Lauri Kemppaisen essee: Populaarikulttuurin puolustus

 

Populaarikulttuuri suuntaa katseemme kohti ihanteita ja arvoja, joiden kauneus herättää hengellisen kaipauksen ja saa silkkaan selviytymiseensä turtuneen ihmisapinan jopa ristimään kätensä.

Haluan puolustaa populaarikulttuuria. Minusta näyttää nimittäin siltä, että ajoittaisesta matalamielisyydestä ja halpahintaisuudesta huolimatta juuri populaarikulttuurissa annetaan vielä tilaa sellaiselle käsitykselle ihmisyydestä, joka on kaiken elävän hengellisyyden edellytys.

Jotta väite saisi lihaa luiden ympärille, on minun paljastettava hiukan mielenmaisemaani. Koen syntyneeni rukoilevaksi kädelliseksi. Olen koko elämäni hapuillut janoisena kohti Jumalaa, kohti olemassaolon, kauneuden ja eksistentiaalisen mielekkyyden lähdettä. Olen myös aavistellut, että samasta janosta kumpuaa ihmiskunnan rikkain ja merkityksellisin taide – niin populaarissa kuin vähemmän populaarissakin muodossaan.

israelpvt

Koen myös syntyneeni jotenkin myöhässä. Isolla kirjoitettu Jumala ei pääse pääkirjoituksiin. Uskonto on lähinnä sosiologiaa ja identiteettipolitiikkaa, ei ihmisen olemukseen ja maailmankaikkeuden arvoitukseen liittyvä oleellinen ulottuvuus.

Tieteestä sen sijaan kirjoitetaan kuin se olisi korkealla vuorella asuva jättiläinen, joka aina silloin tällöin laskeutuu armollisesti kertomaan ihmisille kaiken intohimon mitätöiviä vastauksiaan rakkauden, kuolevaisuuden ja elämän tarkoituksen kaltaisiin kysymyksiin. Se väittää, että pohjimmaltaan ihminen on maailmassa etsiäkseen ruokaa ja välttääkseen vaaroja. Pohjimmaltaan taidekin kuulunee siis ravintolamainoksiin ja liikennemerkkeihin.

Filosofi Ludwig Wittgenstein huomioi jo sata vuotta sitten, että ”ajallisen ja paikallisen elämän arvoituksen ratkaisu on ajan ja paikan ulkopuolella. (Kysymys ei todellakaan ole luonnontieteen ongelmien ratkaisemisesta). Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.”

Ja kuitenkin tiedejättiläinen, joka julistaa elämän selviytymiseksi ja taiteen soidinmenoiksi, marssii kuristamaan kaikkea, mikä pyrkii avautumaan tuonpuoleiselle ja tähystelemään kohti sielun syvyyksiä. Tässä tilanteessa rientää populaarikulttuuri jättiläisen kynsissä riutuvan rukoilevan kädellisen tueksi. Siinä missä tiedesivut kierrättävät latteaa kertomustaan ravinnon ja yhdyntöjen ehdoilla möyryävästä kaksijalkaisesta istukkanisäkkäästä, uskaltautuvat taiteilijat, muusikot, elokuvantekijät ja kirjailijat yhä kurkottelemaan myös tällaisen tulkinnan tuolle puolen. Julkisesti. Omalla nimellään, omalla kuvallaan.

Esimerkiksi suositun ranskalaisen metallibändi Gojiran laulaja-kitaristi Joe Duplantier on avautunut näin: ”Alusta asti, jopa ihan ensimmäisestä demosta lähtien, olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut ihmisyydestä, sielusta, siitä miksi me olemme täällä, ja siitä, onko kysymykseen vastausta – siis ylipäätään elämän mysteereistä. Olemmeko me ruumis? Vai olemmeko me enemmän? Ja jos me olemme enemmän, mitä me olemme? Olen täynnä kysymyksiä, eikä minulla ole varsinaisia vastauksia. Vain intuitio, vahva intuitio siitä, että me olemme enemmän kuin lihaa ja verta.”

Painavia sanoja metallimieheltä.

***

Populaarikulttuurin ja kristinuskon yhtymäpinnoissa ei kuitenkaan ole kyse vain yleisestä avoimuudesta olemassaolon mysteerille ja tuonpuoleisuudelle. Joskus jopa näennäinen rienaus kätkee alleen jaettua maailmankatsomuksellista maaperää. Kerron esimerkin.

Heti kun näin kuvan Oulun uudesta piispasta hiipassaan, tiesin, että on vain ajankysymys, milloin internetin ihmeelliseen maailmaan putkahtaa rinnastus ruotsalaisen Ghost-yhtyeen laulajaan. Nimittäin myös tämän Papa Emeritus III -nimellä kulkevan hahmon hiipassa on risti ylösalaisin. Eikä sillä viitata Pietariin. Ja niinhän siinä kävi, että musiikkilehti Rumba julkaisi Instagram-tilillään kuvan, jossa piispa Keskitalo ja Papa Emeritus III ovat iloisesti rinnakkain, kuin kaksi marjaa.

Mitä tällaisesta pitäisi ajatella? Eikö tämä todista, kuinka turmeltunutta ja kristinuskonvastaista populaarikulttuuri on? Ehkä. Se on yksi tulkinta. Ghost-yhtyeen kauhuestetiikasta ammentava imago hyödyntää kyllä kieliposkessa erityisesti katolisen kristillisyyden symboliikkaa. Perinteisistä mustanmetallin bändeistä Ghost eroaa kuitenkin siinä, että se ulottaa leikittelynsä koskemaan myös perkeleellistä kuvastoa ja saatananpalvontaa. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä tekee yhtyeestä jotenkin pinnallisen. Asia saattaa kuitenkin olla juuri päinvastoin.

Ehkä Ghost on ymmärtänyt, että ihmisoikeuksien, solidaarisuuden ja suvaitsevaisuuden kaltaisten arvojen nimeen kiivaasti vannovan länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta olla saatananpalvoja tai satanisti. Populaarikulttuurin saatananpalvonta onkin usein Jumalan ja Saatanan nimien vaihtamista päittäin: Jumala edustaa tällöin negatiivisia, Saatana positiivisia merkityssisältöjä. Esimerkiksi Ghostin biisi Depth of Satan’s Eyes ilmentää tätä hyvin: Saatanan silmien loputtomasta syvyydestä haetaan viisauden lähdettä. Yhteisöllisen Monstrance Clock -livevideon kaunis ja harras tunnelma taas on kuin ylistyskokouksesta.

Teologisesti tällainen ihmisiä yhteisen hyvän ja viisauden lähteen äärelle saattava ”saatananpalvonta” on tietenkin täysin merkityksetöntä. Se on saatana-käsitteen väärinkäyttöä. Kauneus, totuus, hyvyys ja rakkaus ovat määreitä, jotka viittaavat aina Jumalaan. Saatana on ennen kaikkea sitä, kun kaikki tällainen puuttuu. Kirjaimellisesti saatanallinen livekokemus olisi pikemminkin hytistä yksin keikkapaikan betonisella pihalla, koska ei itsekkäästi halua jakaa lempibändiään muiden kanssa. Kuten Ghost-yhtye on itsekin tarkkanäköisesti todennut, he eivät ole kirkon vastakohta. He ovat pikemminkin kirkon kuva, jonka päälle on sutaistu räikeät viikset.

***

Minusta näyttää ylipäätään siltä, että kristillinen julistus istuu yhä yksiin populaarikulttuurimme kauneimpien ihanteiden kanssa. Esimerkiksi vuonna 2017 ilmestyneessä supersankarielokuvassa Logan tarinan päähenkilö Wolverine uhraa itsensä pelastaakseen mutanttilasten joukon. Sankarin uhrautuminen toisten puolesta on elokuvan moraalinen, esteettinen ja maailmankatsomuksellinen huipentuma: se on kauneinta, mitä voi tehdä. Tällainen on siis tuoreen amerikkalaisen hittielokuvan ydinviesti – ja suoraan Jeesukselta.

Ei ole tietenkään itsestään selvää, että tällainen kliimaksi tuntuisi mielekkäältä elokuvissa käyvän yleisön mielestä. Entä jos Wolverinen teko näyttäytyisikin vain sulana järjettömyytenä? Entä jos katsojat protestoisivat valkokankaalle, että pelasta nyt hyvänen aika itsesi? Etsi ruokaa! Välttele vaaroja!

Aatehistorian ja filosofisen keskustelun valossa nämä eivät ole retorisia kysymyksiä. Esimerkiksi Ridley Scottin ohjaama ja Cormac McCarthyn käsikirjoittama The Counselor vuodelta 2013 esittää länsimaisesta kulttuurista huomioita, joita voisi lukea Oswald Spenglerin, Alasdair MacIntyren tai Friedrich Nietzschen kaltaisten ajattelijoiden kirjoista.

Teoksen alkupuolella päähenkilö, hämärähommiin sotkeutunut asianajaja, keskustelee juutalaisen timanttikauppiaan kanssa. Timanttikauppias opastaa asianajajaa näin:

Minkä tahansa kulttuurin sydän löytyy sankarin luonteesta. Millaista miestä kunnioitetaan. Klassisessa maailmassa se oli soturi, mutta läntisessä maailmassa jumalanmies. Mooseksesta Kristukseen: profeetta, katuvainen. Kreikkalaiset eivät olleet kuulleetkaan sellaisesta hahmosta.

Soturin ja jumalanmiehen rinnalle The Counselor nimeää myöhemmin myös kolmannen vaihtoehdon. Elokuvan lopussa verikekkereistä selviytynyt rikollinen kertoo pankkiirille, kuinka

Metsästäjä on ylväs, kaunis ja sydämeltään ylivertaisen puhdas. Sitä, mitä hän tekee, ei voi erottaa siitä, mitä hän on. Ja se tekeminen on tappaminen.

On ihmisiä ja ajatussuuntauksia, jotka pitävät metsästäjää ihanteena. Esimerkiksi Nietzschen voi tulkita kritisoineen kristinuskoa, koska se ikään kuin orjuutti ihmiset katuvaisen jumalanmiehen osaan.

Soturi. Jumalanmies. Metsästäjä. Kulttuurin sydän ja sankarin luonne. Amerikkalaiseksi valtavirtaelokuvaksi ja populaarikulttuurin tuotteeksi The Counselorilla on pokkaa nostaa pöydälle aivan olennaisia maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Minulla on taipumus tulkita elokuvan synkeää viestiä siten, että katuvainen jumalanmies on väistymässä metsästäjäihanteen tieltä, eikä sellainen murros ole kaunista katsottavaa. Metsästäjän kulttuurissa ei Wolverinenkaan uhria enää arvostettaisi.

Yhteenvetona voi siis todeta, että joskus populaarikulttuuri alleviivaa sitä, mikä aatehistoriallisissa virtauksissa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä on kaikista huolestuttavinta. Joskus se heittää röyhkeästi silmillemme ihmisyyden ja maailman vastenmielisimmät roiskeet. Mutta usein se myös ravistelee ja herättelee meitä. Se suuntaa katseemme kohti ihanteita ja arvoja, joiden kauneus herättää hengellisen kaipauksen ja saa silkkaan selviytymiseensä turtuneen ihmisapinan jopa ristimään kätensä. Populaarikulttuuriin ei siis ole syytä lyödä luopion leimaa. Siihen sisältyy omat vaaransa, mutta kuten runoilija Hölderlin kuuluisasti totesi, siellä ”missä on vaara, kasvaa myös pelastus.”

Artikkeli on julkaistu Elämä-lehdessä 2/2019