”Minun rakkaani on punainen ja valkoinen”

Varhaisille suomalaishelluntailaisille sisällissodan tapahtumat linkittyivät lopun aikoihin. Sotatapahtumissa helluntailaisia oli mukana ilmeisesti olematon määrä. Kuva vankisaattueesta keväältä 1918. (Sota-arkisto)

Varhaisille helluntailaisille Suomen sisällissota ja kielillä puhuminen olivat osa samaa eskatologista kokonaisuutta. Helluntailaisia oli sodan aikoihin maassa muutamia tuhansia.

”Merkillisen näyn näki rouva Mandi Pylvänen ennen kapinaa. Hän katseli kotinsa ikkunoista kaupunkia ja näki tulipalot ja kuuli ampumista ja näki kuinka luodit lensivät heidän kotinsa yli. –– Näky oli niin järkyttävä, että hän pian sen jälkeen läksi maalle odottamaan tapausten kulkua. Mutta kun se näky ei toteutunut heti, luulivat toiset sitä harhanäyksi. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä Tampereen valtauksessa 1918 näkyi Pylväsen kodin akkunoista juuri sellainen hirmunäky todellisuudessa.”

Näin kirjoitti Suomen helluntailiikkeen alkuvaiheen keskeisimpiin vaikuttajiin lukeutunut Pietari ”Pekka” Brofeldt (1865–1945) päätoimittamassaan Toivon tähti -lehdessä vuonna 1933.

Kun Suomen sisällissota 27. tammikuuta 1918 puhkesi, maassamme oli helluntailaisia arviolta muutamia tuhansia. Rekisteröimättömät uskonnolliset yhteisöt olivat edellisenä vuonna saaneet takaisin kokoontumisoikeutensa, mutta nyt sisällissota vuorostaan alkoi jarruttaa herätyssanoman levittämistä.

Vaikka tiedossa ei ole, että helluntailaisia olisi taistellut kummankaan osapuolen riveissä, heidän ja aseryhmien kohtaamisista on olemassa mainintoja:

Eräs juankoskelainen saarnamies joutui neljäksi kuukaudeksi vankeuteen syytettynä kansan kiihottamisesta ja siitä, että hän kiihottamisellaan olisi saattanut neljä henkilöä kuolemaan. Säilyneen kuvauksen perusteella saarnaaja oli ollut valkoisten vankina epäiltynä punaisten tukemisesta.

Toisessa tapauksessa tunnettu saarnamies Akseli Puhakainen joutui punakaartilaisten pidättämäksi Kouvolassa. Puhakaisen onneksi paikalle sattui punaupseeri, joka tunsi hänet ja käski päästää hänet vapaaksi.

Niin ikään sotakevääseen ajoittunee Turun helluntaiseurakunnan historiikissa kerrottu tapaus siitä, kuinka erään kylän isännät pakenivat punaisia Kurki-nimiseen taloon, jossa oli pidetty helluntaikokouksia. Tapahtuma näyttäisi viittaavan siihen, että paikalliset punaiset eivät suhtautuneet helluntaikodin väkeen vihamielisesti: miksi muuten isännät olisivat sieltä turvaa hakeneet.

 

Tavoitteena puolueettomuus

Näiden tapausten perusteella ei voi olla pohtimatta, suhtautuivatko punaiset helluntailaisiin myönteisemmin kuin valkoiset.

Suomen helluntailiikkeen varhaisvaiheista väitöstutkimuksen tehnyt Jouko Ruohomäki ei pidä ajatusta mahdottomana. On tiedossa, että punaisten uskontokriittisyys kohdistui voimakkaimmin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Luterilaisen papiston hampaisiin jo heti alkuvuosinaan joutunut helluntailaisuus saattoi saada sympatiapisteitä ainakin joiltakin punaisilta.

– Valkoisella puolella kaikki erilainen ja luterilaisesta perinnöstä poikkeava nähtiin vaarallisena. Toisaalta voisi olettaa, että ateistisen sosialismin omaksuneet punaiset olivat kriittisiä myös vähemmistökristittyjä kohtaan, Ruohomäki pohtii.

Helluntailaiset kuten ilmeisesti muutkin vähemmistökristityt pyrkivät itse pysyttelemään konfliktin ulkopuolella. Esimerkiksi Pietari Brofeldt oli joulukuussa 2017 kirjoittanut Toivon tähti -lehdessään kirjoituksen otsikolla ”Yläpuolella puolueita”. Tekstissä hän varoitti lukijoitaan sekaantumasta ”tämän maailman kapina- ja valtaliittoihin tai muihin semmoisiin suojeluskuntiin”.

Tämä ei tarkoittanut, etteikö Brofeldtilla ja kumppaneilla olisi ollut yksityishenkilönä sodan syihin selvä kanta. Eräässä kirjeessään Brofeldt ilmaisi mielipiteenään, että syttyneen kapinan kautta sosialismi oli paljastanut pahuutensa.

– Kirjeen perusteella Brofeldtillä on selvästi oikeistolainen näkökulma, mutta julkisissa kirjoituksissa hän ei yleensä asettunut millään tavalla vasemmalle tai oikealle.

Taustalla vaikutti todennäköisesti Brofeldtin henkilökohtainen kokemus. Hän itse oli tullut kenraalikuvernööri Bobrikovin hallinnon karkottamaksi, kun hän oli Savo-lehden toimittajana ollut vahvasti silloista venäläistämispolitiikkaa vastaan.

– Kun Brofeldt tuli uskoon, hän jätti poliittisen aktivismin. Hän koki, että oli saanut tämän näkemyksen Jumalalta.

 

Vahva kokemus lopun ajoista

Sota päättyi 15. toukokuuta 1918 hallituksen edustaman valkoisen Suomen voittoon. Vastapuolta johtaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukot oli kukistettu. Helluntailaiset ja muut pääsivät käynnistelemään evankelioimistoimintaa uudestaan – maata koettelevan elintarvikepulan keskellä.

Brofeldt innosti uskovia lähtemään työhön sitomaan Suomen kansaan sisällissodassa lyötyä haavaa. Hänen mielestään tämän haavan voisi parantaa vain Kristuksen verinen evankeliumi ja käytännön rakkaudentyö.

Evankelioimisponnistusten kiireellisyyden tuntua lisäsi sotien, Venäjän vallankumouksen ja muiden levottomuuksien voimistama käsitys viimeisten päivien saapumisesta. Toivon tähden ja Ristin Voitto -lehden kirjoituksissa oltiin varmoja, että Jeesuksen tulemus oli oven edessä. Myös juutalaisten alkanut paluumuutto Palestiinaan tulkittiin ajan merkiksi.

Myös muissa kristillisissä yhteisöissä esiintyi samantapaista eskatologista vakuuttuneisuutta. Helluntailaisten keskuudessa se näyttäisi kuitenkin olleen erityisen voimakasta: näkiväthän he myös karismaattisen hengellisyyden elpymisen eskatologisena lopun ajan enteenä.

Sisällissota ja apostolisten armolahjojen uusi aalto olivat osa samaa isoa kuvaa.

Vaikka Jeesuksen paluun kiihkein odotus laantui vuosien myötä, brofeldtiläinen politiikasta vaikeneminen sulautui osaksi helluntailiikkeen DNA:ta. Tähän liittyi nykynäkökulmasta erikoiselta tuntuva piirre: myös kansalaissodasta vaiettiin tyystin.

 

Hienotunteisesti hiljaa

Sastamalalainen Jukka Mäkinen tarkasteli vuoden 1918 tapahtumien ja helluntailiikkeen politiikkaan suhtautumisen välistä yhteyttä vuonna 2012 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan. Työtä varten hän muun muassa haastatteli yhtätoista helluntaivaikuttajaa, joista vanhimmat olivat syntyneet 1912. Kaikki haastatellut olivat kotoisin Satakunnasta, jossa sisällissodan aikainen vastakkaisasettelu oli ollut avointa ja väkivaltaista.

Tutkielman perusteella helluntaiseurakuntien tilaisuuksissa, työntekijäpäivillä ja lehdissä vuoden 1918 tapahtumia ei käsitelty vuosikymmeniin oikeastaan ollenkaan. Haastateltavien mukaan keskeinen syy tähän oli sodan näkeminen vahvasti poliittisena konfliktina: seurakuntia pyrittiin tietoisesti säästämään niiltä poliittisilta jakolinjoilta, joita sisällissodan tarkastelu väkisin nostaisi pintaan.

Toki mukana oli myös hienotunteisuutta. Kansalaissota oli vaatinut kaikkiaan noin 38 000 kuolonuhria. Eniten ihmisiä menehtyi teloituksissa sekä nälkään ja tauteihin vankileireillä. Seurakunnissa tiedostettiin, että monien uskovien muistot sukulaisten kuolemista, vastapuolen terrorista ja sodan jälkeisestä halveksunnasta olivat yhä kipeitä.

Mäkinen muistaa keskustelun erään saarnamiehen kanssa 1970-luvulla. Tämä oli perustellut kantaaottamattomuuttaan asiayhteydestä irrotetuilla Laulujen laulun jakeen 5:10 sanoilla: ”Minun rakkaani on valkoinen ja punainen.”

”Toisten taustat kyllä tiedettiin”

Vaikenemisesta oli se hyöty, että se helpotti hyvin erilaisista taustoista tulevien ihmisten liittymistä yhteisöön. Kun helluntaisanoma 1910-luvulla näyttää saavuttaneen eniten keskiluokkaa olevaa väestöä – mukana oli muun muassa huomiota herättävän monia opetus- ja sivistysalan ihmisiä – kansalaissodan jälkeen seurakuntiin alkoi liittyä työläis- ja torpparitaustaisia.

Tätä ryhmää helluntaiseurakuntiin toi myös omasta henkilöhistoriasta kummunnut epäluulo valkoisena ja porvarillisena pidettyä luterilaista kirkkoa kohtaan.

Ainakin Satakunnassa näistä ihmisistä tuli seurakuntien ydinjoukko vuosikymmeniksi. Sukujuuriltaan punaisiksi paljastuivat, yhtä lukuun ottamatta, myös Mäkisen graduaan varten haastattelemat henkilöt.

– Haastatteluissa kävi ilmi, että seurakunnissa kyllä tiedettiin toisten taustat ja suurimmalla osalle ne olivat johdettavissa punaiselle puolelle, Mäkinen toteaa.

Hän ja Ruohomäki eivät pidä mahdottomana, etteikö punataustaisten helluntailaisten lapsuudenkodeissaan imemä kirkkokriittisyys ole voinut vaikuttaa jopa helluntailiikkeen ja evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisiin suhteisiin.

 

Jukka Mäkisen ja Jouko Ruohomäen haastattelujen ja opinnäytetöiden lisäksi jutun tekemisessä on käytetty teosta ”Helluntaiherätys Suomessa – muistelmia 20 v. ajalta” (toim. Pietari Brofeldt, 1932).