Juutalaisen käytännön mukaan lammas uhrattiin syntien sovitukseksi. Jeesuksen kuoleminen pääsiäisjuhlan aikaan korostaa vertauskuvan merkitystä.
Jokaisessa luterilaisessa messussa lauletaan hymni Jumalan Karitsalle ja karitsa-aihe on niin ikään kristillisessä taiteessa yksi käytetyimpiä. Mutta mistä Jeesuksen kutsuminen Jumalan Karitsaksi on saanut alkunsa?
Kristillinen kirkko on nähnyt Vanhan testamentin ennustukset teuraalle vietävästä karitsasta ennustuksina Jeesuksen uhrikuolemasta:
”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen,
ei hän suutansa avannut.
Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään,
niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä,
ei hänkään suutansa avannut.”
Jes. 53:7
Tälle tulkinnalle on ollut merkityksellistä se, että Jeesus on kuollut pääsiäisjuhlan aikaan. Juutalaista pääsiäistä juhlittiin Egyptin orjuudesta vapautumisen kunniaksi. Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus meni opetuslastensa kanssa Jerusalemiin pääsiäisjuhlille: pääsiäisateria tuli sääntöjen mukaan nauttia Jerusalemin kaupungin alueella.
Pääsiäistä tarkoittava sana pesah merkitsee ”kulkea ohi” ja se viittaa viimeiseen vitsaukseen, jonka Jumala langetti Mooseksen kirjan mukaan faaraolle kun tämä ei päästänyt heprealaisia lähtemään orjuudesta. Jumala sanoi surmaavansa Egyptin kaikki esikoiset, mutta juutalaiset selviytyisivät sivelemällä ovenpielensä karitsan verellä. Näin Jumalan henki kulkisi niiden talojen ohi, joissa veri oli merkkinä.
”Sinä yönä minä kuljen läpi Egyptin ja surmaan Egyptin jokaisen esikoisen,
niin ihmisten kuin eläintenkin.
Minä, Herra, annan tuomioni kohdata kaikkia Egyptin jumalia.
Ja veri olkoon niiden talojen merkkinä, joissa te olette,
sillä kun minä näen veren, menen ohitsenne.
Minä kuritan vain egyptiläisiä, eikä tämä vitsaus satu teihin.”
2. Moos. 12:12-13
Juutalaiseen pääsiäisenviettoon kuului keskeisesti seder-ateria, jota varten teurastettiin temppelissä vuoden vanha virheetön karitsa. Ohjeiden mukaan lihasta ei saanut jäädä mitään tähteeksi seuraavaksi aamuksi. Ateriaan osallistujien määrä rajautui noin kymmeneen henkeen, sillä oli kiellettyä valmistaa enempää kuin yksi karitsa yhdelle aterialle.
Ateriointi alkoi auringonlaskun jälkeen ja aterioidessa levättiin makuusohvilla. 200-luvun juutalaisten lähteiden mukaan pääsiäisateriaan kuului alkupaloina kitkeriä yrttejä, yhteensä neljän viinimaljan nauttiminen, leivän siunaaminen, lampaan syöminen sekä Hallel-psalmien (Ps. 113-118) lukeminen ja exodukseen liittyvien tapahtumien läpikäyminen.
Pääsiäisateria vai tavallinen ateria?
Pääsiäisaterian taustaa vasten voi olla helpompaa ymmärtää Uuden testamentin kertomukset viimeisestä ehtoollisesta. Haasteeksi kuitenkin muodostuu se, että eri evankeliumit sijoittavat Jeesuksen ja hänen oppilaittensa viimeisen aterian ajallisesti eri kohtiin.
Johanneksen evankeliumissa viimeinen ateria sijoittuu pääsiäistä edeltävään iltaan eli kiirastorstaihin (vuorokausi alkoi edellisenä iltana auringon laskiessa). Pääsiäisaterialla syötävät lampaat perinteisesti teurastettiin pääsiäistä edeltävänä päivänä eli siis samana päivänä kuin Jeesus kuoli ristillä. Tämä korosti symboliikkaa Jeesuksesta pääsiäislampaana.
Muiden evankelistojen mukaan viimeinen ateria oli nimenomaan pääsiäisateria. Jeesus kehottaa opetuslapsiaan lähtemään etukäteen valmistamaan pääsiäisateriaa ja heidän kerrotaan myös valmistaneen pääsiäislampaan. Lisäksi esimerkiksi Luukas kirjoittaa ”ensimmäisestä maljasta” ja Matteus kiitosvirrestä eli Hallel-psalmista.
Haasteensa tarkan ajankohdan määrittämisessä on tuonut myös se, että muutkin juutalaiset ateriat aloitettiin leivän murtamisella ja maljan juomisella. Aterian lopuksi lausuttiin kiitosrukous ja juotiin ”siunauksen malja”.
Esimerkiksi uskonnon ja juutalaisen tutkimuksen professori Jonathan Klawans on sitä mieltä, että viimeinen ehtoollinen on todennäköisemmin ollut tavallinen juutalainen ateria, joka on nautittu ennen varsinaista pääsiäistä.
Mikäli viimeinen ateria olisi syöty pääsiäisenä, Jeesuksen oikeudenkäynti ja ristiinnaulitseminen olisivat tapahtuneet viikon pituisen pääsiäisen vieton aikana. Tämä olisi tarkoittanut sitä, että juutalaisten johtajat olisivat toimineet vastoin juutalaisia säädöksiä. Evankeliumien kirjoittajat olisivat todennäköisesti mielellään tuoneet tämän esille.
Matteus ja Markus kertovat itse, että juutalaisten johtomiehet eivät pidä hyvänä ajatuksena Jeesuksen kiinniottamista pääsiäisjuhlien aikana, sillä he pelkäsivät kansan mellakointia. Kuitenkin samat evankelistat kertovat Jeesuksen kiinniottamisesta pääsiäisaterian jälkeen, mikä ajankohdallisesti sijoittuu juuri pääsiäisjuhlinnan aikaan.
Huomionarvoista on myös se, että kristillistä ehtoollista on vietetty usein – juutalaisten pääsiäisateria syötiin vain kerran vuodessa. Jos ehtoollinen olisi asetettu pääsiäisaterialla, olisiko sitä esimerkin mukaisesti vietetty vain kerran vuodessa? Myöskään lammasta ja katkerien yrttien syömistä ei ole mainittu missään evankeliumissa syömisestä puhuttaessa – vain leipä ja viini, jotka kuuluivat jokaiseen juutalaiseen ateriaan.
Miksi sitten Matteus, Markus ja Luukas olisivat sijoittaneet viimeisen aterian pääsiäiseen? Alkukristittyjen joukossa mietittiin, mikä on juutalaisen pääsiäisen merkitys ja asema kristitylle. Entä juhlitaanko kristillistä pääsiäistä samana päivänä kuin juutalaista pääsiäistä, jonka sijoittuminen lasketaan juutalaisen kalenterin mukaan? Evankelistat saattoivat haluta ottaa kantaa kysymykseen kuvaamalla Jeesusta syömässä pääsiäisateriaa juutalaisen pääsiäisen aikaan.
Ehtoollinen uhriateriana
Oli kyse sitten varsinaisesta pääsiäisateriasta tai pääsiäistä edeltävästä ateriasta, tapahtuma joka tapauksessa sijoittuu pääsiäisen läheisyyteen, ja siihen sisältyy ehtoollisen asettaminen. Molemmissa tapauksissa symboliikka Jeesuksesta Jumalan uhrikaritsana on vahva.
Pääsiäisuhrin teologiassa Jeesuksen ruumis ja veri rinnastuvat pääsiäislampaan ruumiiseen ja vereen ja Jeesuksen kuolema on uhri Jumalalle. Pääsiäisaterian malja viittaa uhrilampaan veren
valuttamiseen alttarille. Jeesus itse sanoo, että hänen verensä ”vuodatetaan” eli valutetaan tai kaadetaan uhripaikkaan ihmisten syntien anteeksiantamiseksi.
Kaikissa evankeliumeissa puhutaan veren vuodattamisesta, mutta Matteuksen evankeliumissa korostuu erityisesti uhraamisen rituaali. Timo Eskolan tekemän kirjaimellisemman käännöksen mukaan: ”tämä on minun liittoni veri, joka on valutettu kaikkien puolesta syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:28).
Lisäksi Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesuksen kuolleesta ruumiista ei saanut rikkoa yhtäkään luuta. Tämä hieman erikoiselta vaikuttava yksityiskohta viittaa ohjeeseen, jonka juutalaiset saivat kun he valmistivat karitsat syötäviksi Egyptistä pakenemisen yhteydessä: karitsa oli syötävä kerralla eikä sen luita saanut rikkoa. Johannes rinnastaa näin selvästi Jeesuksen kuoleman pääsiäislampaan teurastamisen.
Jumalan Karitsa messussa ja taiteessa
Jumalan Karitsa -symboliikka on vahvasti läsnä luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämässä myös muuten kuin ehtoollisen nauttimisessa. Se näkyy jokaisen vietetyn messun ehtoollisosioon kuuluvassa Jumalan Karitsa -hymnissä:
”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin,
armahda meitä.
Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin,
armahda meitä.
Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin,
anna meille rauha.”
Seurakunta laulaa yhdessä Jumalan Karitsan, jonka aikana tai jälkeen messun liturgi voi murtaa leivän. Sen jälkeen nautitaan ehtoollinen. Hymnin sanat ovat melkein suoraan Johannes Kastajan suusta Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun mukaan:
”Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: »Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Joh. 1:29
Latinankielisellä Agnus Dei -nimellä tunnetun hymnin tiedetään olleen käytössä jo itäisen tradition mukaisessa Jaakobin liturgiassa 400-luvulla. Siinä pappi lausui hymnin leivän murtamisen jälkeen. Läntisessä liturgiassa hymni otettiin käyttöön noin vuonna 700 ja aluksi huudahdusta ”Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä” toistettiin useita kertoja, kunnes myöhemmin keskiajalla määrä vakiintui kolmeen kertaan. Reformaation jälkeen Jumalan Karitsa säilyi messun osana niin luterilaisessa kuin anglikaanisessa kirkossakin.
Viimeisen säkeistön pyyntö ”anna meille rauha”, on todennäköisesti yhteydessä rauhantervehdykseen, joka tehdään ennen ehtoollisleivän murtamista.
”Jumalan Karitsa” on yksi käytetyimmistä aiheista myös kristillisessä kirkkotaiteessa. Symbolia alettiin käyttää mosaiikeissa, alttareissa sekä kirkkotekstiileissä 500-luvulla.
Perinteinen Jumalan Karitsa -symboli kuvaa joko seisovaa tai makaavaa karitsaa. Karitsa pitelee pitkävartista ristiä, jossa on kiinni punavalkoinen lippu. Valkoinen väri kuvaa voittoa kuolemasta ja synnistä ja punainen uhrin antamista. Karitsan alla voi olla kirja, joka symboloi viimeistä tuomiota
Kristuksen palatessa takaisin kunniassaan. Kirjan välistä roikkuu seitsemän sinettiä Ilmestyskirjan ennustuksen mukaisesti.
Lähteet:
https://blog.ecclesiasticalsewing.com/2024/09/19/the-agnus-dei-the-lamb-that-changed-everything/
https://catholic-link.org/images/what-is-agnus-dei-catholic-image/page/8/?adivclass&et_blog
https://timoeskola.wordpress.com/2020/04/09/ehtoollinen-suuren-ylipapin-ateria/
Heikki Kotila: Liturgian lähteillä (2000), Yliopistopaino
