Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja, kirjailija Teuvo V. Riikonen piti Saaren kirkon Orpokotijuhlilla opetuspuheen, jonka aiheena oli kantaminen. Tähän Raamatussa, virsissä, hengellisessä kirjallisuudessa ja taiteessa toistuvaan teemaan liittyy Riikosen mukaan monia asioita, joista hän nosti esiin vastuun, taakkojen ja arkun kantamisen sekä sen, että Kristus on kaikkien taakkojen kantaja.
Puheensa aluksi Riikonen siteerasi psykoanalyytikko Martti Siiralaa: ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi.” Emme elä eristyksissä, vaan osana perhettä, yhteisöä, yhteiskuntaa ja seurakuntaa. Pysähtymällä toisen ihmisen kohdalla voi keventää toisen taakkaa, Riikonen muistutti.
”Vastuun kantaminen näkyy huolenpitona läheisistä, ympäristön kunnioittamisena ja valmiutena auttaa heikommassa asemassa olevia”, Riikonen painotti ja viittasi Paavalin kehotukseen galatalaisille (Gal. 6:2): ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.”
Riikonen otti esiin myös lähetysvastuun kantamisen.
”Vastuu ei ole vain lähetystyöntekijöiden, vaan koko seurakunnan yhteinen.”
Jokaisella on oma taakkansa
Vastuun jakamisen lisäksi jokaisella on myös oma taakkansa kannettavanaan.
”Kannamme taakkoja syntymästä kuolemaan. Lapsuuden kokemuksia, pahojen paikkojen muistoja, rakkauden velkoja, yhteisön odotuksia ja omia pettymyksiämme.”
Riikonen mainitsi Honoré Daumier’n (1808–1879) maalauksen Le Fardeau (suom. Taakka tai Raskas taakka), joka on maalattu vuosina 1850–1860.
”Köyhä nainen, joka on todennäköisesti pesijätär, kantaa valtavaa, ylitsevuotavan raskasta kimppua selässään. Taakka näyttää melkein imaisevan hänet. Taakka painaa kehoa eteenpäin, pakottaa polvet koukkuun ja katseen maahan.”
Riikosen mukaan maalauksen nainen symboloi lukemattomia samanlaisia ihmisiä.
”Se on meille jokaiselle annettu taakka. Se ei huuda, pidä meteliä ja vaadi oikeutta. Se vain painuu syvemmälle. Selkärankamme muuttuessa kaareksi kysymyksistä. Kuinka kauan minun on kannettava tätä taakkaa, jota en valinnut? Jumala, jos olet olemassa, kannatko taakkaani?”
Riikonen viittasi myös kreikkalaiseen mytologiaan, jossa Atlas kantaa taivasta hartioillaan ikuisena rangaistuksena, sekä Bunyanin Kristityn vaellukseen (1678), jossa kristitty kantaa selässään syntien raskasta taakkaa, kunnes se putoaa Golgatan kummulle.
”Taakan kantaminen ei katoa itsestään; se vaatii matkaa, kärsimystä ja lopulta armoa.”
Luopumisen tuska ja kivun tuottama vapaus
Kolmanneksi Riikonen puhui arkun kantamisesta ja hautajaissaattueeseen osallistumisesta. Hän kertoi raskaasta kokemuksestaan, kun hän joutui kantamaan oman poikansa arkkua.
”Syvin kipu ja luopuminen on sellaista, jota et kuitenkaan osannut koskaan kuvitella. Kun elämä pakottaa päästämään irti, se tuntuu kuin revittäisiin pala sielusta.”
Riikosen mukaan luopuminen sattuu aina, mutta siinä kivussa piilee myös vapaus.
”Kantaminen tekee meistä haavoittuvia ja samalla vahvoja. Elämä ei lopulta kysy, suostummeko kantamaan taakkaa, vaan miten me sen kannamme.”
Kristus kantaa kaiken
Viimeisenä kohtana Riikonen puhui Kristuksesta, joka on kaikkien taakkojen kantaja. Hän muisteli näkyä, jonka oli vuosia sitten nähnyt pitkänäperjantaina Jerusalemissa Via Dolorosalla: yksinäinen nainen mukulakivisellä kadulla konttaamassa.
”Katseltuani tuota naista konttaamassa ajattelin, että hänen takanaan kulkee hiljaa toinen. Ristin mies, kipujen kantaja. ’Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin hän KANTOI meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme…’ (Jes 53:3–4).”
Riikosen mukaan Kristuksen myötätunto on aktiivista rakkautta, joka menee sinne, missä ihmiset ovat heikoimmillaan, veronkerääjien pöytiin, spitaalisten luokse, ristillä kuolevan ryövärin viereen.
Hän kantaa ihmiskunnan synnin, häpeän, pelon ja yksinäisyyden.
”Hän itkee Lasaruksen ja sinun läheisesi haudalla. Ei vain läheisen menetyksen tähden, vaan koska kuoleman ja eron tuska on tullut hänen omaksi tuskakseen. Hän kantaa ihmiskunnan synnin, häpeän, pelon ja yksinäisyyden. Niin syvälle, että Golgatalla hän huutaa: ’Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?’ – kantaen näin meidänkin hylätyksi tulemisen kokemuksemme.”
Tämä myötätunto on Riikosen mukaan loputonta.
”Jeesuksen myötätunto on Jumalan oma sydän, joka lyö meidän puolestamme haavoittuvana, läsnä olevana ja loppuun asti uskollisena.”
Lopuksi Riikonen muistutti kuulijoita Mooseksen lausumasta lupauksesta kansalle: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5. Moos. 33:27) sekä Jeesuksen sanoista opetuslapsilleen: ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Matt. 11:20).
”Milloin hän rakastaa sinua eniten? Ristillä ja silloin, kun sinun taakkasi on painavimmillaan. Virren 354 sanoin: ’Ja Jumala on siunaava sen ristin, minkä antaa. Saat voiman sitä kantaa.’”
