Kirjoittanut
Menetettyä isää ei voi täysin korvata. Muut aikuiset voivat kuitenkin täyttää tyhjää kohtaa, isänsä 11-vuotiaana menettänyt Jori Asikainen kertoo.
Jori Asikainen, 38, työstää autotallissaan vuoden 1991 Ford Thunderbirdia.
– Pellit pitäisi laittaa, ja voi olla että auto menee kokonaan uudelleen maalattavaksi, kuuluu arvio.
Audioalalla työskentelevä myyntipäällikkö ei pelkää liata käsiään tallissa.
– Voi olla että isältä jäi veren perintönä rakkaus näihin isoihin, vähän vanhempiin autoihin.
Asikaisen tärkeisiin muistoihin lapsuudesta kuuluvatkin autonhakumatkat isän kanssa eri puolille Suomea. Paluumatkan ajokit eivät olleet koskaan uudenveroisessa kunnossa. Milloin jäi vaihdekeppi käteen, milloin irtosi takapuskuri. Se ei menoa haitannut. Ei haittaa nytkään.
– Näissä isoissa vanhoissa koslissa on niin sanottua passiivista turvallisuutta, eli ympärillä on paljon terästä.
Isä ei enää tule
Tammikuussa 1986 tuolloin 11-vuotias Jori oli kuuntelemassa huoneessaan musiikkia, kun Eila-äiti tuli kotiin sairaalasta. Äiti oli viime viikkoina viettänyt aikaa osastolla leukemiaa sairastavan puolisonsa Arton rinnalla.
Nyt mukana oli isän laukku ja tavaroita.
– Moi, missä isä on, tuleeko isä kotiin nyt, poika kysyi.
Tässä kohdassa tarinaa Jori Asikaisen hymyileviin silmiin puskevat kyyneleet.
Äiti katsoi poikaa surullisella katseella, pelätty hetki kertoa isän kuolemasta oli tullut.
– Isä ei enää tule kotiin. Isä on nyt kuollut.
Jori meni takaisin huoneeseensa ja jatkoi musiikin kuuntelua. Ei itkua, ei reaktiota.
Ehkä ajatukseen kuusi vuotta sairastaneen isän kuolemasta oli ehtinyt tottua. Toisaalta vaikka viidesluokkaiselle oli jo kehittynyt kyky hallita tunteita, niiden käsitteleminen oli vielä liian vaikeaa.
– Olen jutellut ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet läheisen samanikäisenä kuin minä. Jotenkin suru jämähtää ihmiseen, mutta tulee kyllä vuosien saatossa pieninä palasina ulos, Asikainen kuvailee.
Hintaa ei pidä kysyä
Asikaisten perhe oli elänyt Arto-isän viimeisinä vuosina läpi voimakkaan muutosvaiheen. Kun isän leukemiadiagnoosi 1980-luvun alussa tuli täysin varoittamatta, palaset hengellisessä elämässä alkoivat loksahdella paikalleen. Tuiki tavallinen vantaalainen perhe tuli uskoon.
– Isä rakensi Korsoon helluntaiseurakunnan rukoushuonetta sairaana ollessaan. Tipahti katon harjaltakin kerran ja jäi palkkiin roikkumaan yhden käden varassa. Olkapää siinä repesi, mutta muuten on ihme, ettei käynyt huonommin, Jori hymyilee.
– Seurakunnassa on ollut paljon hienoja miehiä, jotka ovat olleet minulle hengellisiä vanhempia ja näin paikanneet isän vajetta. Heiltä olen myös saanut kuulla jälkeenpäin isästä ja miten pidetty hän oli.
Arto Asikainen ei tietenkään ollut täydellinen ihminen.
– Parikymmentä vuotta poliisina ja siihen leukemiat päälle, niin kyllä se ihmiseen vaikuttaa, Jori määrittelee.
– Faija pyysi ennen kuolemaansa anteeksi monia asioita, mutta pieni poika ymmärsi asian merkityksen vasta vuosien kuluttua.
Isä joutui joskus vapaalla työhommiin.
– Kerran uutena vuotena olimme katsomassa urheilukentällä raketteja. Jotkut nuoret sällit tulivat haastamaan riitaa naapurin isännän kanssa. Isä meni apuun ja tappeli kohta yksin montaa kaveria vastaan ennen kuin virkaveljet tulivat paikalle.
– Muistan ikuisesti kun seuraavana aamuna isä istui keittiön pöydän ääressä ruhjeilla, toinen käsi paketissa. Korvalehdessäkin oli vekki.
Joria puhuttelee yhä isän väliinmeno. Vaikka itselle tulisi turpaan, apuun mentiin eikä kyselty hintaa.
– Se oli hieno opetus. Olen yrittänyt soveltaa sitä itsekin. Jeesailla, kun joku kaipaa apua autoissa ja soittimissa sun muissa, muun muassa muusikkona tunnettu Jori kertoo.
Asikaisen puhelin soi haastattelunkin aikana koko ajan. Suurimmalta osalta töiden vuoksi, mutta joukkoon mahtuu aina kavereita, jotka kertovat kuulumisiaan avarasydämiseksi tunnetulle miehelle.
Mitähän isä ajattelisi nyt?
Kun Arto-isä kuoli, edessä oli raskaita aikoja. Vaikka isän sairaus ja kuoleman todennäköisyys oli tiedossa, perhe oli hankkinut kodin Vantaan Itä-Hakkilasta.
– Vanhemmat halusivat kulkea johdatuksessa. Koettiin, että uusi koti olisi nyt hyvä saada.
Velat jäivät äidille yksin hoidettaviksi.
– Mutsi selvisi uskomattoman hyvin minun, isosiskon ja silloin vasta yksivuotiaan pikkusiskon kanssa. Tuli lama ja äiti jäi työttömäksikin. Koti saatiin silti pitää ja veloista selvittiin.
– Perheemme kohdalla on kyllä tullut todeksi se, kun Raamattu sanoo, että Herra on orpojen isä ja leskien auttaja.
Jori asuu Tabita-vaimonsa kanssa Askolassa uudessa kodissa. Kotitöitä piisaakin lähivuosiksi: pihahommia ja kuuluisia viimeisiä listoja.
– Kyllä joskus huomaan miettiväni, että mitähän isä nyt tästä ja tästä ratkaisusta vaikkapa asunto- ja autoasioissa mahtaisi ajatella. Minulta jäi isän tuki pois nuorempana, ja tein ensimmäisiä valintoja aikanaan aika lailla itsekseni.
Öljyt on tarkistettu, kaapelit kiristetty. Autotalliin loistaa ikkunasta syksyisen pilviverhon takaa aurinko.
Ehkä taivaassakin vietetään sunnuntaina isänpäivää.
