Nuoruudessa koettu hengellinen herääminen sai pahan kolhun, kun Esko Miettinen aloitti teologian opintonsa Helsingissä. Suhde uskoon kuitenkin elpyi, kun hän alkoi määrätietoisesti osallistua jumalanpalveluksiin. Sitten löytyi ura kristillisen median parissa. Kiinnostus perimmäisiä kysymyksiä ja hengellisiä kokemuksia kohtaan teki hänestä myöhemmin myös kirjailijan.
Lapsuutensa ja nuoruutensa Esko Miettinen vietti Järvenpäässä, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet Heinolan maa-laiskunnasta. Kun Esko kävi rippikoulun, seurakunnan nuorisopastorina työskenteli eräs Kalevi Lehtinen. Lehtisen vaikutuksesta paikkakunnalla syntyi nuorisoherätystä, johon Eskokin tempautui mukaan.
Lehtinen ei viipynyt Järvenpäässä pitkään, mutta nuorisoporukka jäi kiinteästi seurakunnan yhteyteen vielä hänen lähdettyään.
– Sanoimme olevamme uskovaisia ja pidimme esimerkiksi koulussa aamuhartauksia. En käynyt tansseissa enkä nauttinut alkoholia. Se kuului siihen uskovaisuuteen.
Tuo ajanjakso vaikutti Miettisen tulevaisuudensuunnitelmiin niin, että hän päätti lähteä opiskelemaan teologiaa.
Isä, joka ei itse ollut saanut käydä kouluja, halusi tukea lastensa opiskelua. Miettisen isoveljestä tuli hammasteknikko ja pikkusiskosta lääkäri.
– Itse olin koulupinko ja ahkera kirjastossa kävijä. Koulussa olin erityisesti uskonnonopettaja Eva Backmanin lellikki. Hän oli erinomainen kirkkohistorian opettaja, ja hänen opetuksillaan pärjäsin pitkään myös teologisessa tiedekunnassa.
Usko joutuu koetukselle
Opiskelun aloitus syksyllä 1965 aiheutti Miettiselle uskonkriisiin. Se mitä teologisessa tiedekunnassa opiskeltiin, oli niin toisenlaista kuin se, mitä hän oli Lehtiseltä omaksunut.
– En arvostele Lehtistä, mutta en vain pärjännyt hänen antamillaan vastauksilla enää Helsingissä.
Heti opintojen alussa käteen pantu professori Antti Puukon Vanhan testamentin johdanto-oppi oli se, mikä vaikutti kielteisesti Miettisen henkilökohtaiseen uskoon.
– Siinä Vanhaa testamenttia katsottiin pelkästään historian kannalta. Samaan aikaan kukaan ei opettanut, miten näitä asioita pitäisi ymmärtää laajempaa taustaa vasten.
Uskon lisäksi myös se tuttu ja turvallinen kaveripiiri oli kadonnut ympäriltä. Sen seurauksena Miettisen elämäntavatkin muuttuivat vapaamielisemmiksi.
– Parin vuoden kuluttua dogmatiikan professoriksi tuli sitten Seppo A. Teinonen. Siinä missä Puukon kirja oli romuttanut Lehtiseltä perimäni uskonkäsitykset, Teinoselta sain lähtökohtia toisenlaiseen kristillisyyteen, Miettinen muistelee.
Opettajan työ vaihtuu toimittajan ammattiin
Valmistuttuaan teologian maisteriksi Miettinen aloitti työt uskonnonopettajana ensin Helsingissä ja myöhemmin Hyvinkäällä. Koska hän joutui opettamaan myös historiaa, päätti hän täydentää opintojaan historian, psykologian ja filosofian opinnoilla ja suorittaa hum. kand. -tutkinnon.
Miettinen avioitui, kesällä 1976, ja seuraavana vuonna perhe kasvoi esikoisella. Silloin avautui yllättäen paikka, joka vaikutti juuri sopivalta teologille, jolla ei ollut pappiskutsumusta ja jota ei myöskään houkuttanut jatkaa uskonnonopettajana. Niinpä Miettinen päätyi toimittajaksi Espoon Seurakuntasanomiin. Siitä urkeni pitkä ura kristillisen median palveluksessa.
Joka sunnuntai messuun
Jo ennen kristillisen lehden toimittajaksi ryhtymistään Miettinen oli alkanut pohtia omaa uskonelämäänsä.
– 70-luvun alkupuolella kärsin siitä, että olin menettänyt nuoruuden uskoni. Halusin tehdä asialle jotakin ja päätin alkaa käydä jumalanpalveluksissa. Ajattelin, että kai niitä järjestetään sitä varten, että ne auttaisivat ihmisiä uskomaan. Niinpä komensin itseäni: joka pyhä kirkkoon!
Saarnat vaihtelevat, mutta liturgiassa meille annetaan kaikki
Vuosia jatkuttuaan säännöllinen kirkossakäynti vaikutti sen, että Miettinen saattoi taas sanoa: minä uskon. Työuran aikana hän höllensi välillä tahtia joka toiseen sunnuntaihin, mutta nykyään eläkeläisenä hän käy taas joka sunnuntai messussa.
– Tärkeintä on messuun lähteminen. Tunnen, että silloin olen mukana virrassa, jossa on joskus hyvä saarna, joskus hyvä kuoro ja jossa tapaan aina hyviä juttukavereita. Saarnat vaihtelevat, mutta liturgiassa meille annetaan kaikki; siinä on synnintunnustus, uskontunnustus, ylistys ja kohokohtana ehtoollinen. Siinä on kaikki, mitä kristilliseen uskoon kuuluu.
Lehtityö laajenee kirjojen kirjoittamiseen
Miettinen on aina ollut kirjahminen. Niinpä ei ollut ihme, että hän ryhtyi itsekin kirjoittamaan elämänkatsomuksellista proosaa. 80-luvulla hän julkaisi kaksi pienoisromaania. Sitten seurasi pitkä tauko, minkä jälkeen hän julkaisi kirjan Sielu ei kuole: matkaopas tuonpuoleisuuteen (Kirjapaja, 2002). Kirja käsittelee muun muassa kuolemanrajakokemuksia ja avaa kristillistä näkemystä kuolemattomuuteen.
– Olin tuolla kirjalla ensimmäistä kertaa ehdolla Vuoden kristillinen kirja -kilpailussa, Miettinen mainitsee.
Jäätyään eläkkeelle 2010 Miettinen kiinnostui enkeleistä ja kirjoitti kirjan Taivaallisia vieraita: kristillinen enkeliperinne Suomessa (Kirjapaja, 2012).
Miettinen ei ole itse nähnyt siivekkäitä valo-olentoja, mutta hänelläkin on joitain kokemuksia, joita hän nimittää enkelikokemuksiksi. New Ageen liittyviä enkeliuskomuksia hän selittää näin:
– Ihmisen sielu kaipaa jotakin syvähenkistä. Jos luopuu kristinuskosta, kokemuksia alkaa etsiä jostakin muualta. Enkelit kuitenkin kuuluvat kristilliseen maailmankuvaan. Kirjoitinkin kirjani kirkkoon hiipinyttä enkeliepäuskoa vastaan, Miettinen napauttaa.
Ylösnousemuksen paradoksi
Meni jälleen melkein kymmenen vuotta, ennen kuin Miettinen julkaisi seuraavan kirjansa Astui alas tuonelaan (Väyläkirjat 2021). Siinä hän paneutuu tähän yhteen uskontunnustuksen lauseeseen ja kertoo, millaisia käsityksiä siitä esiintyy eri kristillisillä kirkkokunnilla ja teologeilla.
Ylösnousemuksen ihme on paradoksi, mutta tämä onkin uskontoa eikä geometriaa.
– Kristus ei vain kuollut ristillä pitkäperjantaina ja noussut haudasta pääsiäisenä. Siinä välissä hän kävi tuonelassa. Hän voitti kuolemalla kuoleman, mutta hän myös antoi haudoissa oleville elämän. Ei vain Kristus kuollut, vaan myös me olemme kuolleet ja ylösnousseet hänen kanssaan. Ylösnousemuksen ihme on paradoksi, mutta tämä onkin uskontoa eikä geometriaa, Miettinen kiteyttää itselleen tärkeän teologisen pohdinnan.
Kristillisenä turistina pyhän jäljillä
Viimeisimmällä kirjallaan Miettinen nousi jo toisen kerran Vuoden kristillinen kirja -kilpailun ehdokkaaksi. Suomalainen pyhiinvaellus – Seitsemän matkaa pyhän jäljillä (Väyläkirjat, 2025) on kirja, johon hän oli kerännyt aineistoa pitkän ajan kuluessa. Siinä hän kertoo matkoistaan eri puolilla Suomea sijaitseville, kristillisesti merkityksel-lisille paikoille, joita kertyi kirjaan yli 40.
Yksi kirjan yli 40 kohteesta on Svartholman linnake, jossa pastori Henrik Renqvist asui vuosina 1826 –1836. Muuriin kiinnitetyssä kivilaatassa mainitaan, että Renqvist oli ”hengellinen herättäjä, kirjojen julkaisija, uskonnollinen rukoilija, vankilan muurit eivät voineet estää hänen vaikutustaan leviämästä yli maan”’.
Miettinen nimittää matkojaan mieluummin kristilliseksi turismiksi kuin pyhiinvaellukseksi.
– Pyhiinvaelluspuoli tuli matkoilla vastaan sattumanvaraisesti. Esimerkiksi mennessäni katsomaan Mikael Toppeliuksen maalauksia Kempeleen kirkkoon, sinne oli mentävä jumalanpalveluksen aikaan, koska se ei ollut muulloin auki. Siellä olikin niin vaikuttava messu, että olin unohtaa maalaukset kokonaan.
Saaren kirkon Orpokotijuhlille mennessään Miettiseen teki vaikutuksen yllättävä kohtaaminen. Hän oli poiminut kyytiinsä iäkkään naisen, joka alkoi kertoa enkelikokemuksesta, josta hänelle oli kerrottu lapsena.
Yhden voimakkaimmista elämyksistään Miettinen koki Aholansaaressa Paavo Ruotsalaisen avoimen Raamatun äärellä.
– Kirja ei ole objektiivinen kokoelma tärkeimmistä kristillisistä paikoista Suomessa. Mukana on myös monia vähemmän tunnettuja paikkoja ja niihin liittyviä henkilöitä, Miet-tinen toteaa.
Uskossa tarvitaan myös irrationaalista puolta
Suomalainen pyhiinvaellus -kirjassa esitellään viisi naista, joilla on ollut erityinen vaikutus suomalaiseen kristillisyyteen: Anna Rogel, Helena Konttinen, Liisa Eerikintytär, Anna Lagerfelt ja Gurli Olenius.
– Professori Aarni Voipio, joka teki kaksi väitöskirjaa unissasaarnaamisesta, oli sitä mieltä, että uskonnossa tarvitaan sekä rationaalista että irrationaalista puolta ja että horrossaarnaajat edustavat jälkimmäistä. Ilman tätä irrationaalista puolta usko kuivahtaa. Hänen mukaansa tarvitaan ns. lähdeihmisiä, jotka säteilevät ympärilleen jotain toisenlaista.
Miettisen mielestä nämä naiset ovat omana aikanaan olleet tällaisia vaikuttajia, ja ainakin Helena Konttisen vaikutus jatkuu edelleen.
Vaikka Miettistä ovat kirjailijana kiinnostaneet erilaiset hengelliset kokemukset, hän ei pidä itseään mystikkona vaan ennemmin ”skolastikkona”.
– Mystiikka tuo mieleeni nuoruuteni introspektion, oman sieluntilan tarkkailun, jota kartan. Sen sijaan liturgia tarjoaa tätä irrationaalisuutta sopivan pieninä annoksina, juuri sen verran kerrallaan, että sen kestän.
Kun Miettiseltä kysyy, mikä voisi olla avuksi luterilaisen kirkon ja kristillisyyden erilaisiin haasteisiin tänä aikana, hänellä on ehdottaa yksi ja sama lääke:
– Menkää messuun!
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2026.
