Mitä haluan jättää jälkeeni tuleville?

Jäin jokin aika sitten äkkiarvaamatta lapsuudenperheeni viimeiseksi eloon. Jonkunhan on jäätävä.  Jäin ainoaksi, joka muistaa, millainen perheemme sisältä katsoen oli. Alkoi tuntua ajankohtaiselta erään romaanihenkilön ajatus: ”Muistelmien kirjoittamisessa tärkeintä on vaikeneminen” (Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi).

Jokaisella on tietysti aina vastuunsa siinä, mitä ja miten toisista ihmisistä kerrotaan. Nyt uudeksi näköalaksi avautui aivan erityinen valta. Koska olen monissa asioissa ainoa, joka muistaa, niin nyt minulla on vastuun lisäksi vallassani päättää, mitä enää kerron eteenpäin jälkeläisilleni tai muille, joita asiat koskevat.

On ollut tapana sanoa, että kuolleista saa puhua vain hyvää. Mutta onko siinä oikeastaan mitään eroa, puhuuko kuolleesta vai elävästä? Joka tapauksessa pitää miettiä, haluaako todella kertoa jotakin ikävää, ja jos, niin missä tarkoituksessa. Auttaako joidenkin murheellisten asioiden kertominen edeltävistä – tai elävistä – sukupolvista jotakuta ymmärtämään paremmin itseään tai vaikkapa vanhempiaan, tai muita sukulaisiaan?

On ikäviä asioita, jotka täytyy kertoa, koska niistä tietämättömyys jättää elämänhistoriaan käsittämättömiä mustia aukkoja ja tuottaa epävarmuutta ja kiusallisia arvailuja. Jotkut näistä asioista ovat olleet vanhemmille sukupolville häpeällisiä, ja ne on siksi pyritty salaamaan. Tällaisia ovat esimerkiksi konkurssit, avioerot, aviottomat lapset, itsemurhat, juoppous, rikokset, psyykkiset sairaudet, perintöriidat ja keskinäiset kateuskuviot. Jos näistä edes viivästyneesti puhutaan avoimesti, jotkut käsittämättömiksi jääneet kuviot suvussa ja perheessä saattavat saada selityksensä. Ehkä selittyy, miksi ihmiset ovat käyttäytyneet hankalasti ja tuhoisasti, niin että siitä on joutunut moni kärsimään.

Kaikki tuhoisa käytös ei kuitenkaan ota selittyäkseen, eivätkä selitykset aina auta eivätkä lievitä omia ja toisten saamia pahojakin vammoja. Täytyy miettiä, miten laajalti toisten tuhoisasta käytöksestä kertoo. Kertooko siitä julkisesti kaikille? Jos kertoo jollekulle tietylle, niin onko valinta varmasti oikea? Onko siitä hyötyä? Vai onko kyseessä asia, joka saattaa olla aidosti jo unohdettu, niin että sen voisi yhtä hyvin jättää kertomattakin?

Totuus ei ole minun

Pelkkä rehellisyys ei riitä, kun miettii, mitä kertoisi ja mitä jättäisi kertomatta. Totuuden sanomisen varjolla toteutetaan usein vain omaa juoruamisen himoa. Ei malteta olla hiljaa makoisasta tiedosta, joka ei kenellekään enää kuulu ja jonka kertomisesta ei ole mitään iloa eikä hyötyä. ”Minä olen tällainen rehellinen ihminen, joka sanoo aina suoraan.” Mutta saako ihminen ottaa ”totuuden” omaksi aseekseen? Jostain syystä rehellisyydellä kehuskelu tahtoo tähdätä nimenomaan toisten ihmisten onnettomuuksien, surkeuden ja murhenäytelmien vahingoniloiseen reposteluun. ”Panettelijan puheet ovat kuin herkkupalat ja painuvat sisusten kammioihin asti”, sanotaan Sananlaskuissa (18:8).

Jos haluaa käyttää totuutta tällä tavalla, pitää kysyä itseltään: ”Kestäisinkö itse tällaista käsittelyä?” Totuutta pitää käsitellä siten, että samalla koko ajan tietää itsekin olevansa totuuden alainen. Totuus ei ole minun.

Kun miettii, mitä ikäviä asioita toisista ihmisistä kertoisi, on aiheellista miettiä myös, olisiko totuus ja todellisuus muutakin kuin omat kokemukseni ja muistoni tai minulle kerrotut asiat. Vai teenkö omistani ja toisten pettymyksistä ja haavoista liian laajoja yleispäätelmiä? Kannattaisiko tosissaan ajatella ja sanoa: ”Tältä tämä on näyttänyt, mutta – en tiedä läheskään kaikkea!” Toinen ihminen on voinut elämässään olla niin tiukasti puun ja kuoren välissä, ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta hehkua ympärilleen pelkkää rakkautta ja viisautta.

Jos ikäviä asioita on pyritty salaamaan, sitä on tavattu sanoa maton alle lakaisemiseksi, tekopyhäksi salailuksi tai kulissien yllä pitämiseksi. Noita kaikkia voi tehdä väärin ja liikaa. Mutta näistä nimityksistä kuultaa myös ajatus, että kaikki epäonnistumiset ovat kaikkien vapaata riistaa. Täytyykö näin olla?

Ei kaikki surkeuden peittäminen ole valheellista eikä tekopyhää. Ei kaikki hienotunteisuus ole valehtelemista. Saahan ihmistä suojellakin!

Salaisuuksien holvissa

Omaisten kuoleman jälkeen heidän tavaroidensa selvittely voi vaatia selvittelijältä vastausta arkoihin kysymyksiin. Hän katselee vaikkapa vanhemmiltaan jääneitä papereita. Kirjeitä, muistiinpanoja, säilytettyjä lehtileikkeitä, henkilökohtaisia tavaroita. Edessä leviää vainajan jäämistön koko alastomuus. Vaikka vainaja olisi ollut hyvin hankala omainen, tilanteessa ja jäämistössä puhuu silti jonkinlainen koskemattomuus, jopa suoranainen pyhyys. Kavahdanko näitä kummallisia jäänteitä? Pidänkö niitä pilkkanani? Vai sanonko mielessäni vainajalle: ”Älä pelkää. Salaisuutesi ovat edelleen salaisuuksia. Nämä olivat vain sinun. En säilytä näitä, en muistele näitä enkä näytä muille, vaan hävitän.”

”Jumala on ihmisen salaisuuksien holvi. Sinne ei kukaan saa tunkeutua”, sanoo eräs romaanihenkilö. (Theodor Kallifatides: Yksinkertainen rikos) Meidän on aihetta tarvittaessa päästää ihminen tähän piiloon.

Entä vainajan kirje- ja päiväkirjasalaisuus? Säilyneitä kirjeitä ja muita muistiinpanoja kutsutaan usein ”aarteiksi”, ehkä ”kulttuurihistoriallisiksi aarteiksi”. Tässä voisi kuitenkin tehdä karkean jaon. Erikseen on tapahtuma- ja kulttuurihistoria, ja erikseen ihmisten sydänveri.

Voin kertoa vaikkapa kirjeessä, että Bobrikov ammuttiin eilen, tai että naapurin talo paloi, tai että häissä oli tarjolla haukimureketta ja pihlajanmarjalikööriä. Sen kirjeen saa kuka hyvänsä lukea. Mutta voin panna kirjeeseen myös tuskallisen arkoja henkilökohtaisia asioita, jotka koskevat ainoastaan minua tai jotakuta nimeltä mainittua muuta ihmistä. Sitä kirjettä ei pidä lukea muiden kuin saajan.

Tapahtumahistorian ja sydänveren keskinäinen suhde tuottaa ongelmia. Pitäisikö kaikki kirjeet ja päiväkirjat kirjoittaa sillä silmällä, että joku asiaankuulumaton joskus lukee ne? Haluavatko jälkeen tulevat, ne jotka ovat kiinnostuneita menneisyydestään, nimenomaan tietää ainoastaan Bobrikovista ja haukimurekkeesta, vai ikävöisivätkö he nähdä pilkahduksen iso-iso-mummin tai -papan sielusta? Pelkäsivätkö he lapsena pimeää? Sanoiko heidän äitinsä aina ”tyst lapset, pappa nukkuu?” Löikö isä? Miten mummi oikeasti selviytyi poikiensa kaatumisesta sodassa? Mikä oli heidän kallisarvoisin muistonsa? Uskoivatko he ehkä Jumalaan? Siis: sensuroida vai ei?

Minuutemme on tallessa

Jumala säilyttää kaiken. Ainakin hän on ainoa, joka tietää, mikä on säilyttämisen arvoista. Ainakin hän on ainoa, joka kykenee säilyttämään. Jaksaisimmeko me ihmiset edes elää, jos muistaisimme kaiken? Vetäisimme perässämme yhä pidemmäksi ja painavammaksi kasvavaa tiedon ja tunteen laahusta, josta ties kuinka suuri osa olisi väärin muistettua roskaa. Entä silloin, kun meidän kuolemastamme on niin pitkä aika, ettei kukaan elossa oleva enää muista meitä? Silloinkin meidän minuutemme on Jumalalla tallessa, koska ”hänessä kaikki pysyy voimassa, hän pitää kaiken koossa” (Kol. 1:17). Hänelle kaikki elävät. Hän peittää ihmisen viimeisen alastomuuden: muistaa itse ja antaa ihmisten viimein unohtaa. Hän tietää ja muistaa kaiken oikein. Koska hän ”täyttää kaikkeuden läsnäolollaan” (Ef. 4:10), hänellä on kunkin ihmisen kanssa yhteinen menneisyys. Eikä hän toki ole nähnyt vain minun syntiäni, miten minä olen haavoittanut muita ja mitä kuormia olen sälyttänyt jälkeeni tulevien harteille. Hän on nähnyt myös sen, mitä minua kohtaan on tehty väärin ja mitä ei enää ole mahdollista korjata. Se on suuri rohkaisu ja lohdutus, kun ihminen haluaa päästä sovintoon kipujensa kanssa ja antamaan anteeksi toisille. Jos ei ole enää mahdollista pukeutua ”keskinäiseen” armahtavaisuuteen, niin voi pukeutua itse.

Olen nyt puhunut vaikeista muistoista. En siksi, ettei hyviä olisi. Vaan siksi, että ilo pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun surua on katsottu silmiin eikä se saa enempää valtaa ja tilaa kuin sille kuuluu. Iloa ei enää voi väittää teeskentelyksi, kun on jo myönnetty, että suruakin on. Näin tulee tilaa kiitollisuudelle siitä kaikesta hyvästä, hauskasta ja kauniista, mitä elämässä on ollut, myös hankalien ihmisten ansiosta.

Jos kiitollisuus saisi oman tilansa, voisin ehkä myös itse välttää omahyväisyyden ja kaunan myrkyn sitten, kun itse olen oikein vanha. En omalla olemuksellani enää siirtäisi kohtuuttomia kuormia eteenpäin. Voisin antaa jälkeeni tuleville edes siedettävän mummelin, vaikka en onnistuisikaan olemaan suorastaan ihana. Salaisena lahjana voisin elämän mittaan antaa jälkeen tuleville esirukouksen. Jos hyvin kävisi, onnistuisin jättämään tiedon, että Jeesus on lasten ystävä, ja myös aikuisten aina vanhuuteen asti.

Kirjoittaja on kirjailija ja eläkkeellä oleva kielenkääntäjä

Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 10/2025