Minna Reinikainen ajattelee nyt, että hän sai tilalle parempaa.
Lauantai-ilta 15. marraskuuta 2015.
Ylilääkäri Minna Reinikainen istahtaa saunan jälkeen mukavasti kotisohvalle ja alkaa katsella lempiohjelmaansa. Yhtäkkiä tilanne vaikuttaa jotenkin oudolta: hän ei ymmärrä, mitä ihmiset siinä puhuvat. Sitten kaikki pimenee.
Kun Reinikaisen tajunta alkaa jonkin ajan päästä heräillä, hän tiedostaa ympärillään ensihoitajia, jotka puhuvat puolison kanssa. Myöhemmin ambulanssissa hän havaitsee lääkärin ja koettaa sanoa hänelle jotain, mutta ei pysty.
Sairauskohtauksen saanut Reinikainen kiidätetään ambulanssilla kotoaan Joensuun keskussairaalaan ja sieltä edelleen Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolle. Ultraäänitutkimus paljastaa, että sydämeen huomaamatta kehittyneestä kasvaimesta on irronnut osa, ja se on päässyt etenemään aivoverenkiertoon.
– Infarktin seurauksena oikea puoli kehoani oli halvaantunut, toinen silmä sokeutunut ja aluksi en pystynyt edes puhumaan, Minna Reinikainen muistelee sairauskohtauksen jälkeistä tilannettaan.
Valitsin katkeruuden sijasta kiitollisuuden.
Reinikainen oli toiminut vuosia Pohjois-Karjalan keskussairaalassa korva-, nenä- ja kurkkutauteihin erikoistuneena ylilääkärinä. Hän piti paljon työstään ja oli jatkamassa vielä kaula-alueen leikkaamiseen liittyviä erityisopintoja Kuopiossa. Nyt uralla eteneminen sai odottamattoman käänteen. Arki vaihtui pitkään neuropsykologiseen kuntoutukseen, puheterapiaan ja kävelyn opetteluun.
– Minulla oli kuitenkin edelleen vahva lääkärin ammatti-identiteetti jäljellä ja halu jatkaa työssäni. Nautin hoitajien ja lääkäreiden kouluttamisesta, ja esimerkiksi onnistuneet kilpirauhasleikkaukset olivat yksi bravuurini. Koska aloin kuntoutua, elättelin toivoa työhön paluusta pian kuntoutusjakson jälkeen. Sain siihen myös rohkaisua kollegoiltani, joiden mielestä voisin ehkä jatkaa työtäni tietynlaisissa tehtävissä, jopa leikkauksissa.
Keväällä 2017, jolloin kuntoutusta oli puolitoista vuotta takana, tulevaisuudennäkymä yllättäen muuttui.
– Neuropsykologi alkoi silloin varovasti kertoa, etten ehkä pystyisikään palaamaan entiseen työhöni. Lopulta minulle ehdotettiin suoraan eläkkeelle jäämistä. Se oli kuin isku vasten kasvoja.
Lääkärin urasta Reinikainen oli alkanut haaveilla jo pikkutyttönä asuessaan 1980-luvulla vanhempiensa kanssa Afrikassa Tansaniassa. Perheen insinööri-isä Terho Jaatinen toimi siellä traktoritehtaan johtajana.
– Kun kävimme retkillä Itä-Afrikan maaseudulla, näin teiden varsilla köyhiä ja lähes alastomia lapsia, jotka kädet ojossa pyysivät ohikulkijoilta apua. Päätin hiljaa mielessäni, että palaan vielä joskus lääkärinä Afrikkaan takaisin auttamaan heitä.
Haave lääkärin urasta alkoi toteutua vuonna 1990, kun Reinikainen pääsi aloittamaan lääketieteen opinnot Kuopiossa. Paikallisen helluntaiseurakunnan nuorten teetuvassa hän tapasi myös tulevan puolisonsa Matin, joka varusmiespalveluksesta päästyään ilmaantui lääketieteellisessä samalle kurssille.
Matti ja Minna Reinikainen valmistuivat lääkäreiksi 1990-luvun puolivälissä. Nuoren lääkäriperheen tie johti Savonlinnan kautta Joensuuhun 2006. Siellä ura eteni nopeasti.
Sairastumisen aikaan Minna oli juuri saavuttamassa uransa ammatillista huippua. Siksi työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen teki kipeää.
– Kun ulkoilutin aamuisin koiraa ja näin ihmisten lähtevän kotoaan töihin, ajattelin, että kunpa minäkin saisin olla yksi heistä. Saisin avata iloisena työpaikkani oven ja sanoa, että täältä tullaan.
Ajattelen, että Jumala salli tämän minulle.
Radikaalisti muuttunut elämäntilanne johti Reinikaisen syvään sisäiseen prosessiin ja oman identiteetin uudelleen työstämiseen – myös kamppailuun mieleen hiipivää katkeruutta vastaan. Innostavasta työstään luopumaan joutunut ylilääkäri esitti Jumalalle monia tuskaisia miksi-kysymyksiä.
– Muistan erään hetken, jolloin lepäilin sängyllä ja tunsin katkeruuden pyrkivän sydämeeni. Samalla oivalsin, että minähän pystyn kuitenkin edelleen syömään, puhumaan ja liikkumaan. Minulla on rakastava perhe, taloudellinen toimeentulo ja niin paljon muutakin hyvää elämässäni. Päätin silloin tietoisesti hylätä katkeruuden ja valita kiitollisuuden. Jumalan avulla löysin uuden näköalan elämään.
Tavoitteelliseen opiskeluun ja työntekoon tottunut Minna Reinikainen ei jäänyt lepäämään laakereilleen. Ystävänsä vinkistä hän aloitti Iso Kirja -opistossa terapeuttisen sielunhoidon (TESIKO) koulutuksen ja myöhemmin myös teologiset raamattuopinnot.
Sitten eräänä kauniina talvisena päivänä vuonna 2018 tapahtui jotain yllättävää.
– Olin tapani mukaan kävelylenkillä koiran kanssa ja samalla hiljaisessa rukouksessa. Yhtäkkiä näin ehkä pari sekuntia kestäneen näyn: olin kävelemässä käytävällä, jota reunusti punainen tiiliseinä ja siinä lähekkäiset ovet. Käsitin olevani vankilassa. Myöhemmin ihmettelin tätä erikoista kokemusta ja keskustelin siitä joidenkin läheisten kanssa.
Pian tämän jälkeen kävi ilmi, että Kuopion helluntaiseurakunnassa tarvittiin henkilöä vankilatyöhön, ja pastori suositteli tehtävää Reinikaiselle.
– Koin, että tämä oli minulle Jumalan avaama ovi.
Reinikainen aloitti perehtymisen itselleen täysin vieraaseen maailmaan kokeneen vankilalähetin Hannu Mustosen opastuksella. Terapeuttiseksi sielunhoitajaksi valmistumisen jälkeen Reinikainen aloitti myös kaksivuotisen hengellisen vankilatyön vapaaehtoiskoulutuksen, josta hän valmistui vankilalähetiksi 2024. Lisäksi hän viimeistelee parhaillaan raamattuopintoja ja suorittaa harjoittelua seurakuntatyöntekijän tutkintoa varten.
Yhdessä mentorinsa Hannu Mustosen kanssa Reinikainen on toiminut Kuopion vankilassa kristillisellä kuntoutusosastolla (KriKu). Se on diakoniatyöjärjestö ViaDian koordinoimaa pienryhmätyöskentelyä, jolla tuetaan vankien elämänhallintaa, ajattelutavan uudistumista ja paluuta yhteiskuntaan.
– Kolmen tunnin tapaamisissa keittelemme kahvit, kerromme kuulumisia, opiskelemme Raamattua, keskustelemme, käsittelemme tunnetaitoja, syvennämme itsetuntemusta, kuuntelemme musiikkia, järjestämme vierailuja, askartelemme, Reinikainen kertoo esimerkkejä KriKun sisällöistä.
– Aluksi koin vankien karskin kielenkäytön ja käyttäytymisen itselleni vieraana. Mutta sitten kun löysimme ryhmässä keskinäisen luottamuksen, on ollut koskettavaa nähdä heidän avoimuutensa evankeliumin sanomalle.
Helluntaiseurakuntien vankilatyö on tunnetusti laajaa, monipuolista ja myös hyvämaineista.
– Meillä Kuopiossa siihen kuuluu KriKu-kuntoutustoiminnan lisäksi jumalanpalveluksia ja Raamis-ryhmä, jossa keskitytään Jumalan sanan opiskeluun. Pienryhmätoiminnan merkitys on viime vuosina kasvanut. Siinä on mukana entistä enemmän myös ulkomaalaisia, ja onpa muslimejakin ollut opiskelemassa vapaaehtoisesti Raamattua.
Toisten vetäjien siirtyessä muualle Minna Reinikaiselle tuli välillä lähes päivittäistä vastuuta Kuopion vankilan pienryhmätoiminnasta. Nykyisin hän käy opintojen ohella vankilassa kahtena päivänä viikossa.
Vuoden 2025 alusta Reinikainen valittiin myös valtakunnalliseen vankilatyötoimikuntaan, joka on laajentanut näköaloja ja tuonut hyödyllisiä yhteistyöverkostoja. Reinikainen painottaa seurakunnan roolia ja merkitystä vankeihin suhtautumisessa.
– He tarvitsevat rakkautta ja aitoa hyväksyntää, tulivatpa he paikalle miten tahansa pukeutuneina. Kynnys ei saisi olla liian korkea.
Reinikainen rukoilee päivittäin vankien puolesta heitä nimeltä mainiten. Hän iloitsee saadessaan tehdä merkityksellistä työtä seurakunnan sielunhoitajana ja vankilalähettinä.
Entä mitä entinen lääkäri ajattelee nyt uransa muutoksesta?
Reinikainen on hetken hiljaa. Hänen silmänsä kostuvat, ja sitten hän sanoo levollisen nöyrästi:
– Ajattelen, että Jumala salli tämän minulle. Hän irrotti minut aikaisemmasta työstäni ja antoi tilalle jotain parempaa. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan levittää evankeliumia ja toimia ihmisten sielunhoitajana.
– Ehkäpä joidenkin mielestä ylilääkärin työn vaihtuminen vankilaevankelistan tehtävään merkitsee yhteiskunnallisen aseman laskua. Jumala arvioi kuitenkin näitä asioita eri tavoin. Hän katsoo niitä iankaikkisuuden näkökulmasta.
