Keski-Aasia neuvostovallan jälkeen

 

Neuvostoliiton hajottua noin 30 vuotta sitten itsenäistyivät myös sen viisi muslimienemmistöistä osatasavaltaa Keski-Aasiassa. Sitä seuranneet vuodet ovat olleet monin tavoin vaikeita.

”Muslimien tavoitteena on muuttaa alueet islamilaiseksi kotimaaksi ja yhdistää ne muiden islamilaisten maiden kanssa, ja tämä tulisi saavuttaa perustamalla kalifaatti uudelleen.” (Šeikki Abdul Qadeem Zallum, panislamilaisen Hizb-ut Tahrir -puolueen johtaja vuoteen 2003 asti).

Ongelma

Neuvostoliitto lakkasi olemasta 9. joulukuuta 1991. Suoraviivaisella tapahtumalla oli myös kauaskantoisia seurauksia Keski-Aasian viidelle neuvostotasavallalle. Kolme päivää myöhemmin maiden presidentit tapasivat Turkmenistanin pääkaupungissa Ašgabatissa keskustellakseen uudesta tilanteesta, joka oli syntynyt aivan yhtäkkiä.

IK-opisto (vuosisop) neliöb.17.-30.1.MJa

Islam Karimov (Uzbekistan), Rahmon Nabijev (Tadžikistan), Askar Akajev (Kirgisia), Nursultan Nazarbajev (Kazakstan) ja isäntänä toiminut Saparmurat Nijazov (Turkmenistan) löysivät paljon keskusteltavaa. Neljä heistä oli saavuttanut asemansa Leonid Brežnevin aikana Neuvostoliiton suojeluksessa. Johtajat olivat hyvin konservatiivisia kommunisteja, joiden näkemykset ulkomaailmasta olivat riippuneet Moskovasta. ”He olivat vastustaneet kaikkia aloitteita, jotka liittyivät perestroikaan ja glasnostiin. He olivat arvostelleet ankarasti Gorbatšovin uudistuspyrkimyksiä, koska kaikki mikä heikentäisi keskushallintoa uhkaisi myös heidän valta-asemansa perustaa ja herättäisi uinuvan kansallismielisyyden väestön keskuudessa.” (Rashid, 2002, 47-48).

He olivat odottaneet pelolla riippumattomuutta Moskovasta yhtä paljon kuin kansa oli puolestaan halunnut sitä. Johtajia kauhistutti eniten haaste vastata ihmisten odotuksiin, jotka kohdistuivat poliittiseen vapauteen, sananvapauteen, demokratiaan ja islamiin.

Gorbatšov ja Jeltsin olivat häpeällisesti unohtaneet keskustella noudatettavista toimintalinjoista Keski-Aasian johtajien kanssa. Ukrainan ja Valko-Venäjän poliittiset johtajat Leonid Kravtšuk ja Stanislav Šuškevitš olivat saaneet presidentti Boris Jeltsiniltä kutsun liittyä entisten neuvostotasavaltojen muodostamaan Itsenäisten valtioiden yhteisöön (IVY). Keski-Aasian johtajia ei ollut kuitenkaan kutsuttu mukaan. ”Slaavilaiset presidentit eivät olleet vaivautuneet neuvottelemaan keskiaasialaisten virkaveljiensä kanssa ennen tätä merkityksellistä askelta. Viittä Keski-Aasian tasavaltaa ei otettu mukaan uuteen yhteisöön. Päivää ennen Neuvostoliiton hajoamista maiden presidentit olivat sen vuoksi omissa virka-asunnoissaan.” (Rashid, 2002, 47-48).

Ašgabatiin kokoontuneet johtajat olivat yllättäen hankalassa tilanteessa. ”Keski-Aasian valtiot olivat kiinni Venäjässä lukemattomin sitein, sähköverkosta öljyputkiin ja maanteistä sotilastukikohtiin. Niiden teollisuus ja maatalous nojasivat venäläisiin tuontitavaroihin, kun taas niiden vienti suuntautui pääosin venäläisille markkinoille. Jokainen kansainvälinen puhelinlinja Keski-Aasiaan kulki Moskovan kautta. Tasavalloilla ei ollut armeijoita ja monet köyhimmistä, kuten Tadžikistan, olivat selvinneet Neuvostoliiton avustuksilla, jotka nyt keskeytettäisiin.” (Rashid, 2002, 47-48).

Vaarassa eivät olleet vain taloudelliset ja poliittiset rakenteet. Näkemykset ja käsitykset olivat hyvin erilaiset samoin kuin politiikan ja kulttuurin tyyli. Gorbatšovin yritykset avata neuvostojärjestelmää olivat tuoneet Keski-Aasiaan uusia poliittisia ajatuksia ja uskonnollisia suuntauksia. Ajatukset länsimaisesta demokratiasta ja vapaasta markkinataloudesta alkoivat vaikuttaa. Samoin myös panturkkilaisuus, jonka kannattajat toivoivat voivansa luoda yhtenäisen turkkilaisen valtion Kiinan rajoilta Turkkiin, ja islamilainen fundamentalismi, joka halusi käyttöön šaria-lainsäädännön.

Gorbatšov oli vahingossa avannut Pandoran lippaan, jonka Keski-Aasian johtajat halusivat epätoivoisesti pistää kiinni. He olivat huonossa asemassa vastatakseen väestön vaatimuksiin, eivätkä he edes yrittäneet sitä. Kirgisian presidentti Askar Akajev syrjäytettiin vuonna 2005, mutta muut eivät päästäneet irti vallasta. He pysyivät viroissaan huolimatta alueen kasvavista jännitteistä, lisääntyvästä kansallismielisyydestä, sisällissodasta (Tadžikistan) ja islamin uuden nousun edessä, mikä oli epäilemättä heidän suurin haasteensa.

Kaksi kehityssuuntaa

Vuoden 1991 joulukuusta lähtien on ollut havaittavissa ainakin kaksi keskeistä kehityssuuntaa:

• aineellisten ja henkilöstöresurssien hukkaaminen
• etnisyyden tai fundamentalistisen islamin aiheuttamat levottomuudet

Taloudellisesti viiden itsenäistyneen valtion näkymät eivät olleet täysin synkkiä. Jokaisella tasavallalla oli runsaasti luonnonvaroja: öljyä, kaasua ja mineraaleja. ”Maailman laajin käyttämätön energiavarasto, Keski-Aasia, houkutti kansainvälisiä sijoittajia. Viiden maan hallitusten johtajilla oli näin ollen ainutlaatuinen paikka viedä Keski-Aasia ulos Venäjän horroksesta ja tuoda tasavaltansa uuteen kontaktiin kansainvälisen yhteisön kanssa. He eivät kuitenkaan onnistuneet tässä.” (Rashid, 2002, 58).

Jotkut johtajista yrittivät. Kirgisian hallitus otti käyttöön kansainvälisen valuuttarahaston ohjelman ja yksityisti liikeyrityksiä. Kazakstan neuvotteli amerikkalaisten öljy-yhtiöiden kanssa ja sai valmiiksi uuden putken Tengizin öljykentältä Mustaanmereen. Jopa Uzbekistanin voimakkaasti vapautta rajoittava hallitus salli vahvojen oppositiopuolueiden ottaa osaa vaaleihin ja yritti varmistaa kansainvälisiä kehityssopimuksia. ”Mutta itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen lopulla Keski-Aasian mailla oli vastassaan valtava poliittinen levottomuus, laajalle levinnyt köyhyys ja suuri työttömyys. Samaan aikaan aivan uusi ongelma – islamistiset kapinallisryhmät – uhkasi koko alueen vakautta. Mahtavat resurssitkin olivat tuoneet vain rajallisen määrän kansainvälisiä sijoittajia. Kunnes Keski-Aasian hallitukset löytävät tavan saada taloutensa ja poliittiset tilanteensa vakaantumaan, sijoittajat etsivät turvallisempia alueita, vaikka ne olisivat luonnonvaroiltaan köyhempiä.” (Rashid, 2002, 58).

Tämän lisäksi hyvin monet, usein merkittävissä asemissa olevat venäläiset, lähtivät takaisin kotimaahansa. Seurauksena oli valtava aivovuoto. Sen jälkeistä tilannetta, jossa monet etniset uzbekistanilaiset tai kazakstanilaiset muuttavat Venäjälle tai Ukrainaan parempien työpaikkojen perässä, on joku uzbekistanilainen kuvannut ”lihasvuotona” eikä aivovuotona. ”Ne, joilla on aivot, lähtivät aikoja sitten. Ne, jotka muuttavat nyt, tarjoavat fyysistä voimaansa, sillä heillä ei ole mitään muuta annettavaa.”

Itsenäistymisen jälkeen Keski-Aasian tasavalloissa on ollut monia väkivaltaisia levottomuuksia, sekä nationalistis-etnisiä että uskonnollisia. Voimakkaita etnisiä nationalistisia liikkeitä on ollut joka puolella Keski-Aasiaa lukuun ottamatta ehkä Kazakstania. Mutta Kazakstanilla on ollut omat ongelmansa.

Kazakstan

Kazakstanin poliittiseen järjestelmään on aina vaikuttanut voimakkaasti maan paimentolaistausta ja omalaatuinen uskonnollinen historia. Pakistanilaisen toimittajan Ahmed Rashidin havainnot ovat melko merkityksellisiä tässä yhteydessä:

”Kazakeilla ei ole muuta kirjallista perinnettä kuin suullinen kertomarunous pitämässä yllä nationalistista kulttuuria. Heistä on tullut ankaran alistamisen ja orastavien poliittisten organisaatioiden tukahduttamisen takia kaikkein venäläistetympiä Keski-Aasian kansoista. Itsenäistymisen aikaan Kazakstanin valtavalla 2,7 miljoonan neliökilometrin maa-alueella asui vain noin 17 miljoonaa ihmistä. Kazakit olivat vähemmistönä: väestöstä 41 prosenttia oli venäläisiä ja 38 prosenttia kazakkeja. Sen lisäksi alueella asui sata muuta etnistä ryhmää mm. saksalaisia, tšetšeenejä, korealaisia ja kiinalaisia, mikä teki etnisten ryhmien suhteista akuutin ongelman. Nykyään kazakit ovat väestössä niukkana enemmistönä, pitkälti siksi, että jotkut muut ryhmät kuten venäläiset ja saksalaiset ovat palanneet kotimaihinsa. Heidän lähtönsä on pienentänyt väestön määrää noin 8 prosentilla. Kazakstanista on paennut vähemmän venäläisiä kuin muista Keski-Aasian valtioista presidentti Nursultan Nazarbajevin myönnytyksiä sisältävän linjan takia.” (Rashid, 2002, 58).

Eräs Kazakstanin hallituksen kiistellyistä toimista kansallismielisyyden hillitsemiseksi oli siirtää maan pääkaupunki etelässä sijaitsevasta Alma-Atasta [nyk. Almaty]. Se rakennettiin pieneen kylään [nyk. Nur-Sultan] maan keskiosassa, jossa se oli lähellä venäläisten asuttamaa vyöhykettä. Rakennusohjelma käsitti kokonaan uuden kaupungin. Se vei resurssit Kazakstanin kovia kokeneelta taloudelta vaikuttamatta merkittävästi venäläisiin ääriliikkeisiin. Ne vaativat joko erillistä omaa valtiota tai liittymistä takaisin Venäjään. Tähän utopistiseen rakennusprojektiin suunnatut valtavat varat olisi voitu käyttää viisaampiin kohteisiin.

Uskonnollisesta tilanteesta Rashid sanoo seuraavaa: ”Heidän poliittiseen järjestelmäänsä kuului kolme ryhmää, jotka koostuivat päällikön hallitsemista heimo-, klaani- ja perheyksiköistä. Vaikka heimot usein sotivat keskenään, ne yhdistyivät taistelemaan alueilleen tunkeutuvia ulkopuolisia vastaan, kuten kiinalaisia idässä ja uzbekkeja lännessä. Kazakit kääntyivät islamin uskoon historiallisesti myöhään ja joutuivat vasta 1600-luvulla tataarien uskonoppineiden vaikutuksen piiriin. ”Tämä selittää kazakkien heikon etnisen identiteetin ohella miksi islamilaiset ääriliikkeet ovat edelleen harvinaisia maassa. Vaikka kazakit ovat tulleet tietoisemmiksi islamista itsenäisyyden ajasta lähtien, ääriliikkeitä tukevat enimmäkseen maan eteläosassa asuvat uzbekit.” (Rashid, 2002, 58).

Nämä tuntemukset voivat johtaa suuriin levottomuuksiin ja väkivaltaan. Merkittävin esimerkki on Tadžikistanin sisällissota, mutta muitakin esimerkkejä voisi mainita. Ahmed Rashid pitää Tadžikistanin islamisteja ainutlaatuisena liikkeenä Keski-Aasian islamististen ääriliikkeiden joukossa.

Islamistiset levottomuudet

Keski-Aasian alueella oli aluksi nationalistisen levottomuuden lisäksi uskonnollisesti motivoitunutta rauhattomuutta. Hallituksia ovat johtaneet Neuvostoliiton aikana valtaan tulleet, uskontoon kielteisesti suhtautuneet miehet. Sen vuoksi heidän poliittiset ohjelmansa ovat jatkuvasti pyrkineet pitämään eri uskonnolliset ryhmät ja instituutiot syrjässä ja estämään niiltä kaikki mahdollisuudet laajentaa vaikutustaan. Sen seurauksena alueella on ollut käynnissä pitkä, mutta pääosin kätkössä oleva kamppailu väestön sydämistä ja mielistä. Tätä uskontopolitiikkaa, jonka useimmat hallitukset ovat omaksuneet, on toteutettu voimakkaasti Uzbekistanissa, jossa Karimovin hallitus on ollut muita paljon tukahduttavampi. On mielenkiintoista, että aina kun puhdasoppista sunnalaisuutta tukahdutettiin ankaralla kädellä, Karimovin hallitus tunnusti ja jopa kannatti perinteistä suufilaisuutta. Niinpä suufipyhimys Bacha-a-Din Naqsbandin muistoksi rakennetussa kohteessa on juliste, joka mainitsee mahdollisuudesta havainnoida ”kansanislamin” käytäntöjä.

Seurauksena on ollut odotetusti, että islam on ajettu maanrakoon, mutta sitä ei ole missään nimessä voitettu. Sen lisäksi kansainväliset panislamilaiset liikkeet ovat vetäneet puoleensa monia ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista.

Artikkelin on kirjoittanut Sjaan Schaap vuonna 2009, 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Lähteet

1. Rashid, Ahmed (2002) Jihad. The Rise of Militant Islam in Central Asia. Yale University Press, New Haven and London.

3. Keski-Aasian uutislähteet ja kirjoittajan omat ja hänen kontaktiensa tiedot.

 

 

Katso video

 

Tutustu lisää Keski-Aasian tilanteeseen.

 
Open Doors tilaa ilmaislehti punainen