamista ohjaavat usein epätietoisuus ja ennakkoluulot, jotka ovat ymmärrettäviä. On maita, joissa saatetaan sallia suuren valtakirkon, vaikkapa katolilaisen tai ortodoksisen kirkon toiminta, mutta protestanttisia ja erityisesti vapaan suunnan kristittyjä vainotaan. Tällöin avustuksen antajalle saattaa olla vaikeaa perustella, kuinka totta vaino lopulta on ja onko sitä oikeastaan ollenkaan.
Asia voidaan myös politisoida. Tällöin kristittyjen kohtaamat vainot saatetaan häivyttää heimosotien tai poliittisten väkivaltaisuuksien taakse toteamalla, että vaino ei ensi sijassa kohdistukaan kristittyihin, vaan he kärsivät vain siinä sivussa.
Kun vainottujen asialle etsii tukea, täytyy siis olla mahdollisimman hyvin tietoinen, mitä eri maissa tapahtuu ja mitkä tilanteet siellä vallitsevat. On hyvä seurata kansainvälisten medioiden uutisointia, koska Suomen uutisvälineissä asian käsittely on olematonta eikä toimittajilla vaikuta olevan selkeää kuvaa tai edes mielenkiintoa aiheen syvempään tarkasteluun.
Mitä seurakunnassamme tapahtuu?
Itse olen ollut onnekas, koska oma työnantajani on suhtautunut suopeasti vainottujen asian esillä pitämiseen. Rippikoulussa on hieno tilaisuus kertoa aiheesta nuorille, ja he ovat siitä hämmästyttävän kiinnostuneita. Jos yksikin nuori sydän syttyy vainottujen asialle, on sillä niin iso merkitys tulevaisuudessa, että sitä ei voi kuvitellakaan. Itse sain ensimmäistä kertaa kuulla vainotuista 15-vuotiaana, kun helluntaiseurakuntaan kuulunut ystävä kertoi heistä minulle. Yksikään ikätoveri ympärilläni ei ollut asiasta kiinnostunut. Mutta tähän päivään mennessä olen saanut olla kertomassa sadoille ihmisille vainotuista kristityistä. Jos jokainen näistä sadoista kertoo edes yhdelle ystävälleen, kuinka suuri joukko siitä syntyykään!
Seurakunnassani pidetään ainakin kaksi kertaa vuodessa tilaisuus, jossa vainottujen hyväksi toimivien järjestöjen työntekijät kertovat aiheesta. Usein vieraat ovat vainottujen keskellä itse kenttätyössä olevia ja heidän kertomuksiaan seurakuntalaiset kuuntelevat herpaantumatta.
Vainottujen kristittyjen tukiryhmämme kokoontuu säännöllisesti kirjoittamaan rohkaisuviestejä vankeudessa oleville ja rukoilemaan heidän puolestaan. Viestejä on lähtenyt useita tuhansia. Silloin tällöin saamme kuulla ilouutisen, kun joku muistamamme vanki on päässyt vapauteen.
Kaikki tällainen toiminta paikallisseurakunnassa on mahdollista ennen muuta siksi, että seurakunnassa on muutama henkilö, joille vainotut kristityt ovat sydämen asia. Jotain, joka menee kaiken muun toiminnan edelle. Yksin kukaan ei voi tehdä mitään. Vaikka seurakunta toimijana olisi myötämielinen asialle, mitään ei tapahdu ilman aktiivisia seurakuntalaisia. Tiedän, että paikkakunnilla on syntynyt myös spontaanisti rukoussoluja ja toimintaryhmiä vainottujen hyväksi, ilman että niillä on mitään yhteyttä paikallisseurakuntaan. Tämäkin on tärkeää, mutta yhteys seurakuntaan pitäisi kuitenkin olla olemassa. Kaikessa hengellisessä toiminnassa on tärkeää, että oksa pysyy seurakuntarungossa kiinni.
Mistä kiinnostus syntyy?
Miten ihmiset saa mukaan toimintaan ja kiinnostumaan asiasta? Olen huomannut, että kutsumalla se on vaikeaa. Vainottujen elämä, vankeus, väkivalta ja raakuus jonka kohteena he ovat; se on niin ankaraa todellisuutta että monet eivät vain kestä olla sen kanssa tekemisissä. Monet eivät halua sitä nähdä. Ja se voi olla ymmärrettävääkin silloin, jos omassa elämässä on niin paljon kuormaa, että jo sen kantamisessa on tekemistä. Silloin toisen kuorma tuntuu olevan liikaa.
Mutta olen nähnyt myös käyvän toisin. Hyvinkin vaikeassa elämäntilanteessa oleva henkilö saattaa olla innokkaimpia vainottujen asian ystäviä. Silloin vainottujen kohtalo on ehkä saanut katsomaan omaa elämäntilannetta toisesta näkökulmasta. Oma kuorma on käynyt keveämmäksi kantaa, kun on nähnyt, miten vaikeaa jollakulla toisella on.
Tämä ei ole suuria ihmisjoukkoja kokoavaa toimintaa. Joukon pienuuden ei pidä antaa lannistaa. Yksittäinen ihminen, joka lähtee mukaan työhön vainottujen hyväksi, on saanut asiaan sisäisen kutsumuksen. Hänellä on sydämessä asiaan sellainen palo, että se pakottaa toimimaan. Se palo joko on tai sitä ei ole. Me voimme seurakunnassa järjestää tilaisuuksia, opetusta, toimintaa ja rukoushetkiä, jotta liekkejä syttyisi. Pyhä Henki aloittaa meissä työn ja ylläpitää sitä. Ilman Häntä emme voi mitään tehdä.
Vainottujen asian parissa oleminen ei ole helppoa. Se on työtä, jossa hyviä tuloksia tuntuu tulevan liian vähän. Ihmisten kärsimysten jatkuminen ja paheneminen tuntuu lannistavalta. Kuitenkin vainottujen ystävä haluaa jatkaa, koska kokee siihen Jumalan antaman kehotuksen. Raamatussa puhutaan kärsimyksestä hyvin paljon. Se ei ole vertauskuvallista eikä teoreettista vaan totta. Me kohtaamme Jumalan kärsivässä Kristuksessa. Ristin ohi katsomalla me emme näe Jumalaa.
