Elina Hyvärisen ohjaama dokumenttielokuva Rajalla sai ensi-iltansa viime keväänä. Se kuvaa Parikkalan kunnan ihmisten tuntoja siitä, millaista on elää itärajan tuntumassa. Tästä ohjaajalla on myös omakohtaista kokemusta, ollut jo lapsuudestaan asti.
– Raja on ollut omassa tietoisuudessani aina, sanoo Helsingissä syntynyt ja nykyään taas asuva, mutta 8-vuotiaana Uukuniemelle muuttanut Elina Hyvärinen. Jo sitä ennen hän oli viettänyt kaikki kesät äidinpuoleisen isoisänsä talossa, jonka tämä oli rakentanut sodan jälkeen Pyhäjärven rannalle.
– Oli olemassa raja, jonka lähelle ei saanut mennä. Se oli pelottavaa. Äidin suvun historian kautta olin tietoinen, että rajan takana oli heidän entinen kotinsa, Hyvärinen muistelee.
– Kun 8-vuotiaana näin rajan, se oli pelkkä piikkilanka. Sen ali olisi voinut ryömiä. Rajan toisella puolella luonto näytti jatkuvan samanlaisena, mutta raja oli kuitenkin ylittämätön.
Elina Hyvärinen on elokuvaohjaaja, jonka juuret on Uukuniemellä. Kuva Parikkalan-Rautjärven Sanomat.
Uukuniemeltä maailmalle ja takaisin Suomeen opiskelemaan elokuva-alaa
– Aloitin koulunkäynnin Helsingissä. Ekalla luokalla meitä oli 25 oppilasta, mutta Uukuniemellä koko koulussa oli vain 19 oppilasta. Luokallani meitä oli kolme, joista yksi oli kaksoissiskoni. Yläasteen kävin Kesälahdella ja lukion ensimmäisen Parikkalassa.
Sen jälkeen Hyvärinen lähti opiskelemaan kirjoittamista vuodeksi Oriveden opistoon, minkä jälkeen tie vei Israeliin suomalaisten perustamaan Jad Hashmonan moshaviin ja myöhemmin erääseen englantilaiseen luostariin. Suomeen palattuaan Hyvärinen työskenteli Lahden kaupunginteatterissa kuiskaajana.
Outokummusta löytyi sitten audiovisuaalisen alan linja, ja sieltä Hyvärinen jatkoi ensin Taideteollisen korkeakoulun, sittemmin Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselle, jossa hän suoritti ensin äänisuunnittelijan kandidaatin opinnot ja myöhemmin maisteriopinnot dokumentaarisen elokuvan linjalla.
Dokumenttielokuva nostaa esiin rajaseudulla elävien tuntoja
Idea Raja-elokuvaan syntyi, kun luin uutisen, että Suomen ja Venäjän välinen raja kansainvälistetään. Tarkoitus oli avata raja vuonna 2024, mutta 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja 2023 maittemme välinen raja suljettiin kokonaan, Hyvärinen kertaa.
– Jos rajan avaaminen olisi toteutunut, sillä olisi ollut Parikkalan elinkeinoelämälle todella suuri merkitys. Matkailuvirta olisi ollut positiivinen. Tilanne muuttui, kun alkoi sota. Kaikille oli selvää, ettei raja tule aukeamaan.
– Tämä elokuvaprojekti on vahvistanut ajatusta, että nämä alueet olisi pidettävä asumiskelpoisina ja ihmisillä pitäisi olla myös haja-asutusalueella riittävät palvelut. Jos aivan kaikki viedään, kuten terveydenhoito, tietoliikenneyhteydet jne., eläminen käy todella haastavaksi.
– Jo nyt on nähtävissä, että työikäinen väestö näillä seuduilla vähenee, sanoo Hyvärinen huolestuneena.
Isovanhempien usko ja uukuniemeläinen herätys
– Aikuisena luin isovanhempieni sodanaikaista kirjeenvaihtoa. Mummoni suurin huoli tuntui olevan se, että jos mies kaatuu sodassa, eivätkä tämän tilit Jumalan kanssa ole kunnossa – ei niinkään se, kuoleeko mies, Hyvärinen kertoo.
Hän muistaa, että isovanhempien kirjahyllyssä oli uukuniemeläisestä horrossaarnaajasta, Helena Konttisesta, kertova kirja Eräs meidän ajan profeetta. Hän kertoo selailleensa sitä itsekin ja pohtineensa, voisiko se olla hänen seuraavan dokumenttielokuvansa aihe.
– Helenan tarina on poikkeuksellinen ja ansaitsisi tulla kuulluksi, Hyvärinen toteaa.
Kesätoimittajaksi paikallislehteen
Jo useana vuonna Hyvärinen on työskennellyt parikkalalaisen paikallislehden kesätoimittajana. Hän kertoo, että pestautui alun perin kesä-toimittajaksi siksi, että ajatteli sen olevan hyvää taustatyötä Rajalla-elokuvaan.
– Paikallislehti luo paikallisidentiteettiä. Uutinen voi olla mikä vain pienikin asia, ja asioita katsotaan paikallisesta näkökulmasta, Helsingin Kumpulasta Uukuniemelle kesäksi tuleva kolmen lapsen äiti valaisee kesätoimittajan työtään.
– Kotiseutu on minulle rakas, sen perinteet ja tämä yhteisö. Täällä on sellaista pitkää sukupolvien ketjua ja jatkumoa, hän luonnehtii Uukuniemeä.
Orpokotijuhlat kiinnostavat ja kiehtovat
Jo 80-vuoden ajan Parikkalan Saaren kirkon Orpokotijuhlille on elokuussa virrannut suurin joukoin juhlaväkeä. Myös Hyvärinen on juhlilla nähty vieras.
– Saaren kirkko on suosikkikirkkoni, hän tunnustaa. – Eikä ole toista kesätapahtumaa, jossa yhden ihmisen tehtävä on pitää tulta yllä viidessä muurinpadassa, joissa ruoka tehdään. Ja ne talkoot! Vaatii vuosien tietotaitoa, miten katokset saadaan koottua. Siinä on jotain hyvin viehättävää. Nämähän periytyvät, monen talkoolaisen vanhemmat ja isovanhemmat ovat jo olleet mukana talkoissa.
– Kaikki ikään kuin kietoutuu Helena Konttisen henkilöhahmon ympärille. Muutama vuosi sitten haastattelin Saaren juhlilla piispa Seppo Häkkistä. Myöhemmin, kun otin valokuvia juhlilta, huomasin, että piispan seurue oli syömässä samoissa ulkopöydissä kuin muukin juhlakansa. Otin valokuvan, jossa näkyy piispan seurue ja sen takana pyykkinaru, jossa heiluu keittiöpyyhkeitä. Orpokotijuhlilla piispat ja muut valtaapitävät eivät syö omassa kabinetissaan, dramaturgi-ohjaaja kuvaa orpokotijuhlien konstailematonta tunnelmaa.
– Kaikki juhlien puhujat ovat puhumisen ammattilaisia, olivatpa pappeja tai maallikoita, Hyvärinen arvioi. Elokuva-alan ammattilaisena hän kuitenkin erottaa, että maallikoiden puheet ovat usein omakohtaisempia ja tarinallisia.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä elokuussa 2025.
