Tutkimus vapaakristillisissä yhteisöissä kertoo, että jopa 60% nuorista aikuisista jää pois seurakunnasta

 

Nuorten vaihtaessa paikkakuntaa osa jopa odottaa, että pääsee samalla uuteen seurakuntaan – osalle juuri muutto muodostuu taitekohdaksi elämässä suhteessa omaan hengellisyyteen. – Jos nuori on ollut aktiivinen seurakunnassa jo kotipaikkakunnalla, usein hän on sellainen myös opiskelukaupungissaan, nuorisopastori Taneli Hieta-Koivisto sanoo. Kuvituskuva nuorten aikuisten illasta Helsingin Lähetysseurakunnasta. (RV-arkisto) 

Tilanne Ruotsin vapaakristillisissä seurakunnissa vastaa Suomen asetelmaa, haastateltavat uskovat. 

Nuoren aikuisen elämässä tapahtuu paljon muutoksia: kotoa pois muutto, itsenäistyminen, mahdollinen uusi opiskelupaikkakunta, akateemisten tai muulla tapaa ajattelua ja elämää haastavien opintojen aloittaminen, asevelvollisuus, mahdollinen kumppanin löytyminen, luettelee Vapaakirkon pastori ja Tulisielu-raamattukoulun johtaja Henna Saarinen ruotsalaistukimuksen kohderyhmän, vapaakristillisissä yhteisöissä kasvavien nuorten aikuisten, varhaisista ruuhkavuosista.  

– On ymmärrettävää, että elämä on aikamoisessa murroksessa ja vanhempien tarjoamat mallit jäävät historiaan. 

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

 

Ruotsin helluntailaisten julkaiseman Pingst-lehden syksyllä esiin nostama tutkimus vahvistaa kuvaa uusien aikuissukupolvien kotiutumisesta ja sitoutumisesta seurakuntaan.  

Tutkimuksen mukaan jopa 60 prosenttia vapaakristillisten seurakuntien nuorista jää tavalla tai toisella pois seurakunnasta 18–24-vuotiaina. 

 

En usko, että tilaisuuksien nuorekkuus on se juttu vaan ihmissuhteet. 

 

Porin helluntaiseurakunnan nuorisopastori Taneli Hieta-Koivisto nostaa esiin seurakuntien pullonkaulan, siirtymän nuorteniltojen elämänvaiheesta eteenpäin. Usein nuorta aikuista odottaa seurakunnassa toiminnallinen tyhjyys. 

– 24-vuotias voi kokea olevansa liian vanha nuorteniltaan mutta liian nuori sunnuntain jumalanpalvelukseen. 

– Jumalanpalvelus on myös liian ison askeleen päässä, sen mieltää olevan paikka iäkkäämmille ja perheellisille, vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan ja jumalanpalvelus olisi jopa suht nuorekas ja moderni. 

Taustalla voi myös olla myönteinen ja lämmin kokemus nuorten maailmasta, jonka jälkeen elämä vanhempien maailmassa itsekin aikuisena voi olla ankeaa. 

– Moni on kasvanut nuortenilloissa, joissa oltiin yksi porukka pienemmässä tilassa ja tilaisuuden jälkeen hengailtiin pitkälle iltaan. Oli leirejä, matkoja ja tapahtumia, Taneli Hieta-Koivito kuvailee. 

– Jo ajatus siitä, että tulisi kirkonpenkkiin vain istumaan ja kuuntelemaan ja viimeisen laulun jälkeen naulakolla sanomaan muutamat moikat – ei se ole se seurakuntakulttuuri, johon on nuorena kasvanut. 

 

On ymmärrettävää, että elämä on aikamoisessa murroksessa. 

 

Nykyisten, 1990- ja 2000-luvuilla syntyneiden nuorten aikuisten maailma on hyvin toisenlainen kuin aiemmilla sukupolvilla. Ihmisten välille on seurakunnissakin syntynyt kulttuurisia jännitteitä, joita on usein vaikea ymmärtää tai edes kuvata. 

– Paneelikeskustelussa Vapaakirkon työntekijäpäivillä nuoret aikuiset korostivat sitä, että heille seurakunnan vanhemmat henkilöt saattavat olla aika pelottavia ja se, että täytyisi lähestyä heitä seurakunnassa, tuntuu vaikealta, Henna Saarinen kertoo. 

Pingst-lehden haastattelema ruotsalaisen Akademi för ledarskap och teologi -koulun systemaattisen teologian opettaja Fredrik Wenell kuvaili, että ”monet nuoret aikuiset näkevät itsensä vapaina ja itsenäisinä omissa valinnoissaan”. 

– Kuitenkin heitä hallitsevat kulttuuriset voimat ja sosiaaliset normit, joista he eivät itse ole tietoisia. 

Henna Saarisen mukaan yksi merkittävä ero nykyisiin nuoriin aikuisiin liittyy tiedostamiseen.  

– Nykypäivän nuoret aikuiset ovat hyvin tietoisia tarpeistaan, tunteistaan ja sisimmästään. He käyvät häpeilemättä terapiassa ja käsittelevät elämänhistoriaansa. Toisaalta he ovat individualistisempia, vaativampia ja erityistarpeisempia ja väsyvät helpommin kuin vanhemmat sukupolvet. 

Ruotsalaistutkimuksessa nousi esiin yksi ”pelastava” tekijä, solut ja kotiryhmät. Niiden kautta moni nuori aikuinen kokee tarvitsemaansa yhteenkuuluvuutta. 

 

Oman suhteen luominen aikuisten seurakuntaan on ruotsalaistutkimuksen mukaan pitkä prosessi, joka alkaa lukioikäisenä ja johtaa siis ikävimmillään irtaantumiseen 25 ikävuoteen mennessä. 

– Ei se ole mikään yhden hetken päätös. Kyllä siinä nuori on jo aika pitkään kulkenut niiden ajatustensa kanssa, ja ne vain jossakin hetkessä kulminoituvat, Taneli Hieta-Koivisto kuvailee. 

Pandemia kiihdytti monen irtaantumiskehitystä. 

– Eräs nuori aikuinen kertoi rehellisesti, että hän ei enää edes kaipaa seurakuntaan. Jotakin muuta on tullut tilalle. Koronarajoitteet vain osoittivat hänelle sen, että seurakunnan tilaisuuksissa käyminen oli vain tapa ilman sen syvällisempää uskoa. 

 

Henna Saarinen uskoo mentoroiviin hengellisiin vanhemmuussuhteisiin. Hän viittaa samaan paneelikeskusteluun, jossa nuoret kertoivat pelkäävänsä puhua seurakunnan aikuisille. 

– Toisaalta nuoret kertoivat, että jos vanhemmat henkilöt lähestyisivät heitä, he olisivat todella ilahtuneita ja kokisivat, että heihin halutaan panostaa. Se, että nuoret saavat kokea olevansa merkityksellisiä, on heille tärkeää. 

– Uskon, että oikea suunta seurakunnassa olisi auttaa nuoria aikuisia pääsemään sisään koko seurakunnan yhteisiin tilaisuuksiin ja toimintaan, Henna Saarinen arvioi.  

– Siihen tarvitaan kuitenkin sillanrakentajia eli vanhempaa sukupolvea, joka ottaa kontaktia nuoriin, vie heitä syömään ja kutsuu kotiinsa.  

– En usko, että tilaisuuksien nuorekkuus on se juttu vaan ihmissuhteet. Tarvitaan hyvä porukka, josta ei halua olla pois.