Pirkko Vauhkonen on toiminut Jumalan soturina niin päiväntasaajalla kuin napapiirillä. Petri Tuunaisen kirjoittama elämäkerta Valmiiksi viitoitettu tie (Väyläkirjat 2025) kertoo Pirkon vaiherikkaasta elämästä, joka vei hänet kauas Argentiinaan ja sieltä takaisin Suomeen ja Rovaniemelle. Nyt hän viettää ansaittuja eläkepäiviä Mikkelissä, mutta sydän palaa edelleen erityisesti lapsille ja nuorille. Pirkon suurin toive on aina ollut auttaa…
Tapaan Pirkko Vauhkosen marraskuussa hänen mikkeliläisessä kodissaan. Hän on pukeutunut Pelastusarmeijan aikaiseen upseerin asuunsa, ja päässään hänellä on Boneth eli naissotilaan päähine. Tämä on ensitapaamisemme, mutta tuntuu kuin olisimme vanhoja ystäviä. Olen juuri lukenut hänen elämästään kertovan käsikirjoituksen. Pirkko valloittaa vieraansa eloisuudellaan ja välittömyydellään.
’Kirja, joka ilmestyi vuoden 2025 alussa, perustuu Pirkon omiin muistiinpanoihin, joista elämäkerturi Petri Tuunainen on koonnut vaikuttavan tarinan. Se kertoo naisesta, joka on lapsesta asti luottanut Jumalan johdatukseen.
Ensikosketus Pelastusarmeijaan
Pirkko syntyi helmikuussa 1941 savusaunassa isän ollessa rintamalla. Talossa, jossa äiti työskenteli karjapiikana, asui myös vanhus nimeltä Santra. Tämä oli siunannut vastasyntyneen sanoilla: ”Sinusta tulee Sanan viejä, Sanan saattaja.”
Pirkko ja hänen pikkusiskonsa löysivät tiensä Pelastusarmeijan pyhäkouluun. Siellä kerrottiin, että Jumalalta saisi pyytää mitä vain. Pirkko päätti kokeilla ja rukoili, että äiti, joka työskenteli tuolloin tehtaassa, saisi sen verran palkkaa, että sillä voisi ostaa kuukausilipun koulukyytiin. Ja ihme tapahtui: tehtaanjohtaja oli antanut köyhimpien perheiden lapsille autoliput.
– Silloin opin, että Taivaan Isä kuulee rukoukset ja vastaa niihin, kertoo Pirkko.
Vuosiksi koulukotiin ja takaisin kotiin
Isän alkoholinkäyttö varjosti kuitenkin perheen elämää. Ja niin kävi, että Pirkon ollessa yhdeksänvuotias perheen lapset otettiin huostaan ja Pirkko päätyi koulukotiin Nummelaan. Siellä hän vietti seuraavat kuusi vuotta käyden koulua ja myös rippikoulun.
Kun Pirkko oli 15-vuotias, hän olisi halunnut jatkaa opiskelua, jota johtajaopettajakin hänelle suositteli. Mutta vanhemmat halusivat Pirkon tulevan takaisin kotiin hoitamaan sinne palanneita nuorempia pikkusisaruksiaan sekä nuorinta sisarta, joka oli vain puolivuotias.
– Koulukotiaika oli kasvattanut minut siihen tehtävään. Miten muuten olisin selvinnyt neljän lapsen kanssa, miettii Pirkko.
– Näin se on ollut koko elämäni ajan: edellinen vaihe on aina valmistanut tulevaan.
Punaisissa housuissa Pelastusarmeijaan
Seuraava askel valmiiksi viitoitetulla tiellä oli muutto kotiapulaiseksi pääkaupunkiin. Siellä Pirkko alkoi pitää seura-kunnan tyttökerhoa ja suorittaa iltaoppikoulua.
Käänteentekeväksi muodostui kuitenkin kokemus, kun Pirkko tunsi yllättäen kehotusta lähteä Pelastusarmeijan kokoukseen suoraan hiihtolenkiltä.
– En ehtinyt edes käydä kotona vaihtamassa uusia punaisia hiihtohousujani hillitympään asuun, nauraa Pirkko.
Kokouksessa Pirkko lupasi hiljaisessa rukouksessa, että hän lähtisi Jumalan työhön, jos tämä parantaisi äidin, joka oli tuolloin sairaana.
Kun äiti sitten parani, Pirkon oli täytettävä Jumalalle antamansa lupaus. Sitä hän ei ole päivääkään katunut.>>>
Kadettikoulussa kutsumus punnitaan
Siitä alkoi Pirkon pitkä ja monivaiheinen tie Taivaan Isän palveluksessa. Kadettikoulun aikana hän joutui kuitenkin kamppailemaan kutsumuksensa kanssa, mutta päätyi aina lopulta rukoilemaan: ”Taivaan Isä, tahdon jatkaa sinun johtamallasi tiellä.”
Jumala vastasi antamalla sisäisen varmuuden: ”Et ole yksin, kun kuljet ohjaamallani tiellä ja pysyt minua lähellä.”
Tie vei päiväntasaajalle
Syyskuussa 1970 alkoi kapteeni Pirkon matka kohti Argentiinaa. Siellä hän palvelisi seuraavat 22 vuotta lastenkotilasten, perheiden ja vanhusten parissa. Tuona aikana hän sai kokea erikoista johdatusta ja monia ihmeitä, mutta myös monenlaisia koettelemuksia. Hän tunsi tarvitsevansa paljon apua taivaalliselta Isältä.
– Rukouksessa sain aina sydämelleni vastauksen: ”Ole turvassa, ole rauhassa, ole roh-kea, kaikki järjestyy ajallaan.” Ja niin myös tapahtui. Apu tuli aina oikeaan aikaan.
Argentiinan lisäksi Pirkko teki työtä välillä myös Paraguayssa. Kahdesti hän sai myös kokea rakastumisen, mutta joutui kummallakin kerralla pettymään.
Ihmeitä kuitenkin tapahtui. Sairaat paranivat, tai juuri oikeansuuruinen rahalähetys saapui oikealla hetkellä Suomesta.
– Opin, että Jumala antaa moninkertaisesti, kun suostun tekemään hänen tahtonsa, kertoo Pirkko. – Pettymykset vaihtuivat kiitollisuuteen.
Taikauskoa ja pyhimysten palvontaa
Argentiinassa katolilaisuus on valtauskonto, mutta siihen sekoittuu myös paljon taikauskoa.
– Se ei ole samanlaista kuin meillä, kun sanotaan esi-merkiksi, ettei pidä kävellä tikapuiden alta. Siellä ne ovat ihmisille vakavia tosiasioita, Pirkko kertoo.
– Jos joku haluaa toiselle tapahtuvan jotain todella pahaa, hänelle voidaan viedä hautausmaan multaa tai sammakonkutua. Niin minullekin tehtiin.
Monet myös palvovat pyhimyksenkuvia ja pyytävät niiltä apua. Pirkko koki, että Jumala opetti häntä suhtautumaan asiaan maltillisesti.
– Eräs argentiinalainen kertoi itkien, että häntä oli vaadittu luopumaan pyhimyksenkuvista, joille hän sytytti joka päivä kynttilöitä ja joilta hän oli kokenut saaneensa apua. Vastasin, ettei hänen tarvitse laittaa niitä pois, ennen kuin kokee saavansa Jeesukselta yhtä paljon apua.
– Ja niin kävi, että muutaman viikon kuluttua tuo ystävä tuli sanomaan: ”En tarvitse niitä enää, Jeesus on kaikki!”
Paluu Suomeen toi rakkauden
Vuonna 1992 Pirkko palasi Suomeen. Hän oli nyt 50-vuotias, mutta tunsi edelleen ole-vansa Jumalan koulussa.
Lappeenrannan ja Imatran kautta Pirkko päätyi Rovaniemelle, jossa hän vihdoin sai kokea myös kestävän rakkauden, kun hän tutustui kriisipalvelussa työskennelleeseen Pentti Vauhkoseen.
”15. tammikuuta vuonna 1996 kaksi onnellista Jumalan lasta marssi kultasepän liikkeeseen kihlasormuksia ostamaan”, kerrotaan elämäkerrassa. Saman kevään palmusunnuntaina heidät vihittiin avioliittoon.
Yhteinen kutsumus ja sen päättyminen
Myös Pentistä tuli Pelastusarmeijan sotilas, ja seuraavien kahdentoista vuoden ajan Pirkko ja Pentti tekivät yhdessä työtä Pelastusarmeijan palveluksessa ja kiertäen evankelioi-massa Lappia.
Pirkolla oli ikää 70 ja Pentillä 65 vuotta, kun he hankkivat oman kodin. Sen kerhohuoneessa he pitivät naistenpiiriä, Sanan ja rukouksen kokoontumisia sekä lasten askartelukerhoa.
Vuonna 2016 tapahtui kuitenkin jotakin odottamatonta. Pentti sairastui, mikä johti lopulta siihen, että Pirkosta tuli hänen omaishoitajansa.
Vuoden 2017 huhtikuussa Pentti vietiin sairaalaan, josta hän ei enää palannut kotiin. Hänet siunattiin Haukivuoren kirkossa ja haudattiin sukuhautaan.
Viestejä maailman toiselta laidalta
Neljä vuotta myöhemmin Pirkon tie vei Pentin sukulaisten lähelle Mikkeliin.
– Kuten silloin nuorena tyttönä syyskuussa 1970 olin matkalla kohti tuntematonta, lokakuussa 2021 seisoin kahdeksankymppisenä Mikkelin torilla. Tunsin, että olin jälleen tullut uudelle rajapyykille valmiina ottamaan seuraavan askeleen Jumalan johdattamalla tiellä, sanoo Pirkko hymyillen.
Vaikka elämä on aiempaan verrattuna yksinäisempää, siihen on tullut myös uusia asioita ja yhteyksiä. Älypuhelimen ja sosiaalisen median kautta on löytynyt yhteys Argentiinaan.
– Aloin saada viestejä ihmisiltä, jotka olivat elämässäni silloin yli kolmekymmentä vuotta sitten, Pirkko riemuitsee.
Ne pienet pyhäkoululaiset, nuorisosotilaat ja kadetit, joita kerran opetin ja rakastin, eivät olleet unohtaneet minua. Nyt he olivat itse isiä ja äitejä, ja jotkut heistä toimivat tänä päivänä Pelastusarmeijan upseereina. Kuka olisi osannut arvata, mitä Herra voi saada aikaa siemenestä, joka istutetaan uskon ja rakkauden kautta?” kirjoittaa Pirkko elämäkertansa jälkisanoissa.
Kiitän Pirkkoa lämminhenkisestä tapaamisestamme ja yhteisestä matkastamme. Kirja tuli valmiiksi, mutta matka valmiiksi viitoitetulla tiellä jatkuu.
Arkikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä toukokuussa 2025.
