Charlie Kirkin murha oli ehkä länsimaisissa yhteiskunnissa jonkinlainen käännekohta. Amerikassa toki ennen kaikkea, mutta laineina muuallakin. Näkyvistä toimijoista politiikassa ja kulttuurissa riippuu, mihin suuntaan, kirjoittaa Kansanlähetysopiston apologialinjan vastuuopettaja Miikka Niiranen.
Yllätin itseni huomaamalla, kuinka ihon alle kuolemasta kuuleminen eilen menikään. En seurannut Kirkiä somessa, vaikka algoritmit toki tuuttasivat hänen materiaaliaan jonkin verran näkyville. Mutta kun poikani kertoi asiasta aamiaispöydässä, sydänalassa valahti vaistomaisesti. Syy ei luultavasti ole miehen sanomisissa itsessään – joista olin vain alitajuisen tietoinen – , vaan siinä, että vaistosin alkukantaisesti ampumisen laajemmasta merkityksestä jotain, joka tuntuu Suomessakin.
Toinen syy on se, että olen joiltain osin samanlaisessa elämäntilanteessa: kristitty konservatiivi, podcast-juontaja, pienten lasten isä (ja jo isojenkin) ja aviomies. Toki en ole mikään poliittinen kuninkaantekijä tai puolueaktivisti, toisin kuin Kirk. Tietysti miehen kannat esimerkiksi Ukrainasta ja möläytys Suomen Nato-jäsenyydestä ovat tiedossani enkä niitä kannata (sapettaa, että tällaista itsestäänselvyyttä joutuu nykyään sanomaan ääneen). Mutta kuten lontooksi sanottaisiin, minulla on hevonen tässä kisassa, tahdoin tai en. Niin sinullakin, tiesit tai et.
Mikä se merkitys sitten on? Niitä on varmasti paljon, mutta poimitaan se, jossa kristallisoituvat länsimaiden ongelmat yhteiskunnallisen vaikutusvallan epätasaisessa jakautumisessa. Tämä on yksi keskeinen vallankumousten polttoaine, joskin ilmiötä alan tutkijat erittelevät tietysti tarkemmin.
Epätasapaino on eräänlainen julkinen salaisuus, mutta samalla poliittinen kiistakapula. Se ilmenee esimerkiksi siinä, että meillä vallitsee epäsymmetrinen tietoisuus väkivaltaisista ääriryhmistä. Suhtautumiset Kirkin kuolemaan valaisevat tätä mainiosti. Äärivasemmistossa sitä on räikesti juhlittu, koska vielä tuntematon tekijä nähtiin heti ”yhtenä omista” pelkästään vihollisheimosta valikoituneen näkyvän kohteensa vuoksi. Riemu ei ole rajoittunut pelkästään syrjäytyneiden radikaalien keskustelupalstojen uumenissa, vaan esimerkiksi Kirkin Oxford Unionin debattikumppani ja väittelyklubin jo valittu johtaja näyttää juhlistaneen Kirkin kuolemaa.
Tällaisia poliittisia ääriryhmiä on aina oikealla ja vasemmalla, eikä niiden olemassaolon pitäisi yllättää ketään, joka on jaksanut valvoa historian oppitunnit läpi. Ongelma on, että suomalaisen mediamme kulttuurisodan kysymysten alennustilan takia tiedämme voittopuolisesti vain äärioikeiston ryhmistä. Tämä tieto itsessään on toki hyvä asia. En kaipaa enempää tammikuun kuudensia, Pohjoismaista vastarintaliikettä tai Charlotten yliajoja.
Huono asia on sen sijaan, että väkivaltainen vasemmisto – jossa on myös sateenkaariosa – ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Harva esimerkiksi tietää, että niin Kirk, hänen järjestönsä kuin useat muut konservatiivivaikuttajat perheineen joutuivat ja joutuvat säännöllisesti häirinnän ja tappouhkausten kohteeksi. Esimerkiksi Seattlesta muuttanut perheellinen aktivisti Chris Rufo kertoo omista kokemuksistaan tässä. Jotkut viime vuosien joukkoampumiset Yhdysvalloissa taas ovat suuntautuneet kirkkoon tai kristilliseen kouluun.
Tämän valossa on onniteltavaa, että poliittisen valtalinjan vasemmiston johtohahmot, kuten presidentti Obama tai kuvernööri Gavin Newsom ovat yksiselitteisesti eli ilman fanaatikkoja nuoleskelevia ”olen kyllä eri mieltä näkemyksistä”-varauksia tuominnut teon. Voit tuomita pahan teon heittämättä ensin bussin alle sen uhria.
Näyttää kuitenkin siltä, että poliittiseen väkivaltaan kannustavat, sen oikeuttamista ymmärtävät tai sitä vahingossa edesauttavat näkemykset ovat kuitenkin lisääntyneet. Viimeisestä eli lievimmästä kategoriasta seuraavassa esimerkkejä Suomesta. Kokoomuksen kuntapoliitikko Arttu Rintanen sanoi X:ssä, että Kirkin puolesta ”ei kannata uhrata kyyneleitä sen enempää kuin vaikkapa Darja Duginalle” ja perusteli näkemystään Kirkin poliittiisilla näkemyksillä Venäjästä ja Ukrainasta. Aktivisti Petra Nyqvist puolestaan ihmetteli (ilmeisen vilpittömästi ja hyväntahtoisesti), miten Päivi Räsänen ja perussuomalaiset poliitikot voivat suhtautua hänen mukaansa lämpimästi Kirkiin, vaikka tämä oli kritisoinut Suomen Nato-jäsenyyttä pölhösti ja toistellut Venäjää myötäileviä pointteja Ukrainan suhteen.
Lisäksi Yhdysvaltain oikeistossa jotkut nettiraivosta elävät oikeistokommentaattorit taas ovat vihjailleet murhan jälkeen koittavan jotain ikävämpää. Koska näistä luultavasti mediassa raportoidaan vielä – kuten on oikein – jätän sen tässä vähemmälle. Huomautan vain, että erityisesti nuorten miesten on syytä olla varuillaan. Katkeruutta ja raivoa ruokkivia huomiontavoittelijoita on oikeistosomessakin riittävästi. Kannattaa pysyä erossa.
Olisi erikseen tutkimisen arvoinen se valitettava Kirkissäkin näkyvä ilmiö, kuinka republikaanien alkuvaiheen suosio Ukrainalle suli sisäpoliittisen polarisaation paahteessa. Mutta mielestäni jokapäiväiselle yhteiselle elämälle eli politiikan ydinmehulle oleellisempaa on Rintasen ja Nyqvistin kommenttien yksimielisyyden vaatimus. Nyqvistin ja Rintasen tekstit ovat toki nopeita heittoja somessa, joista tarkemmassa syynissä he ehkä voisivat peruutellakin. Molemmat ovat muistaneet tuomita teon sinänsä.
Kyyneleet pitää ansaita oikeilla poliittisilla mielipiteillä.
Mutta ne ovat hyvin näkyviä (kumpikin tuhansia näyttöjä), joten kannattaa vähän miettiä kertovatko ne jostain muutoksesta. Ikäväkseni väitän, että kertovat.
Häiritsevin seikka on tämä: tuntuu aika kovalta maailmalta se, jossa kyyneleet pitää ansaita oikeilla poliittisilla mielipiteillä. Se muistuttaa 2010-luvulla ensin vasemmistokuplissa yleistynyttä ja sittemmin yli ideologisten rajojen laajemmalle levinnyttä aatteellista kapeutuskilpailua, joka tarpeen tullen katkoo vaikka pitkäaikaiset ihmissuhteet väärien väitteiden vuoksi. Oli kyse sitten Ukrainasta, Venäjästä, koronasta, LGBT-asioista (eli kuudennesta käskystä), Israelista tai jostain muusta seuraavasta ajankohtaisesta asiasta.
Pointtini on, että nämä kommentit tuntuvat kiusallisen hyvin istuvan yhteen sen näkemyksen kanssa, että ihminen on väline, ei päämäärä sinänsä: on kiellettyä tai epäilyttävää samaistua elämän menettämiseen, jos uhrilla on vääriä mielipiteitä tai jos hän on ulkoryhmäläinen. Kyyneliä tulee laskea kuin pisaroita aavikolla ja joka tippa kuuluu omille joukoille. Tunteesi ovat joukon omaisuutta ja kallis väline sen yhtenäisyyden lujittamiseksi, eikä erimielisiin tai vääräoppisiin niitä haaskata.
Mikä sitten näyttäisi kristinuskolta verrattuna näihin? Kaiken kliseisyyden ja jeesustelusyytösten uhallakin (netissä niitä voi aina odottaa) väitän, että se löytyy Jeesuksen ristinkuolemasta. Erityisesti siitä huudahduksesta, jossa Jeesus rukoilee naulitsijoidensa puolesta Isää antamaan heille anteeksi, koska he eivät tiedä mitä tekevät.
On tärkeää ymmärtää tämä oikein. En rinnasta Rintasta ja Nyqvistiä ristiinnaulitsijoihin ja kenties Kirkiä Jeesukseen tai jotain muuta yhtä banaalia. Viestini on yksinkertaisesti se, että uskomme mukaan myötätunto ei mene koskaan hukkaan, vaan pahimmankin puolesta kyynelten vuodatus ja lämpimät tunteet ovat sallittuja.
Väitän jopa, että ennen tämä oli suomalaisenkin kulttuurimme julkinen oletus, mutta olemme taantuneet. Jotkut muistavat lausahduksen, ettei kuolleesta pitäisi puhua pahaa, ainakaan heti. Säännöstä on voinut aina poiketa, mutta varsinkin poliittisessa somessa se on jo tyystin kadonnut tai se ymmärretään vääryyksien maton alle lakaisemisena. Kyse ei ole villaisella painamisesta, vaan tapa oli kollektiivinen osoitus suhteellisuudentajusta ja yhteisen suurisieluisuuden ele. Sen mahdollisti käsitys vihollisen ihmisarvosta ja Jeesuksen käsky hänen rakastamisestaan. Someraivot ja somevainot ovat paluuta barbaarin mieleen, jossa täysi ihmisyys kuuluu vain omalle heimolle.
Vihollisen ihmisarvon julkiset osoitukset ovat pisara kristillisten oletusten vettä, jossa uimme sitä tajuamatta. Raikkaan veden sijaan somessa polskimme enää mudassa, ja ehkä haukomme henkeä vähän muuallakin. Syyt ja seuraukset ovat vaikeita osoittaa, mutta jos usko siirtyy marginaaliin – vaikka eloisanakin – , rauhanomaisten erimielisten toimijoiden kuten Kirkin kuoleman suremista pidetään yhä enemmän vain poliittisena pelinä. Siinä pelissä häviämme kaikki.
Teksti: Miikka Niiranen
Kirjoittaja on Kansanlähetysopiston apologialinjan vastuuopettaja.
