Uskontotieteen professori Titus Hjelm listaa Suomen hengellisyyden kentältä kolme trendiä: maallistumisen, uskonnollisen moninaistumisen ja uushenkisyyden nousun sekä uskonnon uuden näkyvyyden ja politisoitumisen.
Yksi Gaudeamus-kirjakustantamon syksyn uutuusteoksista on Minne kuuluu, Suomi? Sen sivuilla asiantuntijat ja tutkijat käsittelevät ajankohtaisesti esimerkiksi taloutta, ulkopolitiikkaa, aluekehitystä, rikollisuutta, koulua ja uskontoa.
Uskontoon liittyvän katsauksen on kirjoittanut Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Titus Hjelm.
Hänen mielestään pitkälle maallistuneessa, suomalaisessa yhteiskunnassa on syntynyt mielenkiintoinen tilanne, jossa uskonto yhtäkkiä kiinnostaa niitäkin, joilla ei näyttäisi olevan merkittävää henkilökohtaista uskonnollista vakaumusta.
Esimerkiksi hän nostaa säännöllisesti kohuja nostattavan suvivirsiruljanssin:
– Kouluvuoden lähestyessä loppuaan joku jossain päin maata tuohtuu siitä, ettei Suvivirttä lauleta koulun kevätjuhlissa – tai siitä, että se lauletaan. Tämän seurauksena uutismedia metsästää lausuntoja piispoilta, poliitikoilta ja opetushallituksen edustajilta. Somepäivityksissä ja yleisönosastokirjoituksissa otetaan kantaa. Pian kohu on jo unohtunut – vain herätäkseen jälleen henkiin viimeistään parin vuoden päästä.
Hjelm pitää tätä mediaan ja politiikkaan kytkeytyvänä ilmiönä:
– Se on myös osuva uskonnon yhteiskunnallisen paikan kuvastin nyky-Suomessa. Kun uskonnon rooli muuttuu, aiemmin itsestäänselvyytenä pidetyt tavat tulevat kyseenalaistetuiksi. Julkisuuden valokeilassa uskonto politisoituu. Myös ne, jotka löytävät henkisen kotinsa muualta kuin luterilaisuudesta, sekä ne, joita uskonto ei henkilökohtaisesti liikuta, päätyvät keskustelemaan ja kiistelemään uskonnolle sopivasta paikasta.
Hjelm näkee, että kristinuskoa korostetaan osana suomalaista kulttuuria ja länsimaista ”sivilisaatiota”.
– Näin tehdään erityisesti poliittisessa äärioikeistossa, jolla on kuitenkin usein hyvin kriittinen suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon, koska kirkko muun muassa tarjoaa suojaa turvapaikanhakijoille.”
– Tutkimuksessa onkin puhuttu ”kristianismista”, identiteettipolitiikasta, jossa kristinuskoa käytetään signaloimaan erityisesti, että ”me emme ole muslimeita” – kuitenkin ilman minkäänlaista kristillistä vakaumusta.
Vaikka Hjelm noteeraa nuorten miesten uskonnollisuuden kasvun, hän arvioi, että tulevaisuudessa yhä harvempi suomalainen tunnustaa uskontoa millään mittarilla.
– Kaikella todennäköisyydellä uskonnottomuuden ja uskonnollisen moninaisuuden kasvu jatkuu.
– Jo nyt tästä kertoo se, että kun Suvivirttä lauletaan koulun tiloissa, se on hartauselämän sijaan osa kulttuuriperinnön vaalimista.
Titus Hjelmin uskontoa käsittelevä artikkeli löytyy Gaudeamuksen kustantamasta Mitä kuuluu, Suomi? -kirjasta sivuilta 88–101.
