Professori Juha Siltala: ”Tykkäysten metsästys somessa kertoo kuolemanpelosta”

 

Ihmistä mitataan nykyään hänestä saatavalla hyödyllä. Sen vuoksi kirkko on Juha Siltalan mielestä yhteiskunnallisesti merkittävä. Kuva: Jani Laukkanen

Professori Juha Siltalan mielestä kirkko on suomalaisille tärkeä, koska missään muualla ei saa enää rauhassa olla hyödytön.

Helsingin yliopiston historian professori Juha Siltala tunnetaan tutkimuksistaan, joissa hän tarkastelee historian tapahtumia psykologisista näkökulmista. Hänen viimeisen teoksensa, vuonna 2017 ilmestynyt Keskiluokan nousu, lasku ja pelot käsittelee skenaariota, jonka mukaan niin sanotun keskiluokan elämä on käynyt länsimaissa yhä ahtaammaksi ja ”toivo paremmasta vaihtunut peloksi menettää entinenkin”.

Tässä haastattelussa keskitytään sosiaaliseen mediaan, dopamiiniin, oksitosiiniin ja merkitykseen, joka kirkolle on siunaantunut algoritmien hallitsemassa ajassamme. Eräs muutos yhteiskunnassamme on tämä: 1980-luvulla syntyneet suomalaiset rakensivat lapsena majoja metsään, hyppivät narua ja lukivat kirjoja, koska muuta tekemistä ei ollut. Ei ollut mobiililaitteita. Sen sijaan 2000-luvulla syntyneet ovat kasvaneet lapsesta asti kiinni sosiaaliseen mediaan, ja nyt he pitävät maailmaa taskussaan. Mitä tästä seuraa?

Sansa syyskeräys artikkelin alle

– Tutkimustulokset viittaavat siihen, että jos laitteilla ollaan yhteydessä omiin kavereihin ja perheessä keskustellaan, laitteet eivät sinänsä pilaa elämää. Pelaaminen ja laitteilla operoiminen kehittävätkin joitain taitoja: pelisilmä, tilannetaju, nopea työmuisti, Siltala luettelee.

Mutta laajojen kokonaisuuksien hahmottaminen vaikeutuu.

– Eläytyminen toisen näkökulmaan heikkenee. Ja mielikuvitus. Laitteissa sanoilla on vain yksi vastine. Metaforat ja sävyt, joita elävässä elämässä tapahtuvassa keskustelussa esiintyy, kapenevat. Huumori kuihtuu ja kaikesta loukkaantuminen lisääntyy, Siltala sanoo.

Nämä vaikutukset johtuvat professorin mukaan siitä, ettei tekoäly tiedä, mitä se on tekemässä.

– Oppiva algoritmi hakee toistuvuuksia tietämättä mistä on kysymys, Siltala sanoo.

Oppivaa algoritmia hyödyntävät esimerkiksi Google ja Facebook. Se tarkoittaa, että Facebook tuntee käyttäytymisesi ja vaikuttaa valintoihisi. Virtuaalitodellisuuden isänä pidetty teknologiakuru Jason Lanier on jopa sanonut, että Facebook ja Google ovat ottaneet ”mielemme ja yhteiskuntamme haltuunsa käyttäytymisen ohjaamisella”. Siltala huomauttaa myös, että suuret teknologiajohtajat Steve Jobsista alkaen, ovat kieltäneet omilta lapsiltaan sosiaalisen median.

– Syvällinen ymmärrys sosiaalisista tilanteista syntyy toisten ihmisten seurassa. Hienovaraiset vihjaukset, huumorin sävyn muutokset, nauretaanko minun kanssani vai minulle – näihin ei tekoäly kykene, Siltala luettelee.

Dopamiini ei tuota tyydytystä

Tykkäykset ja muut virtuaalimaailman ”palkinnot” stimuloivat ihmistä dopamiini-nimisen välittäjäainehormonin kautta. Dopamiini uskottelee ihmiselle, että saatuaan tarpeeksi paljon ”tykkäyksiä”, ihminen olisi tyytyväinen. Kuitenkaan dopamiini ei tee ihmistä tyytyväiseksi. Se on kuin huume, joka lupaa paljon mutta ei anna mitään. Dopamiini kuuluu ”etsintäjärjestelmään”, eikä se tuota rauhoittumista tai tyydyttymistä.

– Tyydyttyminen taas tapahtuu elävien ihmisten välisessä yhteydessä, kun lasketaan yhdessä leikkiä ja jaetaan huolia. Silloin erittyy oksitosiinia, joka on kiinnittymishormoni.

Professori ja kirjailija Yuval Noah Harar on esittänyt, että virtuaalinen todellisuus ja tekoäly koukuttavat juuri dopamiinin kautta ihmisen niin, että ihmisen ”tietoisuus ohitetaan”.

– ihmisen halumaailmaa manipuloidaan ilman, että ihmisen kehittynein osa eli päätöksentekojärjestelmä pääsisi väliin. Hidas päätöksenteko, seurausten arviointi, kaiken kokemuksen käyttäminen ja analyyttinen vertailu jäävät tekemättä, kun algoritmi valitsee kulutustarjonnan: ”sinä aiemmin klikkasit tätä, tässä olisi sitä lisää tarjolla”.

– Älykäs algoritmi on oppinut tietämään ihmisestä enemmän kuin ihminen tietää itsestään. Ihminen on hyvä selittelemään asioita parhain päin – miksi kevyt huume ei avaa porttia koviin huumeisiin tai miten nettipokeri tällä kertaa kääntyy voitolliseksi. Jotkut aivotutkijat pitävät ihmisen tietoista järkeä pelkkänä tapahtuneiden tosiasioiden oikeuttajana, Siltala luonnehtii.

Ihminen janoaa huomiota

Sosiaalisessa mediassa koukuttaa Siltalan mukaan myös ”ihmisen suuri tarve tulla nähdyksi”.

– Kuten lintuparvessa, ihmiset katsovat toisiaan. Jos en ole Facebookissa, minulle ei tiedoteta kiinnostavista tilaisuuksista. Jos en ole LinkedInissä, minua ei noteerata työmarkkinoilla. Ellen pidä ääntä itsestäni somessa, en ole olemassa.

– Raamatussakin tunnistetuksi tulo, nimeltä kutsuminen, on yleinen kielikuva. Nykyajassa ilmenee se mikä paratiisissakin, kun Adam ei kestänyt tulla katsotuksi vaan piiloutui. Myös nykyihminen pelkää yli kaiken häpeää, Siltala sanoo.

– Meillä oli pitkään sellainen kasvatus kotona ja koulussa, että ihmiselle yritettiin opettaa sisältä ohjautuva moraalikoodisto siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Oli oikein uhmata laumaa, jos lauma toimi väärin. Nyt meillä ei ole tätä koodistoa, kun lapsuutta ei saa olla rauhassa laitteilta. Ryhmäpaine iskee heti – ohi perheen – ja silloin ollaan jatkuvasti alttiita häpeälle, sille mitä ne muut sanovat.

Siltala ei kuitenkaan pidä sosiaalista media yksinomaan tuhoisana asiana.

– Jos lyhyillä viesteillä Whatsappissa sovitaan jokin tapaaminen, niin mikäs siinä. Tai jaetaan jokin hauska video. Kyllä nuoret edelleen puhuvat perheensä kanssa. Se mitä tässä pelkään, on että päästäänkö arvostelevasta sosiaalisen median todellisuudesta ollenkaan etäännyttävän matkan päähän, vaikkapa kotirauhaan. Mediamaailma tunkeutuu koteihin voimakkaasti, ja perhepäivällisillä selataan puhelimia.

– Se, mikä on välttämättä tapahtunut, on lyhytjänteisyys. Pitkäjänteisyys ei kehity ilman romaaninlukua. Eikä se kehity ilman kestäviä ihmissuhteita.

Ylivertainen ansioluettelo

Ajankuva on maaninen. Juha Siltalan mukaan tämä näkyy esimerkiksi työmarkkinoilla. Professori ottaa esimerkin hindulaisesta eepoksesta.

– Siinä kerrotaan vaunusoturi Arjunasta saa vaunun ajajakseen miehen, joka puhuu viisaita. Arjuna alkaa epäillä, että tämä mies ei olekaan tavallinen mies, ja Arjuna pyytää, että mies ilmoittaisi itsensä sellaisena kuin hän on. Mies osoittautuu Krishnaksi, Vishnun avataarioksi. Kun Arjuna läväyttää pöytään kaiken mitä hän on, tulee esiin portfolioiden portfolio: kaikki mitä hän on ollut ja mitä hän tulee olemaan. Siinä olisi amerikkalaisen uraohjuksen unelma: läväyttää esiin CV, joka lyö kaikki laudalta: minä olin kaikessa mukana, minä tulen olemaan kaikessa mukana ja minä olen mukana kaikessa mikä tapahtuu.

– Minusta nykyajan ahdistukset kumpuavat paljolti tästä ristiriidasta, että ihmisen pitäisi ehtiä olla kaikkea ja kaikessa mukana. Yhä useampi kokee riittämättömyyttä jo lukiossa. Jos ihminen on tämän lisäksi menettänyt kaiken uskon tuonpuoleisuuteen – vaikkapa ruumiiden ylösnousemukseen, ei hyvin mene. Vaikka elämä oli keskiajalla synkkää, silloin oli kuitenkin kristinuskon myötä perspektiivi eteenpäin, ikuisuuteen.

– Aikamme yhteiskunnallinen mania on ahdistuksen pakenemista. Mania on pakoa eteenpäin. Mitä on ahdistus? Rajallisuutta, kuolevuutta menetystä. Kulttuuri on paljolti kuoleman tiedostamisen pakenemista, Siltala sanoo.

Ainoa paikka häviäjille

Siltala jatkaa, että tuonpuoleisuuteen liittyvän uskon heiketessä tulevaisuuden ihminen etsii lohdutusta transhumanismista.

– Eli siitä, että halutaan vaikkapa viipaloida aivot verkkoon. Sitten oltaisiin yhtä ikuisesti läsnäolevan verkon kanssa.

– Mutta ihmisen mielen sisällöt ja muisti ovat jäsentyneet ihmisen elämänhistorian tilanteisiin liittyvien tunnelmien mukaan. Ei sieltä ole skannattavissa todellista persoonaa verkkoon, Siltala toteaa.

Hän toisaalta ymmärtää kuolemanpelon, vanhuuden ajattelun vastenmielisyyden.

– Se tarkoittaa dementiaa ja palvelutaloa, jossa ei palvella. Kukaan ei tunnista eikä tunnusta. Ihminen kokee sosiaalisen kuoleman ennen kuolemaansa. Kuka näitä haluaa ajatella vielä Attendo-skandaalien jälkeen? Ihminen mieluummin uskottelee itselleen, että minä elän duracellpupuna ja kaadun seisovilta jaloilta. Sitä ennen pitää tehdä amerikkalainen portfolio ja olla kaikessa mukana – kerätä työelämän meriitit ja kiivetä jokaiselle vuorelle.

Ihmistä mitataan nykyään hänestä saatavalla hyödyllä. Sen vuoksi kirkko on Siltalan mielestä yhteiskunnallisesti merkittävä.

– Kansankirkon funktio on ollut se, että kirkkoon voi tulla ilman ehtoja joutumatta kuulustelluksi ja kontrolloiduksi. Mitä muita vastaavia paikkoja on? Missä muualla kuin kirkossa saa olla hyödytön ja apealla mielin? Siltala huomioi.

Luterilaisuus on professorin mukaan oiva vastalause maaniselle ansioluettelolle.

– Siinä konkretisoituu ansaitsemattoman armon käsite, joka on vaikea asia hyväksyä, kuten jo Paavali totesi. Se on mahdoton ajatus luonnolliselle ihmiselle, koska luonnollinen ihminen ajattelee ansioluetteloa. Luterilaisuus tuomitsi kovin sanoin pelagiolaisuuden eli sen, että säästetään ensin oma osuus ja sitten Kristukselta tulee asuntolainen loppupuoli. Haluttiin kirkastaa, että koko summa tulee Jumalalta.

– Ehkä kirkon paras anti hyvinvoinnille on ansiottoman armon ja leppoisuuden perspektiivi, jossa ei maksimoida kilpailukykyä sillä, että herätään aamulla ennen muita ”voittajan tunnille”, jolloin henkisyys olisi pelkkää asenteiden trimmausta voittajuuteen.