Urho Muroman hengellinen perusongelma

 

Urho Muroma oli yksi 1900-luvun tunnetuimmista evankelistoista. Häntä pidettiin hyvin karismaattisena puhujana.

Raimo Mäkelä toteaa, että uudestisyntymisen korostus Urho Muroman teologiassa on vaarassa syrjäyttää kirkkaan evankeliumin julistamisen. Lain ja evankeliumin suhde on uskon, elämän ja koko todellisuuden perusta ja avain.

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tarkastettiin 15.10.2020 Heikki Haatajan dogmatiikan alaan kuuluva väitöskirja: “Tahtoratkaisustamme riippuu lopulta kaikki”: Urho Muroman käsitys uudestisyntymisestä ja pyhityksestä (196 s.). Ohjaajina olivat olleet piispa emeritus, aikaisempi dogmatiikan professori Eero Huovinen ja Suomen Raamattuopiston Säätiön toiminnanjohtaja emeritus, Suomen kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala, joka on kirjoittanut elämäkertatutkimuksen Urho Muroma: herätyssaarnaaja (Muroman syntymän 100-vuotisjuhlaan 1990, 2. p. 2020). Vastaväittäjänä oli Åbo Akademin tutkimusjohtaja, dosentti Anni Maria Laato.

Tämä on ensimmäinen Urho Muromasta (1890-1966) tehty väitöstutkimus. Pro gradu -tutkielmia on 16, puolet dogmaattisia, puolet kirkkohistoriallisia ja/tai käytännöllisteologisia. Niin elämäkerturin, väittelijän kuin vastaväittäjän ja monien muiden asiantuntijoiden mielestä Muroma on ollut mitä merkittävin henkilö koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja ratkaiseva ns. viidennen herätysliikkeen synnylle. Ilman häntä ja hänen toimintaansa sitä ei olisi. Tutkimuksen aihe on hyvin perusteltu.

IK-opisto vuosisop.,vko3-4, neliöb,MJa

Kirjaa esitellään lehdessämme muualla. Tässä käsittelen ongelmaa, joka on askarruttanut minua lähes puoli vuosisataa. Muroma oli minulle merkittävin hengellinen opastaja aluksi kirjoitustensa välityksellä tultuani uskoon lukion toisen luokan kynnyksellä vuonna 1956. Kymmenen vuoden kuluessa luin sitten kaikki hänen kirjansa ja kirjoituksensa hänen Herää Valvomaan! -lehdestään. Omaksuin innokkaasti hänen sanomansa. Kuuntelinkin häntä mahdollisimman paljon. Hiukan liioittelevasti sanoen osasin hänet ulkoa. Pitäydyn yhä myös häneltä oppimaani käsitykseen kasteesta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta, joita monet hänellä kyseenalaistavat. Olen paneutunut näihin asioihin niin paljon, että olen julkaissut molemmista pienen kirjankin. Vaikutin osaltani voimakkaasti siihen, että helsinkiläisiä opiskelijoita kokoontui kuuntelemaan hänen sanomaansa, mikä oli olennaisesti Opiskelijalähetyksen synnyn perusta. En kuitenkaan tullut ”pikku-Muromaksi”, jollaisia kerrottiin hänen voimansa päivinä olleen saarnaajissa.

Muroman rinnalle tuli pian minulle ja muillekin samanhenkisille opiskelijoille kirjoillaan ja yliopiston opettajana dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904-1972), monella tavoin hänen hengenheimolaisensa ja itse asiassa hänen hengellinen lapsensa.

Muroma oli haaveillut näyttelijän urasta mutta hylännyt ajatuksen isänsä tähden.

Ennen hengellistä heräämistään ja uudestisyntymistään vuonna 1912 opintoihinsa motivoitumattomana oikeustieteen ylioppilaana Muroma oli haaveillut näyttelijän urasta mutta hylännyt ajatuksen isänsä tähden. Hän oli kyvykäs ja innokas kuoronjohtaja. Hänen persoonassaan oli sellaista charmikkuutta, että hänestä olisi tullut suuri näyttelijänäkin. Hengellisenä julistajana se helpotti kontaktin saamista kuulijoihin. Hän vangitsi kuulijan mielenkiinnon.

Tuon kymmenvuotiskauden ja Muroman kuoleman jälkeen en kuitenkaan ole hänen kirjoituksiaan juuri lukenut, vaikka minut 13 vuotta hänen kuolemansa jälkeen kutsuttiin jatkamaan hänen työtään Suomen Raamattuopiston Säätiön toiminnanjohtajana. Se oli minulle suuri kunnia ja ilo. Olen aina arvostanut Muromaa oikeastaan ainutlaatuisena hengellisen työn tekijänä, hengellisenä isänä ja suorastaan profeetallisena. Sen ohella hänen tuotantonsa ei kuitenkaan ole osoittautunut minulle jatkuvasti uutta pulppuavaksi, luovaksi lähteeksi. Muroman kuunteleminen äänitteiltä nyt on kyllä yhä voimakas kokemus, mutta ehkä enemmän hengen palon kuin asiasisällön rikkauden tähden. Se ikään kuin elävöittää minulle menneisyyden nykyhetkeen. On ymmärrettävää, jos ne, jotka eivät ole kuunnelleet Muromaa elävänä, tuntevat vierautta.

Sama koskee kokemustani Tiililästä. Hänenkin vaikutuksensa minuun on ollut ja yhä on antoisa ja merkittävä, mutten lue häntä enää, koska jo ”osaan” hänet. Pulppuavammiksi lähteikseni ovat tulleet saksalainen Martin Luther (1483-1546), saksalainen Johann Georg Hamann (1730-88), tanskalainen Søren Kierkegaard (1813-55), ruotsalainen Carl Olof Rosenius (1816-68) ja norjalainen Olav Valen-Sendstad (1904-63), jonka kastetta käsittelevästä kirjasta Muroma julkaisi kirjoitussarjan lehdessään siihen yhtyen ja esitteli kirjoittajan Suomessa ensimmäisenä. Suuressa määrin, mutta eivät täysin, nämä viisi ovat sopusoinnussa aikaisempien opastajieni kanssa.

Muroman sanomassa Kristuksen sovitustyö ja syntien anteeksiantaminen uskossa ovat ehdottomat ja ihmisestä riippumattomat.

Haatajan väitöskirjan pääotsikko on lainaus Muromalta ja varmasti aitoa kuvausta hänen sanomastaan, jossa synergismiä eli käsitystä Jumalan ja ihmisen yhteistyöstä pelastumisessa on ainakin joinakin piirteinä hämärtämässä Jumalan ja armon yksinvaikuttavuutta. Samalla Haataja sitten kuitenkin puhuu siitä, miten Muroman sanomassa Kristuksen sovitustyö ja syntien anteeksiantaminen uskossa ovat ehdottomat ja ihmisestä riippumattomat. Tässä on vähintään jännite, ehkä ristiriita.

Olen tunnistanut tämän ongelman kauan. Vanhakin Muroma saattoi kuvailla sovituksen ja anteeksiantamuksen täydellisyyttä ja ihanuutta – ja kysyä sitten lopuksi: ”Mutta oletko kokenut tämän?” Kokemuksesta tuli siis vaatimus, joka jättää varjoonsa sen lähtökohdan. Haataja kuvaa asianmukaisesti yleisen ”individualistisen kokemuksellisuuden” keskeistä asemaa Muroman sanomassa ja toteaa sen olevan myös selvästi yhteydessä Muroman omiin voimakkaisiin uudestisyntymisen ja Pyhällä Hengellä täyttymisen kokemuksiin. Kokemuksen suoranainen vaatiminen on kuitenkin (välttämätöntä) lakia, jota kukaan ei pysty loppuun saakka täyttämään, mutta evankeliumia se ei ole. Kokemuksemme jää aina monin tavoin vajavaiseksi ja on tietysti itsekeskeistä.

Samoin tapahtuu Muroman käsityksessä vanhurskauttamisesta. Hän julistaa kyllä selkeästi ja ”ihanasti” siitä, että vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamista ja Kristuksen ansion lukemista syntisen vanhurskautettavan hyväksi Jumalan edessä. Silti Haatajan sanoin:

Muromalla ihmisen pelastumisessa keskeisintä ei ole vanhurskauttaminen, vaan uudestisyntyminen. Vanhurskauttaminen on kuitenkin välttämätöntä, koska kukaan ei voi olla Muroman mukaan uudestisyntynyt, ellei ole vanhurskautettu. Vanhurskauttaminen – – tapahtuu ’rinnan uudestisyntymisen kanssa’.

Samalla kuitenkin vanhurskauttamisen perusteeksi tulee Kristuksen ansion lisäksi se, mitä Pyhä Henki tekee ihmisessä uskon kautta. ”Ei voi tapahtua vanhurskauttamista, ellei sitä seuraa uudestisyntyminen”, Muroma sanoo.

Lain ja evankeliumin suhde on uskon ja elämän ja koko todellisuuden perusta ja avain

Muroman perusongelman ilmaisi minulle vuonna 1974 täälläkin kirjoistaan tunnettu ja myös Suomen hengelliseen elämään perehtynyt norjalainen sokea raamattukoulun opettaja Øivind Andersen (1905-94): ”Hän ei ollut mikään lain ja evankeliumin mies.” Olin hänen kanssaan samaa mieltä. Haataja toteaa tästä vain (s. 38, 93):

Roseniukselta Muroma lienee saanut sielunhoidollisen avun ohella vaikutteita myös luterilaisesta lain ja evankeliumin dialektiikasta. Nämä vaikutteet eivät kuitenkaan näytä tulleen Muroman teologian keskeisimmiksi tulkinta-avaimiksi.

Jumalan sana on siis ensisijainen uudestisyntymisen väline. Muroman mukaan se on lakia ja evankeliumia. Uudestisynnyttääkseen ihmisen Pyhä Henki käyttää molempia. Muroma kuitenkin painottaa, ettei Jumala ole koskaan antanut lakia ”pelastustieksi”. ”Sen tehtävä on näyttää, mitä minä olen, ei koskaan sanoa, miten minä pelastun.”

Muroman uskonkokemukseen ja -käsitykseen lain ja evankeliumin suhde ei ilmeisesti vaikuttanut syvästi. Siitä johtuvat mielestäni hänen suurimmat epäselvyytensä, ristiriitansa ja epäjohdonmukaisuutensa – ja myös sanoman tietty köyhtyminen ja Jumalan kolmiyhteisen pyhyyden ja armon syvyyksien ja avaruuksien ja valtasuuruuden tavoittamattomuus. Se vaikuttaa sanoman vastaanottajaan merkittävästi.

Lain ja evankeliumin eli Jumalan vaatimuksen ja lahjan suhde on kaksinainen. Toisaalta niitä ei saa irrottaa toisistaan, koska ne läpäisevät eli interpenetroivat toisensa. Toisaalta niitä ei saa sekoittaa toisiinsa. Niillä on muodollinen ero ja vastakkaisuus: ”Rakasta [sinä] Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi [rakastat]” (imperatiivi). Jeesuksen sanojen mukaan kyseessä on kaksi käskyä, ei kolme, kuten nykyään usein väitetään. Itserakkaus on lähimmäisenrakkauden mitta, ei sille rinnakkainen (käsky). ”Niin on Jumala rakastanut maailmaa” (indikatiivi). Toisaalta näitä ei saa irrottaa eli separoida toisistaan, koska niillä on yhteinen sisältö, rakkaus. Kumpikin – niin laki kuin evankeliumi – on ehdoton ja välttämätön uskossa ja elämässä ja kristillisessä julistuksessa.

Lain ja evankeliumin suhde on niin perustava koko kristillisyydelle ja koko todellisuudelle, että ellei sitä mielletä eikä eletä oikein, se väistämättä vääristyy joko legalismiksi eli lainomaisuudeksi tai lakihenkisyydeksi tai antinomismiksi eli lain kumoamiseksi. Pohjimmiltaan nämä ovat sama asia. Kumpikin tuhoaa itsensä ja toisensa, kristillisen uskon sekä ihmisen ja hänen yhteisönsä.

Haataja tarkastelee erityisesti Muroman käsitystä tahdosta ja sen vapaudesta tai sidonnaisuudesta, ”orjuutuksesta”, ja predestinaatiosta. Sehän oli Muroman käymän ankaran kiistan aiheena vuonna 1952 Lutherin kuuluisaan kirjaan liittyen. Jeesuksen, apostolien ja profeettojen käsky meille on ehdoton ja välttämätön: ”Kääntykää!” Se ei kuitenkaan edellytä, että pystyisimme siihen tai edes tahtoisimme sitä. Päinvastoin sitä on mahdoton toteuttaa. Se on lakia, joka tarkoituksensa mukaan ajaa meidät ehdottomaan umpikujaan – ja pakottaa turvautumaan ehdottomaan evankeliumiin, joka armahtaa ja vapauttaa meidät.

Englantilainen baptistinen (mutta yleiskristillinen ja tunnustustenvälinen) saarnaaja, ”saarnaajien ruhtinaaksi” luonnehdittu Charles H. Spurgeon (1834-92) selitti näiden suhdetta: Kun seisot ahtaalla portilla (eli Jumalan valtakunnan ”ovella”), sen yläpuolella on Jeesuksen käsky: ”Menkää ahtaasta ovesta sisälle!” Kun sitten olet sisäpuolella, luet oven yläpuolelta Jeesuksen sanat: ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.” Se on paradoksi mutta vastaa todellisuutta ja ”toimii”. Spurgeon suostui paradoksiin sellaisenaan pyrkimättä laukaisemaan sitä. Muromalla oli rationaalinen tarve saada jännite puretuksi. Se johti rationalistisiin ratkaisuyrityksiin.

Rosenius lausui: ”Vapaa tahto on unelma paratiisin päiviltä. Sitä ei ihmisessä ole ollut sen koommin, kun Aadam käytti sitä väärin.”

Perussanoma julkaisi aloitteestani vuonna 1986 Valen-Sendstadin kirjan Unelma vapaasta tahdosta. Sen alaotsikko kuuluu: Sana ajallemme Jumalan laista ja evankeliumista. Tahdonvapauden ongelman ratkaisee vain lain ja evankeliumin suhde paradoksaalisesti. Kirjoittaja toteaa: ”Lain mukaan tahto on vapaa, evankeliumin mukaan se on sidoksissa.” Armo tulee ihmiselle, joka ei voi tahtoa niin kuin Jumala tahtoo. Rosenius lausui: ”Vapaa tahto on unelma paratiisin päiviltä. Sitä ei ihmisessä ole ollut sen koommin, kun Aadam käytti sitä väärin.”

Muromaa kiehtoi Kierkegaard ilmeisesti tietyssä ehdottomuudessaan ja radikaalisuudessaan, joiden kanssa hän oli sukua. Hän omisti tämän 16-osaisen koottujen teosten sarjan tanskaksi ja lukikin sitä samoin kuin tämän suomennokset ja tanskalaisia tutkimuksia hänestä. En ole varma, missä määrin hän oli suostunut tämän paradoksiajatteluun. Kristinuskon suurimmat irrationaaliset paradoksit ovat Isän ja Pojan ja Hengen kolmiykseys, Jumalihmisen Jeesuksen kaksiykseys sekä lain ja evankeliumin samanaikaiset ja toisensa läpäisevät ykseys ja ero. Haataja toteaa: ”Muroman soteriologiaa leimaa tietty antroposentrisyys. Päähuomio on siinä, mitä Pyhän Hengen työn kohteena olevassa ihmisessä tapahtuu ja mitä hän kokee.” Huomioitteni mukaan Muroma ei puhu Jeesuksesta monipuolisesti herätyssaarnassaan eikä ehkä muutenkaan, saatikka Pyhästä Kolmiykseydestä rikkaasti koko todellisuuden täyttäjänä (ei matemaattisena eikä teoreettisena ongelmana). Se ei varmaankaan soveltuisi tavoittavaan evankelioimisjulistukseen.

Tämä voi osittain johtua kuulijakunnasta. Muroma saattoi edellyttää, että koska kuulijoilla oli kansakoulun uskonnonopetuksen ja rippikoulun perusteella ainakin jokin käsitys Jumalasta, Jeesuksesta, Jumalan käskyistä ja kristillisestä uskosta, hän voi keskittyä siihen, mikä suhde heillä tähän kaikkeen oli henkilökohtaisesti. Silti voisi ehkä odottaa laajempaa ja syvempää tutustuttamista kristillisen uskon keskushenkilöön, ennen kuin häneen voidaan ottaa kantaa. Siksi Muroma ei kaikin kohdin sovellu evankelioimisen malliksi nykyään, hänen evankelioiva intohimonsa ihmisten voittamiseksi Jeesukselle kylläkin.

”Puhu Jeesuksesta, niin uskokin tulee!”

Valen-Sendstad oli 1930-luvulla kirkkoherrana Norjan länsirannikon pienessä vuonoseurakunnassa. Kerran hänen oli määrä puhua kokouksessa, jonka toisena puhujana oli teoreettisesti oppimaton mutta sanomaltaan voimakas ja kuuluisa kalastaja Sven Foldøen (1878-1953), ”Ryfylken piispaksi” leikillisesti kutsuttu. Tämä tuli kirkkoherraa vastaan veneelle ja kysyi, mistä tämä aikoi puhua. ”Ajattelin puhua jotain uskosta.” ”Kuulepas, älä puhu uskosta! Puhu Jeesuksesta, niin uskokin tulee!” Valen-Sendstad kertoi myöhemmin: ”Sitä vastausta en koskaan unohda!” Tämä yksinkertainen malli soveltuu jokaiselle julistajalle.

Pari vuotta uskoon tulemiseni jälkeen aloitin teologian opinnot Helsingissä. Aivan alussa etsiydyin Muroman luo, koska minua painoi huoli äitini hengellisestä tilasta. Hän oli aikaisemmin sairastunut vakavasti ja kuolikin sitten kymmenen vuotta myöhemmin sairauteensa. Muroma puhui minulle äidistäni aivan toisin kuin ratkaisua vaativa herätyssaarnaaja ja totesi sen itsekin. Hän lohdutti minua sillä, että ihminen voi herätä uskoon vähän kerrallaan prosessissa.

Muroma lausui puheessaan ikämiehenä: ”En minä sellaisia evankelioimispuheita [joita aikaisemmin pidin] enää osaisi pitääkään.” Hän ei selittänyt, mitä hän tarkoitti, mutta tietty sisällöllinen itsekritiikki tähän sisältyi.

Muroma kuoli juhannuksena 1966 oltuaan pitkään sairaalassa. Muutama kuukausi aikaisemmin pääsin tapaamaan häntä sinne. Hän kuvaili fyysistä heikkouttaan ja riippuvuuttaan toisten avusta realistisesti ja hiukan hymyillenkin ja kertoi palauttavansa mieleen päivittäin joitakin raamatunkohtia ja mietiskelevänsä niitä rukoillen. Hänen lukemistonaan oli Jonas Laguksen (1798-1858) hyvin sielunhoidollinen ja armontäyteinen kirjekokoelma Evankeliumin ääni. Herätyssaarnaaja ei elänyt herätyssanomastaan, johon helposti liittyi legalistisia piirteitä synergismin myötä, vaan yksinomaan Jumalan ehdottomasta armosta.

Seppo A. Teinonen (1924-95) lopettaa saksalaisen Gustav Warneckin (1834-1910) varhaisen lähetysteorian teologisia perusteita käsittelevän väitöskirjansa (1959) lainaten uudelleen tämän tekstissä esittämäänsä lausumaa, joka mielestäni luonnehtii Muromaakin: ”Elämän tosiasiat ovat kuitenkin lopulta väkevämmät kuin koulukunnan systeemit.”

Teksti: Raimo Mäkelä

 
Perusta artikkeli

Aiheet