Kirjoittanut
Nelikymmenvuotisen uran tehnyt Kaarina Hakkarainen jyrähtää, että perhetyön suunta on hukassa. Isiltä, äideiltä ja lapsilta ei juuri kysytä, mitä he seurakunnalta odottavat ja tarvitsevat.
Helsinkiläinen Kaarina Hakkarainen tuntee seurakuntatyön vuosikymmenten ajalta. Eläkkeelle siirtynyt nuorisotyönohjaaja palveli Jakomäen lähiössä uransa 16 viime vuotta.
Seurakuntien perhetyön tilasta hän kertoi näkemyksiään kuluvalla viikolla Osallistuva luterilaisuus –seminaarissa Tampereella.
– Seurakuntien olisi jo aikoja sitten pitänyt tehdä päätöksiä siitä, mihin ne perhetyössä keskittyvät. Epäselvä tilanne vaikeutuu entisestään tila- ja henkilöresurssien niukentuessa.
– Seurakunnissa kyllä järjestetään perheille toimintaa, mutta kuvittelemmeko me – työntekijät – todella tietävämme, mitä ne toivovat ja tarvitsevat? Ilmassa on valitettavasti itseriittoisuutta nöyryyden sijaan.
Hakkarainen muistuttaa, että perheitä on monenlaisia – esimerkiksi sellaisiakin, joissa aikuinen lapsi hoitaa ikääntyneitä vanhempiaan.
Hän antaa seurakunnan toimijoille tukun kysymyksiä mietittäväksi. Miksi teemme sitä, mitä teemme? Mitä pitäisi tehdä sen sijaan, mitä nyt teemme? Miten tavoitamme ne, jotka eivät ääneen huuda apua?
Miten vältetään se, ettei hyvä karttuisi vain niille, joilla sitä entuudestaan on?
– Alkuseurakunnan toimintatavoissa riittää tänä päivänä opittavaa. Jokainen voi tuoda pöytään sen, mitä itsellä on tarjottavana – syötävää, ohjelmaa ja vaikka intoakin. Mitä varhaisemmassa vaiheessa vapaaehtoiset otetaan mukaan, sitä parempi.
Jakomäessä kiitosta on niittänyt mm. seurakunnan iltaperhekerho, joka on käynnistynyt kello 17 sopparuokailulla. Äidit ja isät ovat olleet kiitollisia valmiiksi katetusta pöydästä. Aterian jälkeen on seurannut kirkkohetki sekä omat jutut, joiden ajaksi aikuiset ja lapset ovat jakautuneet eri tiloihin. Lopuksi on kokoonnuttu sisaruspiiriin.
Koko rupeama on kestänyt puolisentoista tuntia.
– Mukavaa toimintaa on myös ollut joulun alla. Malmin alueella on kysytty vähävaraisten perheiden joululahjatoiveita, joita seurakuntalaiset ovat ottaneet täyttääkseen.
Avun tarvitsijat ja sitä tarjoavat ovat kohdanneet toisensa. Kaikille on tullut hyvä mieli.
Kristillistä kasvatusta ei pidä Hakkaraisen mielestä unohtaa:
– Jumalalle pitää perhetyössä tehdä tilaa. Se voi tapahtua hiljaisuutta ja ihmettelyä entistä enemmän viljelemällä.
– Lapset pitää kutsua ehtoollispöytään siinä missä aikuisetkin. Hyvä sovellutus on viinin sijaan käyttää rypälemehua.
