Rinnalla kulkija tarvitsee riittävän suuret korvat ja sopivan kokoisen suun

 

Arjen kriisien keskellä on hyvin tärkeää, että vaikeassa tilanteessa olevalla ihmisellä on riittävästi tukiverkostoja. Kuva: Istockphoto

Kuinka kohdata kriisissä oleva lähimmäinen? Missä kulkevat auttamisen rajat? Voiko maallikkoauttaja mennä auttamisessaan liian pitkälle? Psykiatrian erikoislääkäri Topi Jääskeläinen pohtii näitä ja muita auttamiseen liittyviä kysymyksiä.

Riittävätkö tavallisen ihmisen tavalliset taidot kriisissä olevan lähimmäisen tukemiseen? Mihin asti rinnalla kulkeminen riittää?

Tämä riippuu tietysti sekä kriisistä että auttajasta. Elämässä on monenlaisia kriisejä, joista monet ovat ns. tavalliseen arjen elämään liittyviä vaikeita tilanteita ja elämänvaiheita. Näiden keskellä on hyvin tärkeää, että vaikeassa tilanteessa olevalla ihmisellä on riittävästi tukiverkostoja. Tätä tukiverkostoa ovat esimerkiksi perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät ja tuttavat. Myös erilaiset viiteryhmät, kuten vaikkapa seurakunta, harrastepiiri tai urheiluseura voivat toimia tärkeänä taustatukena. Tärkeää on, ettei ihminen jäisi ajatuksineen ja tuntoineen yksin, vaan hänellä olisi paikkoja missä olla, ja ihmisiä joiden kanssa jakaa asioita. Jos lähimmäisellä on riittävän suuret korvat ja sopivan kokoinen suu, hän voi hyvinkin kyetä auttamaan rinnalla kulkijana. Tämä tietysti kysyy, että auttaja kykenee sietämään ja kestämään elämän moninaisuutta ja vaikeita tilanteita. Ratkaista ei tarvitse osata, mutta pitää kyetä kuuntelemaan joutumatta itse heti pakokauhun valtaan.

Psykiatrian erikoislääkäri Topi Jääskeläinen. Kuva: Petri Vähäsarja

Toisaalta on huomioita, että toisinaan kriisit ovat laajoja, monisyisiä ja komplisoituneita. Mitä vaikeammasta kriisistä on kyse, sitä enemmän se uhkaa yksittäisen kriisiin joutuneen psyykkistä tasapainoa. Mitä vaikeampi on kokonaistilanne, sitä lujemmille ihmisen mieli joutuu. Kriisit koettelevat aina tasapainoa, enemmän tai vähemmän. Jos mielen normaalit keinot sopeutumiseen ja uuden tasapainon löytymiseen eivät ole riittäviä, alkaa ihminen oireilla. Oireet voivat olla moninaisia, kuten esim. ahdistus tai masennus, joissain hyvin vaikeissa tapauksissa jopa maaninen vauhti tai psykoottinen sekavuustila. Varsinkaan näissä jälkimmäisissä pelkkä lähimmäisen apu ei yleensä ole riittävää, sillä ihminen tarvitsee tavallisesti psykiatrista sairaalahoitoa. Lähimmäinen voi toki olla avun piiriin ohjaamassa. Masentuneen ja ahdistuneen kohdalla lähimmäinen voi kuunnella ja ymmärtää toimien näin omalla tärkeällä paikallaan tukena, mutta usein tämän lisäksi tarvitaan myös näissä tilanteissa ammattiauttajan apua.

israelpvt

Voiko maallikko aiheuttaa vahinkoa tuettavalleen, vaikka tarkoittaisikin hyvää?

Voi aiheuttaa, ja tämä on tärkeää tiedostaa. Hyvä tahto ei vielä takaa, että onnistuisi tavoitteessaan. Tärkeää on ymmärtää, mistä toisen vaikeassa tilanteessa on kyse. Toiseksi on tärkeää osata tunnistaa, milloin ihminen tarvitsee ammattiauttajan apua. Kolmanneksi on tärkeää kyetä sietämään toisen vaikeaa tilannetta niin, ettei ala vähättelemään toisen hätää eikä yritä kömpelösti suin päin ratkaista toisen ongelmia. On myös tärkeää malttaa kuunnella toista niin, ettei ala liikaa puhumaan omista vaikeuksistaan herkällä hetkellä. Vaikeassa tilanteessa oleva ihminen ei jaksa normaalissa määrin kestää auttajan elämän aikaisempia kolhuja.

Lähimmäisen voi olla haasteellista tiedostaa, ettei hädässä oleva ihminen pohjimmiltaan useinkaan kaipaa ulkoisia ohjeita, vaan kuuntelevaa lähimmäistä, nähdyksi ja ymmärretyksi tulemista. Ihminen kaipaa sydämellä ja empatialla kohdatuksi tulemista, ei niinkään rationaalisia ratkaisuneuvoja. Juuri sydämen tason kohtaamattomuus aiheuttaa vahinkoa. Kyky kohdata kysyy empatiakykyä. Mitä enemmän tätä auttajalla on, sitä paremmat eväät hänellä auttamiseen on. Toisaalta, jos empatiakykyä ei juurikaan ole, ei ihminen oikein kykene kyllä auttamaankaan muuta kuin ehkä korkeintaan ulkoisella ja pinnallisemmalla tasolla.

Mistä tunnistaa tilanteen, jossa on vetäydyttävä ja ohjattava tuettava ammattiavun piiriin? Entä jos tämä ei suostu?

On hyvä koittaa koko ajan pysyä kartalla sekä sen suhteen, miltä lähimmäisen tilanne vaikuttaa, että myös sen suhteen, miltä omassa sisimmässä tuntuu. Jos tuntuu tippuvan kärryiltä toista kuunnellessaan, on hyvä miettiä vetäytymistä tai ainakin aikalisää. Jos taas tuntuu, että toisen asiat alkavat ahdistaa jotenkin liian suuressa määrin, on hyvä ohjata hänet eteen päin. Jos huomaa, ettei enää kykene kuuntelemaan, vaan tekee vaan mieli joko juosta karkuun tai sitten tarjota nopea ratkaisu, on hyvä pysähtyä miettimään, ovatko toisen murheet liian suuria ja haasteellisia oman itsen kannettaviksi.

Miten estää tuettavan ripustautuminen tukijaansa?

Suojaavat rajat ovat ensiarvoisen tärkeitä. Mitä suurempi ihmisen koettu hätä on, sitä enemmän hänellä yleensä on tarvetta tukeutua. Tämä on sinänsä ymmärrettävää ja asiaan kuuluvaa. Ripustautuminen on kuitenkin eri asia kuin normaali tukeutuminen. Ripustautuminen on helposti rajoja uhkaavaa ja niitä ylittävää. Esimerkiksi ahdistuksen vallassa oleva soittelee jatkuvasti tai soittaa toistuvasti mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Tai hänen tarpeensa ovat niin suuria, että auttaja kokee jäävänsä ikään kuin jatkuvan vyöryn tai hyökyaallon alle. Jos autettava lähettelee esim. kymmeniä tai satoja viestejä päivässä, ollaan usein siirrytty ripustautumisen alueelle.

Joku ripustautuu, toinen ei niinkään. Tämä on niin paljon hädässä olevasta ihmisestä, hänen tilanteestaan ja myös persoonallisuuden rakenteestaan kiinni. Auttajan tehtävä on itse säädellä niitä tapoja ja aikoja, miten ja milloin hän on tavoitettavissa. Kohtaamisilla on hyvä olla myös ajalliset rajat. Auttaja uupuu, jos joutuu maratonpuheluihin tai jatkuvaan viesteillä pommitukseen. Ja jos on kyse vaikkapa ystäväsuhteesta autettavan ja auttajan välillä, olisi hyvä kyetä puhumaan myös ns. tavallisista asioista niin, että koko ajan ei pelkästään ruodittaisi toisen vaikeaa tilannetta.

Miten vapaaehtoisen pitää ja miten hänen on lupa suojella itseään?

On tärkeää tiedostaa aivan aluksi oma erillisyytensä. Tämä tarkoittaa, että auttaja ja autettava ovat kaksi eri ihmistä, joista kumpikaan ei lopulta ole vastuussa toisesta. Elämää ei voi elää toisen puolesta. Auttaminen on lähtökohtaisesti hyvä asia, mutta sen olisi hyvä lähteä liikkeelle erillisyyden tiedostamisesta. Symbioottinen auttamissuhde on sellainen, jossa kahden ihmisen välinen erillisyyden raja on hämärtynyt. Tällainen lähtötilanne muodostuu herkästi kuormittavaksi ja sekä auttajan että autettavan hyvinvointia uhkaavaksi. Jokainen päättää itse omasta elämästään ja niistä asioista, mihin lähtee mukaan ja millä reunaehdoilla. On hyvä tunnistaa, jos on altis koittamaan auttaa omaa hätäänsä muissa. Jos auttaja on kykenemätön oman hätänsä kohtaamiseen, hän saattaa ulkoistaa hätänsä siten, että alkaa auttaa muita tullakseen edes jotenkin toimeen oman torjutun hätänsä kanssa. Tämä ei ole hyvä lähtökohta auttamiselle.

Auttajan on lupa sanoa ei. Tämä on hyvin tärkeää, jotta jaksaisi eikä palaisi itse loppuun. Auttajalla on myös hyvä olla itsellään purku- ja käsittelykanavia, joissa voi käsitellä kuulemaansa ja omia tuntojaan. Auttajan roolissa altistuu autettavan hädälle. Tähän liittyy sijaistraumatisoitumisen riski. Mitä paremmin auttaja on sinut itsensä kanssa eli on kosketuksissa omaan mieleensä, sitä paremmat edellytykset hänellä on vaikeissakin tilanteissa voida hyvin. Mitä paremmin auttaja itse voi, sitä paremmin hän on mahdollinen kannattelemaan toisen hätää ja tukemaan rinnalla kulkemalla toista tämän vaikeassa elämäntilanteessa.

*

Topi Jääskeläisen ajatuksia voi kuulla lisää 17. – 19.11.  Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa järjestettävässä viikonlopputapahtumassa. Aiheena tuolloin on Eväitä kriisissä olevan kohtaamiseen. Kouluttajina viikonlopussa ovat myös  TT Eero Junkkaala, psykoterapeutti, TM Hanna Niemi ja rehtori Juha Vähäsarja.