Lehtori Marja-Leena Salonen: ”Jos Jumalan sanaa ei julisteta kouluissa, tehdään lapsille ja nuorille karhunpalvelus”

 

Marja-Leena Salonen on asunut Eurassa 50 vuotta. Kuva: Petri Vähäsarja.

Tuberkuloosin kourissa 5-vuotias Marja-Leena näki näyn, jossa enkeli vei häntä kädestä pitäen taivaan porteille. Marja-Leenalla oli kuitenkin vielä tehtäviä maan päällä. Hänestä tulisi opettaja – monen lapsen vierelläkulkija.

Kun Marja-Leena ”Muru” Salonen syntyi vuonna 1941 Tampereella, hänen isänsä oli parhaillaan valloittamassa Viipuria. Tyttökin taisteli. Kukaan ei ollut varma, jäisikö hän henkiin.

– Olin tukossa, eikä ravinto mennyt sisään, Marja-Leena kertoo ystäviensä kodissa Eurassa.

Uuden Tien verkkolehti (ilmainen kuukausi)

Keskustelua kuuntelevat samassa pöydässä Ritva ja Mauri Sulonen. Mauri on leiponut pullia ja Ritva ilmeisesti kaiken muun. Marja-Leenalla ei ole omaa perhettä, siis biologisessa mielessä.

– Vatsaportti aukesi lopulta, mutta olin hyvin laiha. Sota-aika oli tietysti raskasta, Marja-Leena jatkaa tilanteestaan syntymänsä aikaan.

Viisivuotiaana toinen hänen jaloistaan lakkasi toimimasta. Lääkärissä huomattiin vaikea tuberkuloosi, jonka vuoksi Marja-Leena oli kaksi vuotta parantolassa Kangasalla.

– Eräs tapahtuma siellä on jäänyt mieleeni. Olin kuoleman kielissä, ja minulle tuli näky. Kuljin polkua, jolta aina putosin pois, kun kivet olivat liukkaita. Satutin itseni. Enkeli otti minua kädestä kiinni ja johdatti taivaan portille asti. Sitten enkeli sanoi, että nyt voit jatkaa tästä itse kohti kultakaupunkia, Marja-Leena kertoo.

Hän ei oitis parantunut, mutta parantui lopulta kuitenkin. Hän aloitti kansakoulun vuoden ikätovereitaan myöhemmin, 8-vuotiaana.

– Olin ylilihava, koska sairaalassa pakotettiin syömään paljon. Joskus jouduin syömään oksennustanikin. Ruokaa ei saanut jättää.

– Jumala johdatti niin, että opettajani oli uskovainen. Uskovaista kotitaustaa minulla ei ollut. Oikein odotin tämän opettajan joka-aamuisia hartauksia. Hän huomasi, että minulla oli lihavuuteni vuoksi vaikeuksia.  Ensimmäisellä voimistelutunnilla hän toi minulle tuolin ja sanoi, että istu vain tässä ja katso, mitä muut tekevät.

– Melkein vieläkin itku tulee. Hän ymmärsi minua niin hyvin.

Herätys ja kutsu

Kun Marja-Leena oli 16-vuotias ja oppikoulussa, hänen opiskelutoverinsa Raimo Mäkelä kutsui pastori Simo Talvitien kouluun puhumaan. Siitä alkoi herätys.

– Seurakunnan nuorteniltaan tuli koko luokkamme. Niissä illoissa kävi joka lauantai noin 200 nuorta.

Hengen lisäksi koulussa liikkui tuolloin ”aasialainen”. Se oli influenssavirus, johon kuoli maailmassa miljoonia ihmisiä.

– Aasiasta se lähti niin kuin koronakin. Koulussa kaikki sairastuivat. Nelihenkinen perheemme oli viikon kuumeessa. Hengissä selvittiin, mutta paras koulutoverini kuoli. Hän oli aivan terve mutta tukehtui. Se oli minulle valtava herätys ja kutsu.

– Ajattelin, mihin olisin joutunut, jos olisin kuollut.

Koulussa järjestettiin oppilaille psykologiset testit, joilla kartoitettiin sopivia ammatteja. Marja-Leena sanoi psykologille heti kättelyssä haluavansa diakonissaksi tai teologiaa lukemaan.

– Oli valtava veto siihen suuntaan. Ajatus oli varmaan syntynyt nuortenilloissa.

Polku vei teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin. Tähtäimessä oli lehtorin virka seurakunnassa.

– Toinen vaihtoehto oli kristilliset järjestöt, ja olinkin mukana Ylioppilaslähetyksen perustamiskokouksissa 1964 ja muutenkin sen toiminnassa.

Nykyään Ylioppilaslähetys tunnetaan nimellä Opko (Opiskelija- ja koululaislähetys). Marja-Leena oli 50-60-luvuilla mukana myös sille läheisen Suomen Raamattuopiston työssä. Hän piti Raamattuopiston lastenleirejä sekä rippileirejä ja tapasi opiston perustajan Urho Muroman.

Marja-Leena suoritti lehtorin tutkinnon Helsingissä ja lähti vielä Tampereelle ”auskultoimaan” eli hankkimaan lisäpätevyyttä opettamiseen.

Lehtorin virkoja perustettiin seurakuntiin harmillisen vähän. Yhteen virkaan Marja-Leena haki, mutta toinen valittiin, koska tuon hakijan isä tunnettiin. Näytti siltä, ettei töitä ole tarjolla.

Sitten puhelin soi, ja Euran yhteiskoulun rehtori tarjosi uskonnonopettajan paikkaa.

– Jumalan johdatusta, Marja-Leena kuvailee.

– Siitä on tänä syksynä 50 vuotta.

Uskovainen uskonnonopettaja

Työt sujuivat.

– Koko aika oli ihanaa, mutta varsinkin ensimmäinen vuosi. Yksi oppilas hyppi koulun pihassa ja sanoi, että olemme saaneet uskovaisen uskonnonopettajan.

– Minulta kysyttiin heti, saako sinutella, ja seuraavaksi, että koska me saadaan tulla sun tykö kylään, Marja-Leena kertoo hymyillen.

Hän alkoi pitää oppilaille raamattupiiriä. Väkeä oli niin paljon kuin ovesta mahtui sisään.

– Eihän mulla ollut tarpeeksi kalusteita. Vanhemmat istuivat tuoleilla ja nuoremmat lattialla.

– Kerran oppitunnilla yksi oppilas nousi ylös ja sanoi, että me emme sitten halua mitään viihdykettä, vaan sitä että opettaja opettaa ja pitää mahdollisimman paljon kokeita. Ja että halutaan pärjätä ylioppilaskirjoituksissa.

– Tulos olikin keväällä hyvä, uskonnon vastausten keskiarvo oli laudatur.

Vieressä istuva Ritvakin on Marja-Leenan entisiä oppilaita. Hän todistaa, että kun Marja-Leena tuli opettajaksi, uskonnon numero nousi vitosesta yhdeksään.

– Marja-Leena oli nuori ja innostava.

Uskonnon lisäksi Marja-Leena opetti psykologiaa ja filosofiaa. Myös opintojen ohjausta hän hoiti, joskin hieman pitkin hampain.

Arkkipiispan delegaatio

 

Uskonnonopettajana Marja-Leenan visio on ollut, että opetuksen tulisi antaa oppilaille rakennusaineksia, jotka olisivat heidän elämässään myös kantava voima.

– Että niistä saisi voimaa vaikeuksien tullessa.

– Suuri osa opettajanurastani oli sitä aikaa, että koulussa saattoi vapaasti puhua kristinuskosta. Ja vaikka opetus on eri asia kuin julistus, sai koulussa julistaakin – päivänavauksissa ja joulukirkossa.

Erityisesti Marja-Leenan mieleen ovat jääneet yhdessä oppilaiden kanssa toteutetut koulukirkot.

– Oppilaat olivat niiden keskeiset tekijät. Jonain keväänä pojat johtivat afrikkalaista gospelmessua kirkossa. Laulettiin ”kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan”. Se oli päätöslaulu. Oppilaat olisivat saaneet lähteä ovesta ulos, mutta he jäivät sisään ja halusivat laulaa lisää.

Kerran arkkipiispa Martti Simojoki tuli pitämään piispantarkastusta Euraan.

– Olin kauhun vallassa sen delegaation edessä, kun ei oppilaiden jumalanpalvelus mennyt kaikkien sääntöjen mukaan.

– Mutta piispa sanoi: ”Tehkää tulevaisuudessakin juuri näin – nuoret mukaan. Ei ole niin väliä, vaikka se ei kaikkien käsikirjan ohjeiden mukaan menisikään.”

– Se oli todella rohkaisevaa.

Nyt Marja-Leena on surullinen siitä, että koulujen kristillistä kasvatusta on ajettu alas. Esimerkiksi Suvivirren laulamisesta on tullut jokakeväinen kiistakysymys.

– Tietenkin toivon, että Jumalan sanaa voitaisiin koulussa edelleen julistaa. Sen poistamisella tehdään karhunpalvelus lapsille ja nuorille, Marja-Leena toteaa.

– Vähentämistä perustellaan sillä, etteivät vaikka muslimilapset tai buddhalaiset ymmärrä kristillisiä rukouksia. Lähetystyöntekijöiden mukaan nämä lapset eivät kuitenkaan ole se ryhmä, joka haluaa kristilliset perinteet pois. Sitä haluavat sen sijaan suomalaiset ateistit. Usein pakolaiset ovat kiinnostuneita paikallisesta uskonnollisuudesta.

Rikas elämä Eurassa

 

Kaikkiaan Marja-Leenalle kertyi opettajanvuosia 33. Sen lisäksi hän on ollut 20 vuotta Euran kunnanvaltuustossa ja kirkkovaltuustossa ja Kristillisen liiton paikallisosaston puheenjohtajana. Eläkkeellä ollessaan hän on myös toiminut Kristillisten eläkeläisten varapuheenjohtajana.

– Olin kymmenen vuotta myös Euran opas.

Marja-Leena luonnehtii, että Eurassa tuntuu edelleen pohjavireenä Länsi-Suomen Rukoilevaisuus -liikkeen vaikutus. Marja-Leena ei ole itse ollut rukoilevaisuudessa mukana, mutta Euran seurakunnassa hänet tunnetaan. Usein hän seisoi kirkon ovella jumalanpalveluksen alkaessa jakamassa virsikirjoja.

– Eläkkeelle jäätyäni olin myös pitämässä seurakunnan rippileirejä. Viimeisellä leirillä minulla oli jo ollut aivoinfarkti, mutta pidin kuitenkin oppitunteja.

– Elämä Eurassa on ollut rikas. En olisi parempaa osannut ajatella, Marja-Leena kuvailee.

Hän on elänyt elämänsä naimattomana. Sekin lienee kutsumus, kuten opettajan työ. Vai miten on?

– En olisi tällaista työmäärää jaksanut tehdä, jos minulla olisi ollut perhe. Kun on ollut heikko terveyskin. Koen, että minua on tässä johdatettu.

– Mutta jos olisi joku sattunut kohdalle, olisin voinut mennä naimisiin. Ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan.

Kuitenkin ystävät seurakunnassa ovat olleet kuin perhe. Lisäksi Marja-Leena on tehnyt paljon ruohonjuuritason työtä lasten parissa. Opiskeluaikoina hän vieraili usein Päivölän lastenkodissa Keravalla. Marja-Leena kertoo olleensa myös läheinen eräälle perheelle, jonka 3-vuotias lapsi sairastui syöpään ja kuoli 6-vuotiaana.

– Luin hänelle ja hänen sisaruksilleen usein lastenraamattua. Koin, että Jumala oli tähänkin tehtävään minua valmistanut. Kun itse olin niin kauan sairaalassa, tiedän jotakin sairastamisesta. Vierailin tämän tytön luona loppuun saakka.

Näkymä toiselle rannalle

Marja-Leena valittelee reistailevaa terveyttään, mutta toisaalta hän on juuri täyttänyt 80 vuotta, kävelee omin jaloin ja muistaa kaiken.

– Tuberkuloosin sairastaminen on vaikuttanut elämääni paljon. Kerran menin Euran naisvoimistelijoihin, mutta tulin kipeäksi, koska selälleni eivät kaikki liikkeet sopineet.

– Toivoin, ettei minun tarvitsisi elää yli 70-vuotiaaksi, koska en halunnut olla surkimus. Nykyään minulla on diabetes ja olen käynyt läpi aivoinfarktin ja sepelvaltimot ovat tukossa. Lääkekuurit jatkuvat loppuelämän.

– Jumala on nähnyt hyväksi näin, Marja-Leena pohtii.

Ennen sängystä nousemista hän kuuntelee aamuhartauden radiosta. Hän pitää tärkeänä sitä, että julkiset tiedotusvälineet välittävät edelleen myös kristillistä sanomaa.

– Entistä enemmän minä kuitenkin katselen tuonne rajan taakse. Siellä näkyy määränpäänä ylösnousemus ja kultainen valtakunta.

– Minkäänlaista kuolemanpelkoa minulla ei ole. Olen koska tahansa valmis lähtemään. Uskon, että meistä pidetään huolta siellä toisellakin rannalla, jota emme nyt näe.

”Mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, sen Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat”, Marja-Leena siteeraa.

Haastattelu on julkaistu Elämä-lehdessä 10/2021