Outi ja Lee Müller: Meidän hommamme on suolan heittelyä, että ihmiset tulisivat janoisiksi

Out (os. Terho) ja Lee Müller kiertävät edelleen aktiivisesti viemällä sanomaa Jumalan rauhasta ja rakkaudesta ympäri Eurooppaa ja välillä maailman äärissäkin.

Suomalaisen gospelin Grand Old Lady Outi Müller ja hämäläisten ottopoika Lee Müller kiertävät edelleen maailmaa rinkka täynnä elämänkokemuksia ja soittimia, mutta myös iloa ja rakkautta. He ovat toisinajattelijoita, joita maailma tarvitsee.

 

Kun Outi ja Lee tulevat Suomeen he menevät keikalle kirkkoon. Kun he menevät keikalle Itävallassa, he saattavat mennä ihan mihin vain, kauppakeskukseen, pitseriaan, pubiin tai kirkkoon. Kun Müllerit tulevat Suomeen, keikkamyynti sujuu itsestään. 

Elämä artikkeli, kestotilaustarjous

– Hei, näin että olette elokuussa tuolla, tuletteko silloin myös meille. Se on sellainen domino-efekti. Olimme tällä reissulla tutustumassa Samaria-työhön Porvoossa, Riihimäellä kotikirkossa, Tarvo Laakson tykönä Lielahdessa ja Kauniaisten Raamattuopistolla opettamassa sekä Kauniaisten kirkossa laulamassa. Ja saatiin viettää ihana viikko mun äidin luona, kertoo Outi. 

Sitten tulee Jeesus

– Eilen mentiin raamattuopistolla parkkipaikalle. Vastaan tuli intialainen tyyppi, joka sanoi: hei Willie Nelson, Lee nauraa. 

Tuo on hänelle tuttu juttu. Ja uskokaa tai älkää, siitä on hänelle hyötyä. Valkoinen parta kuin kuuluisalla countrytähdellä, ääni bluesmiehelle sopiva ja hiukset kuin Jeesuksella. Ja kun asetellaan tämä kaksikko perinteiseen gasthausin nurkkalavalle Itävallassa, niin kohtaaminen on valmis. 

– Nyt tulee 70-luvun musiikkia ja sitä meininkiä, kun ne näkevät meidät, Müllerit nauravat. 

– Sitten tulee Jeesus, se on yllätys kaikille, Lee jatkaa. 

Mutta se Jeesus siinä on itävaltalaisillekin yllätys. Mutta porukka yleensä ostaa mukisematta, oli keikkapaikka sitten kapakka tai pizzeria.  

– Suomessa on kaksi boksia, kaksi eri leiriä. Kristillisellä musiikilla on omansa. Itävallassa ei näin ole, ihmettelee Lee. 

– Ihmiset kuuntelevat meidän musiikkiamme hipihiljaa, tupakka palaa sormissa, eikä ne muista vetää edes henkosia. Vaahto laskee oluessa, Outi jatkaa. 

30 vuoden aikana on muistissa vain yksittäisiä kertoja, kun joku on yrittänyt keskeyttää tai pahemmin protestoinut näissä kapakoissa. 

– Pari kertaa muistuu mieleen, että joku on kännipäissään yrittänyt näissä gasthauseissa häiritä. Joku huusi, että ollaanko täällä jossain kirkossa. Pöytäkumppanit vetivät naisen alas pöydältä ja sanoivat, että anna olla. Tämähän on mielenkiintoista.

Minulla on motivaatio, ja minulla on sanottavaa enemmän kuin sielu pitelee.

– Jossain uudenvuoden konsertissa alppitalossa joku huusi: ei taas Jeesus. Lee sanoi, että kyllä. Tämä on meidän juttu. Jos laulaa lauluja, jossa ei ole maailmankatsomusta, se on kaikille okei. Mutta jos on oma vakaumus, silloin on toisinajattelija. Silloin ihmiset alkoivat taputtamaan, kertoo Outi ja jatkaa, että kerran vankilassa yksi vanki sanoi, että viekää minut takaisin selliin, minä en tällaista kuuntele. 

Että ihmiset tulisivat janoisiksi

Radio Dein aamussa piipahtanut parivaljakko on jotenkin sopusointuinen ja samoilla bootseilla varustettu. Mutta ei. Outia hymyilyttää. Iho-ongelmiaan hävenneestä, kompleksisesta ja vähän ujostakin tytöstä kasvoi suomalaisen gospelin vanha tulkki, jonka tarina olkoon myös rohkaisuna muille tuleville artisteille. 

Leppilammen Anun sisko oli mun paras kaveri. Anun levyjä kuunneltiin Anun huoneessa. Ja hän tiesi, että teen lauluja. Mutta olin ihosairas, kompleksinen kasa. 

– Monta kertaa olin rähmälläni, että onko mun pakko, Jeesus. Ajattelin, että ne näkee mun finnit. Kuulin kuinka mua tsuumataan. Mutta minä taistelin ja menin. Minulla oli motivaatio, minkä takia mennä lavalla, sanoo Outi. 

Se pätee edelleenkin. 

– Minulla on motivaatio, ja minulla on sanottavaa enemmän kuin sielu pitelee. 

Outin ja Leen silmät kertovat, millä asialla he ovat; ja tosissaan he ovat. 

– Jumala antaa kasvun. Meidän homma on suolan heittelyä, jotta ihmiset tulisivat janoisiksi.  Vaikka olisi hienot juomat mutta ihmisellä ei ole jano, ei se auta, sanoo Outi.  

– Mennään sen virran viemänä, joka tuolta Jumalan valtakunnan suunnalta virtailee. Me ollaan yksi osa sitä ketjua, suurta työtä, suurta tiimiä.

Pienten estradien suuri tulkitsija

Tämän oman pienen tehotiimin, Outin ja Leen, tarina alkoi vuonna 1987 Hollannissa Christian Artist-tapahtumassa, jossa Outi katsoi kohtalokkaasti jonon pituutta taakseen. Siinä se oli. Löytyi täydellinen yhdistelmä upeaa laulua ja upeaa soittoa. 

– Olen minä laiskistunut. Lee sanoo aina, että avaa se suuri suusi. Meidän alakerrassa asuu ihminen, ja se meidän asunto on huonosti äänieristetty. Minä istun kyttyrässä nurkassa ja laulan falsetti-äänellä. Lee tulee ja sanoo hei muija, missä sun äänes on. Laula äänelläsi. 

Mitäs sitten kun kummallakin on upea ääni. 

– Leelllä on tuollainen upea afroääni. Vankiloissa yleisöstä kuuluu usein, hei ukko, sulla on upea ääni. 

Ei  täydellisesti, koska vasta taivaassa sitten tunnemme toisemme täysin. Mutta rakkaus on lahja, ja se on ihme. Se elää, jos on valmis muuttumaan.

Kaksikko on kiertänyt 30 vuotta. Outi sanoo olevansa pienten lavojen laulaja. On häntä kysytty euroviisuihinkin, mutta silloin oli omat häät, eikä hän siten ehtinyt sinne. Outi sanoo, etteivät suuret estradit ja kirkkaat valot eivät ole häntä varten. 

– Mahtavaa että on gospellaulajia, jotka tulevat lavalle diivoina. Se on oma kulttuuri ja sillä on oma kieli. En ole näyttelijätyyppi, ennen ihosairauksia olin. Olen ollut aina jätkä, resunnut jätkien kanssa reissussa. On turvallista olla tää Outi, risaisissa farkuissa, mennä kapakoissa ja vankiloissa. Ne ovat meille sydämen asia, enkä halua suurille estradeille. Olen kirkkaissa valoissa vieläkin ujo.  

Ei riitä Amorin nuolet

Siitä hetkestä kun Outin katse löysi Leen silmät, on yli kolme vuosikymmentä. Lee teki kielitieteen opintonsa loppuun, ja siitä alkoi yhteinen musiikkityö. Lee on edelleen melkoinen kielitieteilijä. Hän osaa vitsailla suomeksi, ja puhekin sujuu ”härmäksi”, Outin täydentäessä aukkokohtia.

Pioneerimeininki, oma auto ja pikku PA-laitteisto, pieni budjetti ja iso asia. Se sopii Müllereille. Ja mikä  ettei, kun on samasta puusta veistetty, aina hyvin komppaava ja samaa mieltä oleva aviomies rinnalla. Lee nauraa hersyvästi. No, ei sittenkään. Välillä on savua ilmassa heilläkin. 

Outi ja Lee juttelevat avoimesti siitä kuinka paljon se vie aikaa oppia tuntemaan toista, ja voiko sittenkään tuntea toista tarpeeksi. 

– Ei  täydellisesti, koska vasta taivaassa sitten tunnemme toisemme täysin. Mutta rakkaus on lahja, ja se on ihme. Se elää, jos on valmis muuttumaan, sanoo Lee. 

– Jo alkumetreillä huomasimme, että tarvitsemme apua. Ollaan herkkiä ja tempperamenttisia molemmat. Amorin nuolet eivät pelkästään riitä, pitää olla Jumalan tulinuolia, sanoo Outi, viitaten tekemäänsä Tulinuoli-kappaleeseen.  

Avioliiton oppivuodet ovat jalostuneet moniksi avioliittoluennoiksi, ja sitä kautta avuksi muille. 

– Suosittelen kaikille avioleirejä ja -seminaareja. Se on hieno tapa tutustua itseensä, käsitellä lapsuuden vammoja. Saa olla turvallisessa sylissä muiden kanssa, ja saa vertaisapua. Maailma on paha, muuten ei omasta päästään pääse eroon.

– Se on prosessi, niin kuin itseensäkin tutustuminen. Ihminen muuttuu koko ajan, kuten elämäkin.  Avioliitto ihana lahja, jonka eteen pitää tehdä töitä. Olemme nyt vielä rakastuneempia kuin alussa, koska tunnemme toisiamme paremmin, kun ollaan tehty töitä sen eteen, Outi sanoo. 

– Lee tietää kyllä, milloin on huono päivä, ja silloin pitää käyttää eri sanoja ja silkkihanskoja. Kun olen kuutamossa yksin tehnyt tunnelmallisen laulun. Ja vaikka se on ihan kitsinen ja järkyttävä, ei sitä voi sanoa suoraan, vaan Leen pitää sanoa, että mietitääs tuota kohtaa. 

Eikä se tunnelma aina kohtaa todellisuutta.

– Joo, kolme neljä päivää sitten homma meni vinksinvonksin. Mun konstruktiivinen kritiikki meni metsään, tunnustaa Lee.

– Joo, mä ryttäsin sen paperin. Ei sitten! Vaihdetaan puheenaihetta. Tästä ei sitten ikinä enää puhuta, Outi nauraa.  

Samettihousut ongella

Itävalta on katolinen maa. Yhteistyö on rakentunut monen kirkon kesken. Ehkä voi sanoa niinkin, että Outin ja Leen kaltaiset ihmiset ovat sidoslankana, joka pitää näitä yhdessä. Yksi esimerkki on naisten aamiaiskokous. Tarjolla saattaa olla kaikenlaisia bändejä, hathajoogaa, naurujoogaa tai jotain esoteerista meditaatiota, postmodernia meininkiä, joilla saadaan ihmisiä liikkeelle. Siellä seassa nämä evankelistat puhuvat omaa asiaansa. 

– Mahtava työmuoto. Naisten aamiaiskokouksessa on 400 naista. Me olemme olleet mukana opettamassa. Ja olemme saaneet valtavasti, etenkin näistä valmisteluista. Meillä on hieno tiimi. Mukana on katolisten uskovaisten lisäksi ihmisiä luterilaisesta vähemmistöstä ja romanialaisesta helluntaiseurakunnasta. Vapaakirkot ovat siellä muutenkin nousussa. 

– Arvaa naisten aamiainen ja yli 400 naista. Miten siisti miesten wc on, hihittelee Lee.  

Outi ja Lee Müller esiintyvät pääsiäisen aikaan Lielahden kirkossa, Tamperella.

Tuo on vain pieni tuulahdus pariskunnan arjesta. He ovat maailmankansalaisia, menevät sinne mihin heidät kutsutaan ja puhuvat asiaansa avoimesti. 

Kotona Itävallan Laundsdorfissa Lee istahtaa mieluusti kitaransa kanssa Österwichblickilta avautuvien mahtavien maisemien äärellä. Ylhäällä kukkulalla silmien edessä seisoo uljas Burg Hochosterwichin vanha linna ja alhaalla laaksossa välkehtii kirkasvetinen Längsee-järvi. 

– Sitä ympäri minä kroolailen. Olen valtavan innostunut snorklaamaan, kertoo Outi.

Juuri nyt vuoren rinteet ovat vielä lumen peitossa. Toisin kuin itävaltalaiset yleensä, Müllerit eivät menee laskettelurinteeseen, mutta suksille kuitenkin. 

– Ja Lee on himohiihtäjä, hän rakastaa luisteluhiihtoa. Siellä on vappuun saakka hienot luisteluladut.

Ja kun hiihdot on hiihdetty, Lee istuu kitaran kanssa maisemaikkunan äärelle ja alkaa säveltää. Työn alla on mm. jotakin, jossa urkumusiikki kohtaa bluesin. 

Avioliitto ihana lahja, jonka eteen pitää tehdä töitä. Olemme nyt vielä rakastuneempia kuin alussa, koska tunnemme toisiamme paremmin, kun ollaan tehty töitä sen eteen

Outin käsissä on valmistunut kirja, anekdootteja konserttireissuilta. Se on menossa painoon. 

Suomen viemisinä on jälleen palanen surutyötä, joka ei ehkä valmistu koskaan, mutta siitä voi saada paljon. 

– Olen tehnyt surutyötä isäni kuoleman jälkeen pätkissä. Nytkin Äidin kanssa oli niin ihana jutella. Se säilyy mukana tuonne Itävaltaan. 

– Katselin taas äidin kanssa isän päiväkirjaa, johon isä on piirtänyt ihania sota-ajan karikatyyrejä. Siitä aukeaa ihana aukeama, jossa on ”samettihousu ongella” kaikkien räjähdysten ja sotakoneiden keskellä. Mikä ihana idylli. Nyt samettihousu on Jeesuksensa luona, mikä on rauhan tyyssija. Vaikka täällä maailmassa oli mitä räjähdyksiä, saadaan olla Jumalan siipien alla. 

 

… Samattihousu istuu ongella, vaikka vaikka pommit räjähtelee ympärillä

Pienen pojan päiväkirjan sivulla

Samettihousu istuu ongella, vuonna tuhatyhdeksänsataaneljäkymmentä  

Kun talvisota riehui ympärillä, 

Niinkö on, että aika parantaa, pelkojen haamuratsut kuka valjasataa

Lapsen sielu ei kuole milloinkaan, Jumalan sylissä se rauhan saa …

(Teksti on Juhlaan -levyn Samettihousu istuu ongella -kappaleesta)