Kirkko ei mahdu määritelmiin

 

Tampereen piispa Matti Repo avasi piispainkokouksen hiippakuntansa alueella Lahdessa. Kuva: Sari Savela

Piispa Matti Revon mukaan ihmisen on mahdotonta määritellä, keitä Kristuksen kirkkoon kuuluu, siksi hän puolustaa kirkkoa, johon kuuluvat kaikki nimelliset jäsenet. Repo luottaa Pyhän Hengen salattuun toimintaan kirkossa.

Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo kuvailee kirkkoa yhtäältä perustetuksi instituutioksi, jolla on tietty rakenne, toimintamallit ja lainsäädäntö, joka sitä ohjaa. Toisaalta se on varsinaiselta olemukseltaan hengellinen suure.

– Kirkko on elävä Kristuksen ruumis tässä maailmassa, jossa ihmisiä yhdistää se, että he ovat uskon yhteydessä Kristukseen.

Dei Neliöb. 14.11.-4.12. MJa

– Kirkkoa voi yrittää määritellä monesta suunnasta, mutta toisaalta se pakenee kaikkia määritelmiä.

Ketkä muodostavat kirkon? Piispan näkemyksen mukaan se riippuu siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Instituutionäkökulmasta siihen kuuluvat kaikki ne, joiden nimet ovat kirkon kirjoissa.

– Jos sitä taas katsotaan Kristuksen asettaman instituution Pyhän Hengen puolesta, silloin siihen kuuluvat kaikki ne, joiden nimet ovat taivaan kirjoissa. Mutta me emme pysty niitä avaamaan ja tutkimaan, Repo pohtii.

Kirkosta voidaan siis puhua laajassa ja suppeassa mielessä. Laajasti kirkkoon kuuluvat kaikki ne, jotka ovat kutsuttuja tähän yhteyteen ja jotka ovat vähintään nimellisesti Kirkon yhteydessä. Suppeassa mielessä kirkkoon kuulutaan uskon yhteyden kautta. Sydämen yhteys Kristukseen ratkaisee.

– Ihmiselle on mahdotonta sanoa, kuka oikeasti kuuluu ja kuka ei. Silloin on turvallisinta pysyä siinä ihmisten maailman määritelmissä, että keitä meillä on nimilistoilla. Samalla on jätettävä tilaa sille, että vain Jumalan Pyhä Henki sitoo ihmisiä kirkkoon ja tietää, keitä tässä on mukana ja keitä ei.

Piispa muistuttaa, ettei ihminen voi tietää, kuka pelastuu ja kuka ei.

Kirkko todistaa Kristuksesta

Kristuksen ruumiin ja Jumalan kansan tehtävänä on säteillä Jumalan valoa ja rakkautta. Kristillisen seurakunnan tulisi vetää ihmisiä puoleensa ja olla todistuksena maailmalle.

– On todella tärkeää saada elää Kristuksen yhteydessä, Herralle kuuluvien joukossa, piispa Repo painottaa.

Kristuksen yhteydessä elämiseen kuuluu jumalanpalvelukseen osallistuminen, uskon yhteys toisiin kristittyihin, Jumalan sanan kuuleminen, yhteinen rukous, uskontunnustus, Jumalan ylistys ja pyhä ehtoollinen.

Ehtoollista Matti Repo pitää kaiken kirkollisen elämän keskuksena, koska siinä kristitty tulee osaksi Kristuksen ruumista.

– Sakramentaalinen ruumis tekee meistä kirkollisen ruumiin. Ja tämä salaisuus on suuri, sanoo Paavali. Se Kristuksen ruumis, joka meistä tulee, on yhteydessä juuri ehtoollisen viettämiseen.

Kirkkoa ei ole tarkoitettu vain paikalliseksi

Mitkä seikat tekevät kirkon? Tähän piispa vastaa, että siellä pitää julistaa puhdasta evankeliumia, toimittaa sakramentit oikein ja siellä pitää olla kirkon virka.

Jokainen paikallisseurakunta on pienoiskoossa kirkko, koska siellä julistetaan evankeliumia ja toimitetaan sakramentit. Myös diakoninen palvelu toteutuu paikallisseurakunnassa.

– Mutta kirkkoa ei ole koskaan tarkoitettu vain paikalliseksi yhdeksi pisteeksi, vaan sen pitää pyrkiä leviämään ympäri maan piirin ja todistaa Kristuksen rakkaudesta.

Samalla kirkko on kaikkien ympäri maailmaa olevien uskovien yhteisö. Kirkko tarvitsee rakenteen, joka yhdistää paikallisia seurakuntia toisiinsa osana Kristuksen ruumista. Tietyt asiat yhdistävät kirkkoa.

– Meidän kirkkomme on yhteinen tunnustus ja yhteinen Raamatun käännös, vietämme jumalanpalvelusta samalla tavoin ja meillä on sama kirkon järjestysmuoto. Meillä on myös tähän liittyen piispan virka, jonka tehtävänä on yhdistää paikallisseurakuntia ja tehdä kokonaiskirkkoa näkyväksi.

Vastakkainasettelu vaarassa syventyä

Sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan maaliskuun alussa. Piispa Repo arvelee, että lain voimaantulo aiheuttaa hajaannusta kirkossa.

– Olen huolissani siitä, että kahdelta suunnalta lähdetään tekemään irtiottoja. Toisaalta nousee esiin niitä pappeja, jotka ryhtyvät vihkimään eivätkä pysy siinä avioliittokäsityksessä, joka kirkolla yhteisesti on. Sitten on niitä, jotka eivät voi hyväksyä niitä pappeja, jotka tekevät noin, varsinkin jos kirkon käsityksestä irrottautuvat papit eivät joudu siitä vastuuseen.

Avioliittokysymyksessä jakolinjat eivät ole maantieteellisiä, vaan ne kulkevat kirkon ja seurakuntien sisällä. Jakolinjat näkyvät Revon mukaan siinäkin, kun joidenkin seurakuntien neuvostot kiiruhtavat tekemään äänestyspäätöksiä ja sitten ilmoittavat, mikä on seurakunnan kanta avioliittokysymyksessä.

– Äänestämällä luodaan yhteinen kanta, joka esitellään meidän kantana. Se luo jo vastakkainasettelua seurakunnan sisällä niihin, jotka olisivat olleet eri mieltä.

Piispa toivoo, että kaikilla olisi nyt malttia pysyä yhdessä ja kuunnella toista.

– Pysytään yhteisessä ehtoollismessussa, koska Kristuksen ruumis on jakamaton. Eivät sormet voi ajatella, että me kuulumme Kristuksen ruumiiseen, mutta varpaat eivät kuulu.

Piispa muistuttaa, että kaikki inhimilliset yhteisöt, jollainen kirkkokin on, sisältävät tahroja, vikoja ja syntiä. Samalla kirkko on pyhä Kristuksen ruumis.

Hajaannusta on ollut aina

Kristikunta on kautta historian kärsinyt hajaannuksesta. Kirkkokuntia on tänä päivän useita. Piispan mukaan niin ei tarvitsisi olla ja ykseyteen tulisi edelleen pyrkiä.

– Sirpaloituminen on kuitenkin realiteetti. Ihmisten erilaisuus voi olla selittävä tekijä. Ihminen hakeutuu sinne, missä kokee olevansa kotonaan ja missä yhteisön kokemus vastaa omaa kokemusta.

Piispa Repo toteaa, että ihminen pyrkii helposti tekemään omasta tiestään normin muillekin.

– Jos Jumala on minua kuljettanut jotain tiettyä reittiä, niin minä ajattelen, että tämä on se reitti, jolla Jumala ihmisiä kuljettaa.

Omalle tielle lähteminen on monesti helpompaa kuin yhdessä pysyminen. Piispan mielestä protestanttiset kirkot ovat erityisen haavoittuvia, koska ne eivät näe, mikä voima on koko kirkkoa yhteen sitovissa asioissa; yhteisessä jumalanpalveluksessa ja Kirkon virassa.

– Katolinen ja ortodoksinen kirkko näkevät sen selvemmin. Protestanttisuudelle tyypillistä on oman kokemuksen korostaminen. Minä uskon näin ja minulla on vapaus.

Evankeliset kristityt muistuttavat mieluusti olevansa vapaita. Ihminen voi vapautua erilaisista kahleista ja rakenteista, mutta samalla tulla kuitenkin orvoksi tietämättä mihin kuuluu.

Lue lisää Elämä-lehdestä.