Väitöstutkimus nosti esiin nämä viisi esirukouspalveluun turvautuvien ryhmää – ”Rukousjonojen aika näyttäisi olevan ohi”

 

1980–90-luvuilla syntyi malli parantumiskokouksista, joissa nähtiin usein jonomuodostelmia rukouspalveluun. Kuva Kalottikonferenssista vuodelta 1986. (Timo Pellinen / RV-arkisto) 

Hengellinen väkivalta nousi jälleen esiin, kun esirukousta sairaiden puolesta tutkittiin väitöstutkimuksessa.

Esirukouksella on edelleen tarvetta hengellisissä yhteisöissä, ja ihmiset kokevat saavansa siitä tukea sairautensa kohtaamiseen, todetaan kesäkuussa Itä-Suomen yliopistossa tarkastetussa teologian tohtori Martti Keinäsen väitöskirjassa Esirukouksen merkitys sairaalle ihmiselle. 

– Monet heistä ovat oppineet jo arvioimaan esirukoustoimintaa kriittisesti. Ihmiset hakevat sellaista apua, joka sopii heidän omaan hengelliseen elämäänsä.  

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

 

Väitöstutkimus kartoitti suomalaisten kristittyjen kokemuksia sairaiden puolesta rukoilemisesta 62 oman tarinansa kertoneen henkilön avulla. 

Tutkimuksessa sairaiden puolesta rukoilemisen osallistuneet jaettiin viiteen ryhmään: ihmeparantumista tavoittelevat avunhakijat, tukea tarvitsevat avunhakijat, kokemuksellisuutta korostavat avunhakijat, pettyneet avunhakijat ja syyllistämisen kokeneet avunhakijat. 

Martti Keinäsen mukaan vastauksissa nousi esiin kenties aiemmin auki kirjoittamaton yhteisöllisyyden kaipaus, jota moni oman sairauden vuoksi rukousapua etsivä tuntee. 

– On saatu uusia ystäviä ja päästy uusiin yhteisöihin. Se on tuonut monelle turvallisuuden tunnetta sairastamisen aikana. Rukous on ollut tärkeä lisätuki vaikeassa elämäntilanteessa. 

 

Rukoillaan parantumista, mutta tyydytään Jumalan tahtoon. 

 

Teologian tohtori ja tutkija Harri Koskelan mukaan sairaiden puolesta rukoilemiseen liittyvä kulttuuri on jonkin verran Suomessa muuttunut 2000-luvulla. 

– Isot massarukouskokoukset ja rukousjonot tuntuvat hävinneen, tai toiminta on paljon pienimuotoisempaa nyt kuin takavuosina, Koskela arvioi. 

– Ehkä esirukoustoiminta on normalisoitunut sellaiseksi, että pastorit, vanhimmat ja esirukoilijat palvelevat rukoilijoina nyt seurakunnissa. Siitä on tullut osa tavallista seurakuntaelämää. 

Myös Martti Keinäsen mukaan esirukouspalvelussa on yleisesti tapahtunut muutosta 2000-luvulla. 

– Esirukoilijat ovat koulutetumpia. Haasteisiin on seurakunnissa selvästi paremmat mahdollisuudet vastata. 

 

Tutkimus nosti esiin esirukoustilanteissa esiintyvää hengellistä väkivaltaa. Tutkimuksessa ilmeni, että karismaattiset johtajat voivat toiminnallaan ja opetuksillaan vahingoittaa ihmisen hengellistä ja henkistä elämää. 

Avunhakijoita tai heidän hengellisyyttään oli arvioitu syyllistävästi. 

– Esirukoustilaisuuksien järjestäjien tulee hyväksyä se, että heidän toimintaansa arvioidaan, tutkimuksessa esitetään. 

 

Tulee hyväksyä se, että toimintaa arvioidaan. 

 

Tutkimuksessa Jumala muuttui monelle apua etsivälle niin sanotuksi salatuksi toimijaksi. Muutos johtui rukousvastausten puuttumisesta ja pettymyksistä sairauden yhä jäädessä osaksi rukoilijan elämää. 

Pettymys kohdistui myös esirukouspalvelua tarjoaviin kristittyihin: heihin alkoi kohdistua epäilyä ja kritiikkiä. Esirukoukseen turvauduttiin aikaisempaa vähemmän. 

– Sellainen ajattelu on selvästi lisääntynyt, että rukoillaan parantumista, mutta tyydytään Jumalan tahtoon. Negatiivinenkin vastaus on rukousvastaus, Martti Keinänen kuvailee. 

Tutkimukseen vastanneista henkilöistä viisitoista kertoi kokeneensa hengellistä väkivaltaa, ja heistä puolet kuului helluntaiseurakuntaan. Väkivalta koettiin esimerkiksi vääränlaisena vallankäyttönä, vähättelynä ja manipulointina. 

 

Harri Koskela katsoo, että myös hengellisen väkivallan käsitteen käyttö vaatii harkintaa. 

– Termi on raskas ja leimaava. Jos joku on rukoustilanteessa taitamaton, se ei vielä ole hengellistä väkivaltaa. 

Martti Keinäsen mukaan esirukoustoiminnassa olisi tärkeää, että toiminnan johtamisvastuu olisi selkeä ja vastuuhenkilöitä olisi myös koulutettu. 

– Olisi hyvä todeta, että henkilö on sopiva tehtäväänsä. 

 

Tutkimusaineiston 62 vastaajasta kaikkiaan 32, eli noin puolet, kertoi kokeneensa parantumisen rukouksen seurauksena. Heistä kahdeksan kertoi parantumisen tulleen todetuksi ainakin oman lääkärin toimesta. 

Martti Keinänen ei väitöskirjaansa varten tutkinut parantuneiden kertomuksia tarkemmin. 

– Kyse oli nyt teologisesta tutkimuksesta. Parantumisten täsmälliseen toteamiseen taas tarvittaisiin lääketieteellistä tutkimusta. 

 

Martti Keinäsen väitöskirja on luettavissa maksutta verkossa.

 

 

Etsittiinkö kriittisiä ääniä? 

Väitöstutkimuksen tueksi eri lehdissä julkaistuissa kirjoituspyynnöissä Martti Keinäsen tutkimus esiteltiin otsikolla ”Esirukous sairaudesta parantumisen puolesta – auttamista vai väkivaltaa”. Pyynnössä myös todettiin, että ”esirukoustoimintaan liittyy ongelmakohtia, joista on vähän tutkimustietoa”. 

Oliko tutkimukseen tarkoitus löytää nimenomaan niitä, joilla on kriittinen suhde sairaiden puolesta rukoilemiseen? 

– Hain myös kriittistä tulokulmaa, Martti Keinänen sanoo. 

– Se on tieteen tehtävä. Kun ongelmakohtia nousee esiin, niihin voidaan puuttua tai niistä voidaan ainakin keskustella. 

Keinänen toteaa, että valtaosalla tutkimukseen vastanneista esiin nousevat kuitenkin positiivisen seikat. (AT)