Mitä islamista saa sanoa?

– Länsimaisessa yhteiskunnassa on totuttu ajattelemaan, että vähemmistö tarvitsee erityistä suojelua. Islamilaisessa yhteiskunnassa ajatellaan, että enemmistö tarvitsee erityisoikeudet. Tästä seuraa perusasetelma, jossa islam voittaa molemmissa yhteiskunnissa ja kristinusko on häviäjä molemmissa, Timo Keskitalo toteaa. Kuva: Sari Savela

Julkisessa keskustelussa arvostelevat kommentit islamista ovat olleet itsesensuurin alla kuluneiden kolmen vuosikymmenen ajan, sanoo Patmos Lähetyssäätiön muslimityöntekijä Timo Keskitalo.

Teksti Timo Keskitalo

Olemme eläneet suvaitsevaisuus-ideologian aikakautta.Tuo ideologia on tullut tiensä päähän ja nyt keskusteluilmapiiri on alkanut vapautua. Ilmiöllä on myös toinen nimi: populismin ja vaihtoehtoisten totuuksien nousu. Elämme muutosvaiheessa, jossa kaikilla ei ole samaa sananvapautta. Kristinuskon tai oikeistolaisuuden edustajan ei suvaita puhuvan samalla avoimuudella kuin suvaitsevaisiksi miellettyjen tahojen. Sen lisäksi, että tarkastelemme mitä sanotaan, täytyy myös tarkastella, kuka sanoja on.

Missä on maahanmuuttajakristittyjen ääni?

Sananvapaus ja vihapuherajoitukset eivät kohtele kaikkia tasapuolisesti. Länsimaisessa yhteiskunnassa on totuttu ajattelemaan, että vähemmistö tarvitsee erityistä suojelua. Islamilaisessa yhteiskunnassa ajatellaan, että enemmistö tarvitsee erityisoikeudet. Tästä seuraa perusasetelma, jossa islam voittaa molemmissa yhteiskunnissa ja kristinusko on häviäjä molemmissa. Erityisen karvaana tämän asetelman kokevat esimerkiksi syyrialaiset kristityt pakolaiset, jotka ovat paenneet islamilaista vainoa kristilliseen länteen. Heidän näkökulmastaan tilanne on äärimmäisen epäreilu. He kokevat olevansa saman islamilaisen vallan alla täällä kuin kotimaassaankin.

Suurin osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on edelleen kristittyjä. Siitä huolimatta julkisuudessa maahanmuuttajien edustaja on poikkeuksetta muslimi. Valtaosa maahanmuuttajista kuuluu vaiettuun vähemmistöön. Julkisessa keskustelussa milloin puhutaan suurmoskeijan tarpeesta, milloin tarjotaan tyhjäksi jääviä kirkkoja muslimeille. Samaan aikaan Suomessa on kasvava joukko maahanmuuttajien kristillisiä seurakuntia, jotka kokoontuvat kerrostalojen kerhotiloissa tai vuokraavat teollisuushalleja jumalanpalveluskäyttöön. Kukaan ei puhu kristillisen vähemmistön puolesta, koska heidät lasketaan enemmistöön.

Maahanmuuttajakristityt ovat jo vuosien ajan vaatineet yhtäläisiä oikeuksia koulujen uskonnonopetuksessa. Muslimioppilaat saavat tunnustuksellista opetusta ja he saavat itse nimetä opettajat, joille kunta maksaa palkan. Kristityillä ei ole oikeutta saada uskonnonopetusta opettajalta, joka itse edustaisi kristillistä uskoa.

Uskonnollisessa dialogissa olemme tottuneet siihen, että muslimien edustajina on islamiin kääntyneitä suomalaisia, mutta kristittyjen puolella ei ole puheenvuoron käyttäjinä islamista kristinuskoon kääntyneitä. Kristityksi kääntyneiden esiintyminen dialogitapaamisissa olisi nimittäin muslimeille liian loukkaavaa ja aiheuttaisi lisäksi itse kääntyneille turvallisuusriskejä. Euroopan kirkkojen neuvosto ohjeisti jo vuosia sitten, että dialogitapaamisiin tulisi ottaa mukaan muslimimaista kotoisin olevia vähemmistökristittyjä, mutta tätä ohjetta ei ole edes yritetty noudattaa. Niinpä dialogikeskustelut käydään suvaitsevaisuuskuplassa ilman kosketusta todellisuuteen.

Epäoikeudenmukaiset rakenteet nostattavat vihaa. Kytevä viha ei ole hyväksi yhteiskunnalle. Kytevä viha synnyttää vihapuheita ja lopulta vihatekoja.

Perinteinen kristillisyys marginaalissa

Ei ole tavatonta, että tunnustavan kristityn kyky tehdä tiedettä tai hoitaa julkista virkaa kyseenalaistetaan julkisessa keskustelussa. Vahvan uskoon sitoutumisen nähdään heikentävän rationaalista päättelykykyä, tai olevan todiste rationaalisen päättelykyvyn puutteesta. Tällainen leimaaminen on astetta vähäisempää silloin, kun on kyse länsimaiden ulkopuolelta tulevasta henkilöstä. Ällistyttävää kuitenkin on, että tällainen uskonnollisen vakaumuksen perusteella tapahtuva syrjintä tuomitaan totaalisesti silloin, kun on kyse muun kuin kristillisen uskon edustajasta. Taannoisessa avioliittolain valmistelun keskustelussa eduskunnassa professori Puolimatkan asiantuntijuus kyseenalaistettiin sillä perusteella, että hän on tunnustava kristitty. Asia sivuutettiin kohteliaasti. Jos joku kansanedustaja olisi kyseenalaistanut islamilaisen akateemikon pätevyyden, voimme vain kuvitella millainen kohu asiasta olisi noussut.

Meidän tulee taistella sen puolesta, että perinteistä kristillistä uskoa edustavilla henkilöillä ja instituutioilla on elintila ja oikeus käyttää ääntään julkisesti yhteiskunnassamme. Toiseksi meidän tulee puolustaa sananvapautta; ja nyt tämän artikkelin aiheen äärellä oikeuttamme puhua julki kriittisesti islamilaiseen uskontoon liittyvistä piirteistä.

Yhteiskuntarauha

Kaikkea mikä on totta, ei kannata lausua ääneen. Totaalisen sananvapauden ei tarvitse merkitä, että kaikki täytyy lausua julki. Sananvapauden tulee saada rajat hyvistä tavoista ja lähimmäisen ja hänen arvojensa kunnioittamisesta. Kun puolisomme kysyy meiltä, onko hän kaunis tai komea, meidän on useimmiten viisasta tinkiä oikeudestamme lausua totuus. Sen sijaan voimme lausua jotain huomaavaista.

Julkisessa asemassa oleva henkilö joutuu miettimään sanomisiensa heijastusvaikutuksia yhteiskunnassa. Jos maan presidentti mainitsee islamin syyksi tietyn rikollisuuden lisääntymisessä, osa kansalaisista heittää polttopulloja täysin syyttömien muslimien asuntoihin. Siksi julkisessa asemassa oleva henkilö joutuu pehmentämään ilmaisujaan. Totuutta ei aina ole viisasta lausua ääneen.

Muutama vuosi sitten itävaltalainen poliitikko oli syytettynä vihapuheesta, kirjoitettuaan kriittisesti islamista. Myöhemmin oikeudessa kävi ilmi, että hän oli lainannut sanasta sanaan islamin omia lähteitä; syyttäjän perusteet murenivat. Meilläkin ovat poliitikot saaneet tuomioita vihapuheesta, vaikka objektiivisesti arvioiden he ovat lausuneet vain totuuksia yksipuolisesti. Voimme ymmärtää epäoikeudenmukaista tilannetta sillä, että jos muslimit kokevat uskonsa tulleen julkisesti loukatuksi, he katsovat oikeudekseen järkyttää yhteiskuntarauhaa. Tällaiseen kiristysotteeseen yhteiskuntamme ei tulisi suostua.

Seurakuntien pastorit ovat myös julkisen vaikuttamisen asemassa ja joutuvat miettimään sanomisiaan seurannaisvaikutuksien valossa. Eräs tuttu anglikaanikirkkoherra Liverpoolin köyhällä alueella lausui saarnassaan, että olisi parempi, jos korjauskelvoton kirkkorakennus palaisi maan tasalle. Seuraavana yönä kirkko paloi ja kyseinen pastori joutui jatkossa harkitsemaan sanansa tarkemmin. Itsesensuuri on siis tietyissä rajoissa viisautta, muttei totuuden kustannuksella. Pikemminkin kyse on siitä, miten totuus tarjoillaan julkisella areenalla.

Julkinen ja yksityinen areena

Kahdenkeskisessä keskustelussa muslimi saattaa kysyä, mitä ajattelemme heidän profeetastaan. Siinä tilanteessa ei ole viisasta lausua kaikkia ajatuksiamme suoraviivaisesti, vaan on parempi antaa vastauksemme kohteliaalla kiertoilmaisulla: ”Hyvä ystävä, jos minä uskoisin, että Muhammad on profeetta, minähän olisin muslimi. Mutta olen kristitty.” Näin vastaamme selkeästi, mutta jätämme itse johtopäätöksen lähimmäisemme pääteltäväksi. Osoitamme, että kunnioitamme häntä, tinkimättä totuuden lausumisesta. Tämän hetken muslimimaailman tunnetuin kristitty väittelijä Jay Smith toistaa usein mottoa ”vihaan islamia mutta rakastan muslimeita”. Tämä lausuma on pelkistys, joka ei tee täyttä oikeutta elämän moninaisuudelle, mutta provosoi meitä tarkistamaan asennettamme.

Julkisessa väittelyssä, jota käydään yleisön edessä Hyde Parkissa, yliopiston luentosalissa tai mediassa, voidaan laukoa totuuksia jyrkästi ilman, että sanomisesta tulee henkilökohtainen loukkaus. Tätä julkista tilaa tulee käyttää islamin kriittiseen analyysiin. Meidän on turha odottaa, että islamilainen maailma itse kävisi tätä kriittistä keskustelua. Se ei ole sallittua. Siksi voimme katsoa, että teemme intellektuaalisen palveluksen islamin maailmalle tarjoamalla alustan kriittiselle arvioinnille. Koraanin kriittinen tutkimus on vielä nuorta. Monet tutkijat pidättäytyvät julkaisemasta tutkimuksensa tuloksia, sillä he tietävät, että välittömästi julkaisun jälkeen heiltä evätään pääsy alkuperäislähteille (esim. vanhimpien Koraanin käsikirjoitusten äärelle). Eräät tutkijat ovat julkaisseet nimimerkin turvin, kuten Koraanin syyriankielistä alkuperää tutkinut Christoph Luxenberg. Menneinä vuosina isä Zacharias on muodostunut ilmiöksi. Tämä Egyptin koptilainen pappismunkki on puhunut satelliittitelevisiossa rohkeasti ja suoraan julki islamin epäjohdonmukaisuuksia ja Muhammadin epäeettisiä piirteitä. Hänen puheensa ovat suututtaneet miljoonia, mutta samalla aiheuttaneet valtavan sisäisen keskustelun muslimien keskuudessa. Jokainen suljettu järjestelmä tarvitsee sen kauhean lapsen, joka lausuu ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita.

Henkilökohtaisella tasolla käytävissä keskusteluissa meidän tulee olla pidättyväisempiä ja armollisempia. Jos esitämme suoraviivaista kritiikkiä, pakotamme keskustelukumppanimme puolustuskannalle. Kun puskemme hänet puolustautumaan, itse asiassa vain vahvistamme hänessä hänen omaa uskoaan. On parempi, jos henkilökohtaisessa kanssakäymisessä annamme muslimin itse tehdä kriittiset johtopäätökset. On hyvä muistaa, että voimme osoittaa kunnioittavamme henkilöä, vaikka emme olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Useimmiten vääränkin katsomuksen takana on jokin ihailtava ja hyvä periaate, jota voimme kiitellä.

Johtopäätös

Arvelen, että viisainta on antaa ensisijainen kriittinen puheenvuoro islamilaisen enemmistökulttuurien keskellä eläneille vähemmistökristityille ja muslimitaustaisille uusille kristityille. Heidän puheenvuoronsa ovat lähtökohtaisesti uskottavampia, kuin meidän enemmistökristittyjen puheenvuorot. Heidän puheitaan ei voi yhtä helposti leimata vihapuheeksi kuin meidän puheitamme. Toisaalta kriittisen puheen poissulkeminen on epärehellistä ja epä-älyllistä. Kolmanneksi loukkaava ja epäkohtelias puhe on epäkristillistä.

Artikkeli julkaistaan Perusta-lehdessä 3/2017.

 

Perussanoma – Perusta neliö 27.12. -31.1.2017