50 vuotta sitten Anne Pohtamo kruunattiin maailmankaikkeuden kauneimmaksi naiseksi. Nyt hän on kutsumustyöstään ansaitulla eläkkeellä ja nauttii vapaudesta.
Anne Pohtamo-Hietanen on tunnetuimpia suomalaisia ja häntä on haastateltu vuosien kuluessa lukuisia kertoja eri medioihin. Etenkin vanhempi polvi muistaa hänen tarinansa pääkohdat: Miss Universum -kisojen voitto vain 19-vuotiaana vuonna 1975, vuodet Yhdysvalloissa Suomi-kuvan lähettiläänä, paluu Suomeen ja avioituminen nuoruuden rakkauden Arto Hietasen kanssa, neljän lapsen syntymät, uskoontulo ja hengellinen työ.
Mutta millainen ihminen on Anne Pohtamo-Hietanen ja mitä hänelle tänään kuuluu?
”Anne on jouheva”. Näin kuvaili Annen äiti aikoinaan tytärtään eräässä lehtihaastattelussa.
– Äiti käytti sellaista sanaa, jota kukaan ei käytä missään. Ehkä lähimpänä tuota on joustava. Mukaudun tilanteisiin ja olen joustava. Kun kohtaan erilaisia ihmisiä, koen että osaan olla niissä tilanteissa aidosti oma itseni, Anne pohtii.
Itselleen tyypilliseksi piirteeksi Anne tunnistaa myös tunnollisuuden ja auttavaisuuden.
– Kuljen usein tuntosarvet koholla, että miten voisin auttaa. Minulle tulee auttamisesta hyvä mieli.
Lapsiaan hän on auttanut heidän elämänsä aikana paljon. Enimmäkseen lapset ovat ottaneet avun kiitollisina vastaan, mutta on joku joskus saattanut sanoa, että ”osaan ajatella itsekin tuon asian”. Viime aikoina lasten auttaminen on ollut usein käytännöllistä, esimerkiksi lastenlasten hoidossa auttamista. Annella ja hänen miehellään Artolla on neljä aikuista lasta ja viisi lastenlasta, joista vanhin on pian kymmenen ja nuorin vasta vauva.
Hengellisessä työssä auttaminen on ollut ihmisten rinnalla kulkemista, kuuntelemista ja rukousta.
– Äitini oli erikoissairaanhoitaja ja hän oli valtavan auttavainen. Ehkä halu auttaa on geeneissä, opittua tai molempia.
Vapaus vastuista
Kymmenen vuotta sitten Anne palkattiin Suomen Raamattuopistolle naistyön koordinaattoriksi. Talo oli hänelle entuudestaan tuttu, sillä olihan hän jo vuosia toiminut siellä vapaaehtoisena puhujana ja juontajana. Hänen johdollaan rakentui laaja ja tavoittava OlenNainen-naistyö, jossa parhaimmillaan oli neljä tiimiä, jotka kiersivät eri puolilla Suomea seurakunnissa pitämässä naistenpäiviä. Tällä hetkellä tiimejä on kolme. Annen vastuualueeseen kuuluivat myös opiston Hyvän äärellä -naistenpäivien ja Sana soi -iltojen järjestäminen.
Heinäkuun 19. päivä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Anne Pohtamo valittiin maailman kauneimmaksi naiseksi, miss Universumiksi El Salvadorissa. Vuosi 2025 on juhlavuosi myös siksi, että Anne täytti elokuussa 70 vuotta.
– Sain paljon haastattelupyyntöjä, mutta en halunnut antaa muita haastatteluja kuin yhden Radio Deille. Aikaisemmin koin, että velvollisuuteni on antaa haastatteluja, mutta nyt saan olla oikeasti eläkkeellä kaikesta, Anne sanoo.
Syntymäpäiväjuhliin Arto oli koonnut vaimosta julkaistuista lehtikuvista ja kotialbumikuvista kuvaesityksen. Kuvia oli tarjolla niin paljon, että oli pakko karsia. Yksistään lehtien kansikuvia Annesta on yli 400.
Lapsilleen tai lapsenlapsilleen Anne ei juuri missivuosistaan ole puhunut. Tosin lapset oppivat jo varhain, että äidin asiat kiinnostavat ihmisiä. Julkisuus ei kuitenkaan ole koskaan häirinnyt Annea, sillä voittopuolisesti se on ollut myönteistä ja hyväntahtoista.
– Kun lapset olivat pieniä, annoin paljon haastatteluja. Lasten asioista en kuitenkaan ole koskaan julkisuudessa puhunut.
Kesän alussa hän jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopistolta. Eläkkeelle jääminen merkitsee vapautta aikaisemmista vastuista. Ainakaan tällä hetkellä ei ole näköpiirissä kiertää Suomea evankelistana tai julistajana, jota hän monta vuotta kutsumuksesta käsin teki. Nyt on mahdollista panostaa antaumuksella isoäidin eli mamman tehtäviin.
– Olen kiittänyt joka päivä siitä, että saan olla eläkkeellä. Nyt kun ei ole itsellä vastuuta, voin edelleen rukoilla Raamattuopiston naistyön puolesta.
Arvokas pääoma
Anne on asunut miehensä Arton kanssa Kauniaisissa vuodesta 1984. Välillä he kokeilivat kaupunkiasumista Helsingin keskustassa, mutta kaipaus luonnon läheisyyteen sai heidät palaamaan takaisin.
Koko ikänsä Anne on asunut pääkaupunkiseudulla. Ensimmäiset vuodet Helsingin Meilahdessa, sitten Puotilassa ja teinivuodet Munkkiniemessä.
– Meilahdessa asuessamme aloitin englantilaisessa koulussa. Äiti ja isä olivat visionäärejä, he näkivät, että kielitaidosta olisi hyötyä.
Sujuva englannin kielen taito onkin ollut Annelle arvokas pääoma.
– Koskaan ei ole ollut vaikeuksia lähteä ulkomaille. En ole pelännyt sitä, etten olisi pärjännyt kielen kanssa.
– Miss Universum -kisoissa pystyin puhumaan suoraan tuomareiden kanssa, enkä tarvinnut tulkkia niin kuin monet Etelä-Amerikan maista tulevat, hän kertoo.
Ennen kisoja kaikkien kilpailijoiden piti allekirjoittaa sopimus, jossa sitouduttiin mahdollisen voiton jälkeen muuttamaan vuodeksi New Yorkiin. Elämä mullistui ja newyorkilaisen hotellin sviitistä tuli vuodeksi Annen koti. Oli pakko aikuistua nopeasti ja ottaa vastuuta omasta elämästä. Nuoren naisen kalenteri täyttyi, sillä voitto poiki lukuisia esiintymisiä, juontokeikkoja, hyväntekeväisyysgaaloja, missikisojen tuomarointia, televisiohaastatteluja ja monenlaista muuta tapahtumaa.
– Sain mainostaa Suomea.
Äidin huoli yllätti
Kaikkiaan Anne asui Yhdysvalloissa viisi vuotta. Vuodet maailmalla opettivat tietynlaista kosmopoliitin katsontakantaa, myös arvostus ja rakkaus kotimaata kohtaan kasvoivat.
– Aika varhaisessa vaiheessa tiesin, etten jää maailmalle, vaan palaan Suomeen.
– Kaksi erittäin hyvää ystävää on säilynyt niiltä ajoilta. He ottivat minuun yhteyttä, kun muutin New Yorkiin ja opettivat maan tavoille ja auttoivat kaikessa. Osaavia naisia. Toinen heistä on jo taivaan kodissa, Anne kertoo.
Hiljattain Anne on lukenut äitinsä hänelle Yhdysvaltoihin lähettämiä kirjeitä.
– Nyt vasta olen ymmärtänyt, kuinka huolissaan äitini on ollut. Hän tykkäsi Artosta kovasti ja kirjoitti, että unohtaisin silloisen miesystäväni Jacquesin ja palaisin Suomeen.
– Näimme Arton kanssa aina, kun kävin Suomessa. Arto oli kuin perheenjäsen, sillä hän oli veljeni hyvä ystävä.
Kiitollisuus vanhemmille
Suomalaisille tuttu rakkaustarina sai onnellisen päätöksen, kun Annen ja Arton häitä juhlittiin Kemiön vanhassa kirkossa vuonna 1980.
Vanhemmilleen Anne on hyvin kiitollinen saamistaan elämän eväistä. Lapsuuden kodin perintöä on turvallinen perusluottamus.
Molemmat vanhemmat ovat jo siirtyneet taivaan kotiin. Äitiään, joka oli hänelle hyvin läheinen, hän sai olla saattamassa taivaan kotiin loppuvuonna 2024.
– Alzheimerin tauti, jota hän sairasti lähes kymmenen vuotta, oli edennyt pitkälle, ja hän hiipui vähitellen pois. Minulle oli tärkeää käydä säännöllisesti äidin luona, vaikka hän ei enää puhunut.
Viimeiset vuotensa äiti asui hoivakodissa.
– Minulla oli levollinen olo, sillä hän oli uskossa. Tiesin, että hän pääsee perille, kun aika on.
Äitiä saattamassa
Nelisen vuotta sitten Anne halusi järjestää äidilleen ehtoollisen ja pyysi paikallista seurakunnan työntekijää paikalle.
– Se oli ihana ja herkkä hetki. Kun aloimme laulaa äidille tuttuja virsiä, hän laittoi kädet ristiin. Ehtoollisleivän ja viinin hän otti mielellään, Anne muistelee.
– Tilaisuuden jälkeen pappi sanoi, ettei tule ikinä unohtamaan äitini katsetta. Usko näkyi hänen silmistään. Kun kaikki muu oli riisuttu, ydin oli jäljellä.
Äitinsä viimeisenä iltana ajoitus meni nappiin, sillä Anne oli juuri edellisenä iltana palannut perheen Floridan kodista Suomeen ja ehti äitinsä luokse.
– Sain rukoilla Isä meidän -rukouksen, laulaa ja sanoa hänelle: olet valmis lähtemään taivaan kotiin. Lähde vaan, Jeesus odottaa sinua.
Jeesus kuuli rukouksen ja äiti pääsi seuraavana yönä perille.
– Suru ja kiitollisuus olivat molemmat läsnä. Surusta toipuu nopeammin, kun tietää, että äiti on perillä.
Perustana Kristus-kallio
Anne on ollut uskossa Kristukseen jo yli 30 vuotta. Usko löytyi pienen uushenkisyyden harhapolun kautta, kun hän tuttavansa suosituksesta osallistui reikikurssille.
– Kun olin siellä, reiki master laski kätensä pääni päälle ja alkoi loitsia jotain vierailla sanoilla. Minulle tuli karmiva ja tuskainen olo. Koin, että kylmä viima meni ohitseni, Anne muistelee.
– Lähdin sieltä heti pois. Kurssit eivät olleet mitään halpoja, se ei haitannut minua yhtään. Halusin vain pois äkkiä.
Tapauksen jälkeen Annessa heräsi halu lukea Raamattua, aivan kuin Jumala olisi halunnut näyttää, mistä löytyy totuus. Hän ahmi Sanaa joka päivä ja eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1992 Paavalin kirjeen sanat roomalaisille tulivat suoraan kohti: ”Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” (Room. 3:23,24).
– Ymmärsin, että Jeesuksen sovitustyön ja armon takia meillä on lupa tulla Jumalan lapsiksi. Siinä hetkessä polvistuin, rukoilin syntejäni anteeksi ja pyysin Jeesusta elämääni. Siinä ei ollut mitään yliluonnollista, mutta koin syvää rauhaa.
Seuraavana aamuna herätessään Anne tunsi syvää kiitollisuutta ja lauloi: Herraa hyvää kiittäkää -laulua.
– Usko laskettiin sisimpääni lahjana. Olin löytänyt Jeesuksen.
Usko on kantanut siitä lähtien. Luottamus on säilynyt, eikä suurempia uskonkriisejä tai erämaavaiheita ole ollut, vaikka kärsivällisyyttä onkin pitänyt opetella.
– Elämäni on Kristus-kallion varassa. Luotan Jumalan sanaan, rukouksen voimaan ja Jeesuksen sovitustyöhön. En kokemukseen niinkään.
– Rukous on päivittäistä, ilman sitä ei tule mitään. Rukouksessa on tärkeä muistaa, että meillä on lupa vedota Jumalan sanaan. Hänen sanansa on ja pysyy, Anne muistuttaa.
Mitä ajattelet vanhenemisesta?
– Rukoilen voimavaroja ja terveyttä, että voisin vielä pitkään olla täysillä lasten ja lastenlasten elämässä. Herra tietää. En halua murehtia etukäteen tulevaa.
– Haluan säilyttää kiitollisen mielen, sanoo 70-vuotias Anne Pohtamo-Hietanen.
Artikkeli on julkaistu lokakuun Elämä-lehdessä.
