Luterilainen kirkko on yhteiskunnallisesti tärkeä instituutio, johon kuusi kymmenestä suomalaisesta kuuluu. Samalla kirkon rooli on kuitenkin muuttunut ja muuttuu kiihtyvällä vauhdilla aiempaa tasavertaisemmaksi, yhdeksi uskonnolliseksi toimijaksi muiden kirkkojen ja uskontojen rinnalla.
Tämä selvisi kirkkohistorian yliopistonlehtori Sini Mikkolan ja kirkkohistorian professori Ilkka Huhdan ja tutkimuksesta, jossa he tarkastelivat nykyluterilaisuutta Suomessa. Tuoreessa tutkimusartikkelissa kuvataan luterilaisuuden pitkää yhteiskunnallista ja valtiollista muutosprosessia 1500-luvulta tähän päivään.
Suomen historia on kietoutunut tiukasti kristinuskon historiaan ja erityisesti 1500-luvulta lähtien tänne tuodun luterilaisen kirkon historiaan. Suomessa on eletty vasta hyvin lyhyen aikaa tilanteessa, jossa luterilaiseen kirkkoon kuuluminen ei olisi ollut valtaosalle väestöstä lainsäädännöllinen pakko. Nykypäivän näkökulmasta katsottuna melko supistettu uskonnonvapauslaki tuli Suomessa kyllä voimaan 1920-luvulla, mutta kirkkoon kuulumista voi tutkijoiden mukaan luonnehtia sosiaaliseksi pakoksi vielä pitkään 1920-luvun jälkeenkin.
– Vaikka kirkon rooli on ollut muutoksessa, kietoutuu luterilaisuus silti yhteiskuntaan yhä hyvin monisäikeisesti: paitsi esimerkiksi lakiin ja institutionaalisiin malleihin, mutta myös arkiajatteluun ja kulttuuriin, kuvailee Sini Mikkola.
Koska luterilaisella kirkolla on Suomessa yhä julkisoikeudellinenkin erityisasema, on tärkeää ymmärtää, millaisia etuoikeuksia tai velvollisuuksia yhteiskunnallisessa mielessä kirkolla tämän asetelman takia on.
– Jos aiemmin kirkon asema oli itsestään selvä valtiokirkkona, nyt sen yhteiskunnallista merkitystä voidaan arvioida esimerkiksi siten, millaisia sosiaalisia tai julkisia rooleja sille annetaan tai se on itse ottanut, Ilkka Huhta täydentää.
Valtionkirkosta sosiaaliseksi resurssiksi
Vaikka joitakin vuosikymmeniä sitten uskonnon ajateltiin katoavan jäsenmäärien laskunkin takia julkisista keskusteluista, on uskonnollisilla instituutioilla ja yhdyskunnilla yhteiskunnassa yhä varsin näkyvä rooli sosiaalisena resurssina.
– Uskonnolliset toimijat ovat olennainen osa hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa esimerkiksi elämänkaareen liittyvien riittien, kuten häiden ja hautajaisten toimittajana. Kirkolla on ollut merkittävä rooli myös suurten kriisien ja onnettomuuksien aikoina sekä syrjäytymisen ehkäisyssä, Mikkola luettelee.
Valtion ja kirkon käynnissä oleva erkaantuminen näkyy tutkijoiden mukaan ajassamme taas esimerkiksi siinä, että valtio on vastikään leikannut ja leikkaa edelleen merkittävästi rahoitusta, jota se myöntää kirkolle yhteiskunnallisten tehtävien hoitamista varten.
Uskonnottomuus ja etsijyys nousussa
Vuonna 2022 Suomessa uskontokuntiin kuulumattomia oli 32 prosenttia väestöstä, ja luku kasvaa koko ajan. Vielä 1990-luvulla vastaava luku oli vain 10 prosenttia.
– Uskonnottomuuden kasvun rinnalla myös niin sanottu etsijyys on ollut pitkään nousussa; ihmiset etsivät omaa tapaansa uskoa niin ajattelun kuin rituaalien tasolla. Itselle merkityksellinen uskomusten kokonaisuus voidaan muodostaa omaksuen elementtejä eri perinteistä, Mikkola kertoo.
Tutkijat tosin huomauttavat ihmisten toimineen niin aina, sillä todennäköisesti harvan uskomusjärjestelmä on ollut aiemminkaan täysin yhteneväinen kirkon uskon kanssa. Nykyään vain on aiempaa enemmän mahdollisuuksia ja ”lupa” tuoda monenlaisuutta esiin.
– Uskonnottomuuden kasvu perustuu Suomessakin länsimaille tyypilliselle maallistumiskehitykselle, joka voimistui toisen maailmansodan jälkeen. Sen jälkeen yksilöllistymiskehitys ja sittemmin kansainvälistyminen ja monikulttuurisuus ovat vahvistaneet uskonnottomuuden ja kirkkokuntiin kuulumattomuuden kehitystrendejä.
