Leskimiehen on vaikea puhua surustaan

 

Auli Vähäkangas työskentelee Helsingin yliopistossa pastoraaliteologian professorina käytännöllisen teologian osastolla. Kuva: Veikko Somerpuro

Kun aika omaishoitajana päättyy ja kuolema erottaa miehen vaimostaan, leski kokee tarvetta jakaa hautajaisten ja surun tarinaa. Helppoa se ei hänelle ole.

Epävirallinen vertaistuki näyttää olevan leskimiehille tärkeämpää kuin organisoidut sururyhmät. Surusta ja yksin elämisen haasteista on luontevinta puhua toiminnan lomassa tai miesporukan lounaalla, ei jäykästi ryhmässä istuen.

Näin kertoo pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas, joka kirjoitti aiheesta artikkelin joulukuussa ilmestyneeseen Uskonto, perhe ja hyvinvointi -kirjaan. Teos julkaistiin dosentti Jouko Kiiskin 65-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.

Treen srk, neliöb 3.-16.4, MJa

Neljän leskimiehen kokemukset osoittavat, että omaishoitajina toimineet miehet kaipaavat syvästi puolisoitaan. Enemmistö heistä koki tarvetta jakaa hautajaisten ja surun tarinaa.

Silti heidän oli vaikea puhua tunteistaan haastattelussa, mutta myös oman lähipiirin kesken.

Tunteiden korostaminen surun yhteydessä näytti haastavan heidän miehistä identiteettiään.

Vähäkangas kertoo, että leskimiehet – Ilmari, Kari, Markku ja Matti – haastateltiin pian menetyksen jälkeen.

Heille voimavaroja antoivat lapset ja lapsenlapset, jotka toivat leskien arkeen uusia ajatuksia ja auttoivat muistelemaan edesmennyttä.

Kaikilla läheisiä ei kuitenkaan ollut. Osalla leskimiehistä kyse oli puuttuvista ystävistä, toisilla puuttuvista lapsista tai lapsenlapsista.

Jälleennäkemisen toivokaan ei lohduttanut, jos leski ei uskonut minkäänmuotoiseen kuolemanjälkeiseen elämään.

Vaikka tutkimuksessa ei paneuduttu vakaumukseen, useimmat lesket kertoivat haastattelussa omista arvoistaan, maailmankuvastaan ja sen vaikutuksesta uuteen tilanteeseen.

Leskimiehet muistelivat pitkästi hautajaisia ja kertoivat haastattelussa siihen liittyvistä tapahtumista, mutta papin roolin he ohittivat nopeasti.

Ilmari kertoi papin pitäneen oikein lämmittävän puheen: ”Oli semmonen nuori naispappi, me tapasimme hänet vielä etukäteen tietysti, ja meidän nuorin poika ja vanhin tytär oli mukana, me käytiin kolmisin tapaamassa tätä pappia, ja hän oli tosi hyvä kanssa siinä. Että niistä jäi semmonen kuitenkin aika lämmin muisto kaikille, jotka oli siellä paikalla.”

Vahvat relaatiot tukivat tätä leskimiestä käytännön järjestelyissä ja antoivat emotionaalista tukea surun keskellä, Vähäkangas summaa.

Matti oli haastatelluista ainoa leskimies, joka tunsi siunaavan papin etukäteen. Kyseessä oli pariskunnan naapurissa asunut eläkeläispappi, joka oli siunaustilaisuudessa Matin sanojen mukaan ”tukena ja turvana”.

Matti ei kuulunut kirkkoon, mutta halusi tästä huolimatta, että hänen puolisonsa haudataan kristillisin menoin.

Kari oli ainoa leskistä, jonka puoliso haudattiin uskonnottomin menoin.

Hänellekin hautajaisten suunnittelu ja toteutus yhdessä olivat tärkeitä riippumatta siitä, kuka rituaalia on toimittamassa.

Vähäkangas toteaa leskimiesten surun edenneen yksilöllisesti.

Markku oli etsinyt itselleen sopivaa vertaisryhmää, mutta vierasti seurakuntien sururyhmiä. Muita hän ei etsimisestään huolimatta löytänyt.

Matti sen sijaan oli löytänyt paikkansa Omaishoitajien liiton järjestämältä kurssilta, jota piti hyvänä: ”Muuten tuo katto huomenna tippuu alemmaks, jos tänne jää miettimään.”

Vähäkangas tahtoo jatkaa aiheen parissa:

Näen pitkittäistutkimuksen leskien surusta tarpeellisena.