Yleinen: Tuleva piispa Matti Salomäki: ”Selkeä tulos josta on hyvä lähteä aloittamaan” Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Jälkikristillisessä ajassa evankeliumiin suhtaudutaan välinpitämättömästi, silti juuri siinä on ihmiskunnan toivo

 

Jälkikristillisessä ajassa ihmiset tuntevat kristinuskoa yhä ohuemmin. Kuva: Sari Savela

Vesa Ollilainen käsittelee artikkelissaan länsimaita ja Suomea koskevaa aatteellisten ja rakenteellisten megatrendien muutosta, ja niiden vaikutusta evankeliumin julistukseen.

Kristillinen kirkko on alusta alkaen pyrkinyt kohtaamaan evankeliumin kuulijan hänen omassa tilanteessaan. Evankeliumeissa kohtaamme juutalaisten uskonnollisia ryhmiä erityispiirteineen, joiden huomioon ottaminen näkyy Jeesus Nasaretilaisen julistuksessa ja toiminnassa. Apostolien teoissa näemme, että ensimmäiset kristityt julistivat evankeliumia juutalaisille. He vetosivat Pyhiin kirjoituksiin, joita molemmat osapuolet pitivät jumalallisina ja arvovaltaisina, ja käyttivät kaikille tuttuja teologisia käsitteitä. Evankeliumin siirtyessä hellenistiseen maailmaan yhteisiä tekijöitä oli huomattavasti vähemmän. Siksi Paavalin puhe Areiopagilla ei sisällä viittauksia Mooseksen lakiin tai profeettoihin. Uuden testamentin jälkeisinä vuosisatoina nuoren kirkon apologeetat kävivät keskustelua aikansa kristinuskokriitikoiden kanssa. He puolustivat kristillistä uskoa valtiovallan ja yhteiskuntaeliitin epäilyksiä vastaan sekä todistivat kääntymisestään seuraamaan Jeesusta.

Uuden testamentin esimerkit ja kirkon alkuaika rohkaisevat ja velvoittavat 2000-luvun kristittyjä perehtymään toimintaympäristöön, johon kristillinen usko viedään siinä tarkoituksessa, että evankeliumi tulisi tuotua esille kuulijalle tavalla, joka auttaa häntä ymmärtämään sanoman. Tehtävä ei ole helppo. On vaivatonta puhua Jeesuksesta sisäpiiriläisille sopivalla tavalla tai niin kuin siihen asti on tottunut puhumaan. Emme välttämättä näe kyllin tarkasti, miten muutos vaikuttaa evankeliumin julistamiseen ja opettamiseen. Evankeliumi on muuttumaton, mutta olosuhteiden vaihtuessa evankeliumista nousee esille kulloisessakin ajassa poikkeuksellisen puhuttelevaa ja poikkeuksellisen loukkaavaa sekä jotain, mikä siinä tilanteessa kuulostaa käsittämättömältä vieraalta kieleltä. Evankeliumin asialla olemiseen on sisällyttävä pyrkimys pysyä tietoisena siitä, miten ympäristö muuttuu ja miten se vaikuttaa tuossa ympäristössä elävän edellytyksiin saada selkoa evankeliumista.

TV7 neliöb 24.11.-10.12.MJa

Kuulijan lähtökohdat huomioivaa lähestymistapaa motivoi lähimmäisrakkaus: rakkauteen kuuluu halu oppia tuntemaan lähimmäinen paremmin, jotta häntä tulisi rakastettua aidommin. Rakkautta on myös auttaa häntä ymmärtämään tilanteensa ja siten tehdä, mitä tehtävissä on sen eteen, että evankeliumin ajankohtaisuus osuu juuri hänen elämäntilanteeseensa.

Epäilemättä maailma on jatkuvassa muutoksessa. Nykyhetken karttaa on kohta päivitettävä. Silti on hyödyllistä pysähtyä tarkastelemaan kunkin ajankohdan aatteellisia ja rakenteellisia megatrendejä. Se edesauttaa niiden keskellä elämistä ja kristillisen todistuksen antamista. Tässä artikkelissa käsittelen länsimaita ja Suomea koskevaa muutosta, joka kristittyjen näkökulmasta on perustavaa laatua.

Jälkikristillinen aika

On tuskin liian kärjekästä väittää, että ihmiset tietävät yhä vähemmän kristillisestä uskosta. He arvostavat sitä yhä vähemmän. Sen vähän, minkä he tietävät, he tietävät väärin, ja tietävät vielä suurella varmuudella. Tämä muutos leimaa yksilöä mutta koskettaa myös yhteisöjä ja instituutioita. Liikkuessamme pohjoisesta etelään, maaseudulta kaupunkiin ja vanhemmista sukupolvista nuorempiin, muutos on selvää ja dramaattista. Olemme siirtymässä jälkikristilliseen aikaan.

Lähetystyötä tehdään usein ei-kristillisessä ympäristössä. Paikalliset eivät tunne kristillisiä käsitteitä ja tapoja. Jälkikristillisessä maailmassa ne tunnetaan. Edelleen kaupunkimaisemasta erottuvat kirkkojen tornit. Kuulemme kristillisen teologian käsitteitä jääkiekko-ottelun selostuksessa. Kristilliset juhlapyhät erottuvat kalenterista. Lapsia kastetaan ja kouluissa veisataan suvivirttä. Kristinusko on vaikuttanut maassamme niin pitkään ja niin laajalti, että siitä ei pääse eroon hetkessä, jos koskaan. Hiljattain julkaistun kirjan nimeä lainaten olemme vielä pitkään ”kaappiluterilainen kansa”. Jo nyt on kohdattavissa ihmisiä, joille kristinusko on sen verran vieras, että se herättää kiinnostusta viehättävänä uutuutena. Laaja-alaista tuntemattomuutta vahvempi ilmiö on kuitenkin toistaiseksi pintatason kristinuskon tuntemus.

Jälkikristillisessä ajassamme kristillinen usko näyttääkin tutulta ja kuluneelta. Sitä on kokeiltu, se on ”vaa’alla punnittu ja köykäiseksi havaittu”. Sitä ei pidetä toimivana, siispä se ei myöskään kiinnosta. Tyypillistä ajallemme on välinpitämättömyys evankeliumia kohtaan. Toisaalta kristinuskolukutaidottomuus vahvistuu. Historiallista kristinuskoa ei osata kuvata reilulla tavalla, ja muodin mukainen versio kristinuskosta esitetään järjestään kauniimmassa valossa kuin ajattomampi versio. Kun esimerkiksi herää julkista keskustelua Raamatusta, kohta Raamattunsa lukematta jättäneet ja kirkkohistoriasta tietämättömät valistavat kansalaisia Raamatun tulkintaperiaatteesta. Malleja esitellään kaksi: kirjaimellinen ja toinen symbolinen tulkinta. Meille ei jätetä epäselväksi, kumpaa on pidettävä taantumuksellisten ja kumpaa valaistuneiden lukutapana.

Kun kristinuskon tuntemus ja arvostus katoavat, kasvaa paine irtaantua teoissa ja sanoissa klassisesta kristinuskosta. Ennen ihmeteltiin, jos ei mennyt sunnuntaina kirkkoon eikä avioitunut. Tänään ihmetellään, jos menee sunnuntaina kirkkoon ja solmii avioliiton, johon säästää seksin. Kristinoppia vaaditaan muokattavaksi trendiarvojen mukaiseksi. Keskeiset käsitteet kuten armo, synti, Jumala, Raamattu, usko, rakkaus, saavat toisenlaisen sisällön. Käsitteet ja tavat elävät kyllä keskuudessamme, mutta niiden klassinen sisältö ohenee ja katoaa. Sen sijaan uudella merkityksellä varustetut käsitteet käännetään niitä kristittyjä vastaan, jotka tukeutuvat käsitteiden klassiseen merkitykseen.

Jälkikristillisyys elää ja muuttuu. Enää ei vaadita sietämään kristillisten arvojen vastaista elämää, toimintaa tai julkaisemista. Nyt pitää yhä enenevässä määrin liittyä antikristilliseen kapinaan ja juhlistaa kapinan saavutuksia. Keskustelu kristillisen etiikan puolesta ja vastaan on vaihtunut ”keskusteluun”, jossa klassisen kristillisen etiikan käsitykset leimataan loukkaavaksi, syrjiväksi, ihmisoikeuksien vastaiseksi tai vihapuheeksi.

Olemme tilanteessa, jossa kristittyjen kotikenttäetu vaihtuu vieraskentäksi, enemmistön asema vähemmistön asemaan, suosio ja valta halveksuntaan ja marginaaliin, mahdollisuudet esittää julkisuudessa kristillinen mielipide vaientamisen kulttuuriin. Ei ole enää aikaa, jossa Jeesuksen seuraamista voisi myydä menestyksellä. Ristin kantaminen korostuu yhä selkeämmin.

Jälkikristillinen kristikansa

Ympäristön ja yhteiskunnan muutos on tosiasia. Siinä on hyvää ja huonoa. Se tuo mahdollisuuksia ja luo uhkia. Ympäristön muutosta ikävämpää on, että muutos ulottuu kristillisiin seurakuntiin, järjestöihin ja koteihin. Toisin sanoen vieraantuminen kristillisestä uskosta etenee myös kristittyjen keskuudessa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tuorein nelivuotiskertomus osoittaa sen mainitsemalla, että kirkon työntekijät ovat tavallisia suomalaisiakin vahvemmin muotiarvojen puolella. Oppilaitostyössäni kohtaan aiempaa enemmän kristittyjä nuoria aikuisia, jotka eivät ole lukeneet Raamattua läpi tai jotka innostuvat evankelioinnista, mutta eivät näe syytä ottaa todesta raamatullista seksuaalietiikkaa.

Mukautuminen näkyy aikaamme värittävien ilmiöiden kohdalla. Maallistunut aika tekee uskosta yksityisasian. Me kristityt olemme omaksuneet maallistumisen asenteen, eikä uskomme juuri näy ulospäin. Aikamme korostaa kokemusta ja nautintoa. Siihen sopeutuneet kristityt pelkistävät evankeliumin sanomaksi mukavammasta elämästä ja ottavat evankelioinnin menetelmäksi myönteisten tunnekokemusten tuottamisen. Epäilyksen aikaan kuuluu, että perinteiset instituutiot ja vanhat totuudet puretaan. Siksi kristityt sanoutuvat irti uskontunnustuksista ja pitävät perinteisiä kirkkoinstituutioita kuolleina. Aikamme ihminen uskoo uusimpaan oivallukseen ja viimeisimpään teknologiseen saavutukseen. Onko siis yllätys, että seurakuntia rakennetaan välittämättä poisnukkuneiden hengellisten isien ja äitien viisauksista, ja että teknologiariippuvaisuutta edistetään myös uskovien piirissä?

Me kristityt olemme omaksuneet maallistumisen asenteen, eikä uskomme juuri näy ulospäin.

Kritiikkini kärki ei niinkään kohdistu jälkikristilliseen Suomeen tai edes evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaan ensisijaisesti luterilaiseen herätyskristillisyyteen, jonka parhaiten tunnen sen viidesläisessä muodossa. Meidän pitäisi olla vastavoima ja vaihtoehto. Näyttää liiaksi siltä, että näin ei ole. Epäilen, että toimintaympäristömme siirtymisestä jälkikristilliseen aikaan me kristityt kannamme suuremman vastuun kuin uskallamme tunnustaa.

Ajan muutokset ruokkivat pessimismiä. Ulkoinen paine olisi siedettävissä, ellei hengellinen rappio vaikuttaisi niin syvältä. Siksi on syytä muistaa, että jo ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät murehtivat pappien ja seurakuntalaisten vieraantumista uskosta. Uskonpuhdistaja Martti Lutherin ahdistus Saksan seurakuntien surkeudesta on kirjoitettu auki Katekismusten johdannoissa. 30-luvulla Ruotsin kirkon piispa Bo Giertz valitti kirkkonsa alennustilaa. 40-luvulla ajattelija ja kirjailija C.S. Lewis luonnehti Englantia pakanamaaksi. Emme siis ole yksin eivätkä ongelmamme ole kovin ainutlaatuisia. Ja ajoittaisesta epätoivosta tai paikallisista tappioista huolimatta Kristuksen kirkko on pysynyt 2000 vuotta. Evankeliumin voima ei ole ehtynyt. Ennen on osattu tehdä oikeita valintoja, joista tämän päivän kristityn tulisi ottaa opiksi. Tässä yhteydessä emme kuitenkaan pysty tarkastelemaan, mitä kaikkea tukea kristikansan menneisyys antaa meille tai miten kirkkohistorian merkkihahmot aikanaan evankelioivat, istuttivat seurakuntia ja opetuslapseuttivat. Tyydyn käymään läpi kuusi vastausta jälkikristillisen ajan haasteeseen.

  1. Takaisin perusasioihin

Kristinuskon päätyessä marginaaliin vakaumusta koetellaan aiempaa kovemmin. Enää kristitty ei voi soljua enemmistön mukana eikä henkilökohtaiseen menestykseen perustuva usko kestä. Ajan paine paljastaa uskomme pinnallisuuden ja kestämättömät perusteet. On siis tarmolla paneuduttava uskomme todelliseen luonteeseen. Oman uskonsa tunteminen on lähtökohta uskon säilymiselle jälkikristillisessä maailmassa. Tämä tunteminen syvenee opiskelemalla Raamattua, uskonoppia ja kirkon historiaa.

Kun paneudumme paremmin ja syvällisemmin uskomme aarteisiin, kehittyvät tietomme ja taitomme vastata siihen, mitä aikamme vaatii: perusasioiden selittämistä, käsitteiden avaamista, teologian kääntämistä kansankielelle. Kun kristillistä uskoa ei tunneta ja se mitä tunnetaan, on muuta kuin klassisesti on uskottu ja opetettu, on tehtävä korjaustyötä. Meidän ei pidä olettaa, että kuulijalla on kylliksi kristillisen uskon tuntemusta, jonka varaan laskemme opetuksen ja julistuksen. Perustaa on rakennettava alusta alkaen.

Alkeiden selventämisen ohella tarvitsemme taitoa kuulijan vakuuttamiseen. Meidän on opittava vetoamaan järkeen, tunteisiin ja mielikuvitukseen, sillä evankeliumi on totta, hyvää ja kaunista. Tarvitsemme myös taitoa osata avata uskontotuuksia yllättävällä tavalla, niin että sitä peittävä tuttuus, harmaus ja arkisuus pyyhkiytyvät pois.

  1. Kärsivällinen selittäminen

Kun yhteinen maailmankatsomus puuttuu, ja yhteisiä käsitteitä käytetään hyvinkin eri merkityksissä, vaatii perusasioidenkin selittäminen tovin. Uskoon tuleminen on yhä mahdollista, mutta se vie aikaa. Meidän on ohjattava ihminen prosessiin, jonka aikana käydään läpi uskon perusteet yksinkertaisesti ja selvästi selitettyinä. Evankelioimis- ja opetustyön raja liukenee. Vaikeusastetta lisää se, että maailmamme on hektinen ja nopeatempoinen. Jatkuva viriketulva heikentää kykyämme ajatella ja kokea. Illan mittaisten evankelioimiskokousten ja 15 sekunnin todistusten rinnalle tarvitsemme taitoa luoda tilaa pysähtyä evankeliumin äärelle.

Uskoon tuleminen on yhä mahdollista, mutta se vie aikaa.

Evankeliumi on sanoma Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ainutlaatuisesta ja ikuisesta merkityksestä koko ihmiskunnalle. Se edellyttää muun muassa oikean ja väärän todellisuutta, Jumalan olemassaoloa ja aktiivisuutta tai subjektiivisen kokemuksen ja totuuden välistä eroa. Jälkikristillisessä ajassa tulee tarpeelliseksi käsitellä evankeliumin fundamentteja. Voisimme puhua esievankelioinnista tai maailmankatsomusevankelioinnista. Kyse ei ole evankeliumin unohtamisesta vaan sitä tukevien uskontotuuksien käsittelystä ja perustelusta. Objektiivisen pahuuden tunnustava aavistaa pian sydämensä pahuuden ja anteeksiantamuksen tarpeellisuuden, kokemusten häilyvyyden myöntänyt oppii arvostamaan evankeliumin horjumattomuutta.

  1. Uskon perustelu

Jokaisella on uskomuksensa, maailmankatsomuksensa ja arvonsa. Nämä itsestään selvinä pidetyt totuudet muodostavat silmälasit, joiden läpi ihminen katsoo maailmaa. Jälkikristillisessä ajassa kristinuskon mukaiset lasit tai ”uskottavuusrakenteet” ovat vaihtuneet toisiin. Tämä selittää, miksi kristinusko lähtökohtaisesti näyttää älyllisesti epäuskottavalta, tuntuu tunnetasolla epätyydyttävältä ja vaikuttaa arvokysymyksissä moraalittomalta.

Enemmistöasemassa, tulkintaetuoikeutettuina, kristittyjen ei ennen tarvinnut juuri perustella uskoaan. Tilanne on muuttunut. Nykyisissä olosuhteissa on opeteltava perustelemaan uskoa itselle, toisille kristityille sekä siitä vieraantuneelle maailmalle. Väärät käsitykset uskosta on oikaistava, virhetulkinnat torjuttava, huono uskontokritiikki kumottava. Evankeliumia on puolustettava ja tämän puolustuksen tulee olla laadukasta, niin että se kestää julkisen kriittisen koettelun. Esikuvaa saa hakea vaikkapa ensimmäisten kristittyjen taidosta selittää uskoa Kristukseen ja osoittaa sen pätevyys sekä juutalaisten että pakanoiden arvostelun keskellä.

  1. Kriittinen suhtautuminen muotiuskomuksiin

Kristillisen uskon puolustamisen ohella tarvitaan ulospäinsuuntautuvaa, aktiivista ei-kristillisten uskomusten ja arvojen kritiikkiä. Jälkikristillisessä ajassa on omat käsityksensä, joita pidetään annettuina ja oikeina, vaikkei niitä ole erityisemmin perusteltu. Kristinuskokriittisessä ilmapiirissä syntyy helposti asetelma, jossa kristityn pitäisi kyetä kumoamaan kaikki kritiikki, ennen kuin hänen todistustaan edes harkittaisiin. Kuitenkin tiedeuskossa, relativismissa tai postmodernismissa on (tärkeiden oivallusten ohella) mittavat ongelmansa. Oli kyseessä sitten populaaritason tai tieteellisen hienostunut ajattelu, on kristityn tehtävänä tuoda esille nuo rajallisuudet tai vaikeudet ja näin edistää evankeliumin kuulemista.

Kristillisen todistuksen tulee olla uskoa selittävää, sitä puolustavaa ja vaihtoehtoja arvostelevaa.

Tällä en tarkoita, että todistuksemme käännyttäisi kuulijan. Evankeliointi, rukoileminen tai uskon puolustaminen eivät ihmisen tekona pelasta ketään. Usko on lopulta Jumalan lahja. Mutta olemme kuitenkin antaneet todistuksen totuudesta. Valo paljastakoon pimeyden. Herramme käsiin jää, seuraako sanoistamme nöyrtyminen vai paatuminen. Olemme kuitenkin tehneet voitavamme.

Kun yksi rohkenee kuluttaa voimansa ladun avaamiseen, on toisten helpompi hiihtää samaa reittiä.

Pelkistäen voisi sanoa, että joko meidän on evankelioitava maailmaa tai maailma evankelioi meidät. Maailma ympärillämme propagoi aktiivisesti jälkikristillisen ajan arvoja ja aatteita, ja käännyttää ihmiset pois klassisesta kristinuskosta. Ihmisellä on taipumus mukautua vallitsevaan tilanteeseen. Siksi on uskallettava kulkea ylämäkeen ja uida vastavirtaan.

Kommunistisen totalitarismin alla kristityt nousivat vastustamaan petoa ja sen ehdottomia totuuksia. Uskollisuudellaan ja kärsimisellään he valmistivat tietä jumalattoman valtakunnan tuholle. Sama kutsu on voimassa tänäkin päivänä. Kun yksi rohkenee kuluttaa voimansa ladun avaamiseen, on toisten helpompi hiihtää samaa reittiä.

  1. Kuunteleminen

Aivan liian usein luulen tietäväni, mitä toinen sanoillaan tarkoittaa tai mitä hän oikeastaan ajattelee. Tavallisesti siitä seuraa, että sanon liikaa tai liian vähän, ja että sanottavani ei osu maaliin. Lisäksi toisen heikko tunteminen johtaa niin sanottujen olkinukkien rakentamiseen. Luon hänestä irvikuvan, joka kyllä on helppo torjua, mutta josta häntä ei tunnista.

Meidän kristittyjen pitäisi paremmin oppia tuntemaan lähimmäisemme. Siihen pääsemme opettelemalla kuuntelemaan ja esittämällä avoimia kysymyksiä. Kun tunnemme enemmän jälkikristillistä suomalaista, näemme selvemmin, miten evankeliumin kärki tulee hänen elämäänsä. Ehkäpä osaamme myös sanoittaa tuon kosketuspinnan.

Lisääntyvä tunteminen ohjaa tarkkuuteen ja totuudellisuuteen. Saatamme myös yllättyä. Ankarimmankin vihollisen kanssa on yhteistä maaperää. On liittolaisia, jotka jakavat kritiikkisi. Tavoitteena pitäisi olla, että lähimmäinen sanoisi ”Sinä tunnet minut paremmin kuin minä tunnen itseni!”

  1. Elämällä annettu todistus

Tähän asti olemme tarkastelleet lähinnä sanojen (ja asenteiden) merkitystä. Teoillakin on tärkeä paikkansa. Näen siihen lukuisia syitä: (1) Uskon, että kristillisen todistuksen antaminen sanallisesti käy yhä vaikeammaksi. Silloin tarvitaan teoilla annettua todistusta. (2) ”En voi kuulla, mitä sanot, sillä tekosi huutavat niin kovaa.” Pahat teot mitätöivät hyvät sanat ja hyvät teot vahvistavat totuudenmukaista todistusta. (3) Kristittyjen yhteisöllä on vetovoimaa, kun rakkaus ja totuus pidetään yhdessä. He antavat yhteisen todistuksen Kristuksen puolesta. (4) Tekomme kertovat maailmalle, kuinka vakavasti suhtaudumme Kristukseen. Onko hän vain väline tavoitella omia päämääriäni vai seisonko hänen puolellaan, vaikka se maksaisi minulle? (5) Uskossamme on paljon sellaista, jota emme ymmärrä tai osaa selittää. On myös tilanteita, joissa sanat eivät riitä. Silloin teot saattavat päästä puhumaan puolestamme.

Kristillinen usko läpäisee jokaisen elämän osa-alueen.

Näistä kaikista syistä sanomisen rinnalla on oltava tekeminen, siis evankeliumin elämistä todeksi omassa arjessa ja omissa kutsumuksissa. Kristillinen usko läpäisee jokaisen elämän osa-alueen. Jumalan laki osoittaa hänen tahtonsa joka asiassa. Evankeliumi tuo armon sanan kaikkeen, mitä teemmekin. Kaikista näistä syistä tarvitsemme uskollista elämää Raamatun opetusten mukaan. Silloin päädymme tilanteisiin, joissa annetaan todistus Kristuksesta, ellei sanallisesti niin ainakin teoilla.

Kun jälkikristillisyys etenee, kristinuskon tuntemus ohenee ja kristillisten arvojen arvostus heikkenee, etenevät myös valheet. Valheen luonteeseen kuuluu, että ilman valtaa se vaatii itsensä suvaitsemista ja valtaan päästyään ei suvaitse totuutta. Jälkikristillinen aika on lisääntyvää taistelua erityisen ja yleisen ilmoituksen totuuksia vastaan. Silloin pienestäkin totuudesta kiinnipitäminen nousee alati arvokkaammaksi keinoksi vastustaa lisääntyvää pimeyttä. Vaikka ei pystyisi puhumaan totuudesta ja totuuden puolesta, ei pidä ainakaan elää valheessa.

Lopuksi: evankeliumi on jälkikristillisen maailman toivo

Langenneisuutemme ilmenee muun muassa siten, että kesytämme evankeliumin. Eroamme maailmasta hämmästyttävän vähän. Jos evankeliumin säilyminen ja eteneminen riippuu meistä, peittyy koko maailma varjoon ja pimeyteen. On kuitenkin yksi syy rajattomaan optimismiin: evankeliumi on yhä Jumalan voima, pelastukseksi jokaiselle, joka siihen uskoo. Jumalan sana ei ole kahleissa (2. Tim. 2:9). Evankeliumissa on edelleenkin ainut varma ja pysyvä toivomme. Evankeliumissa on anteeksiantamus meille, jotka synneillämme olemme mahdollistaneet tällaisen ajan. Evankeliumissa on armo, joka kasvattaa meitä hylkäämään himot ja elämään oikeamielisesti (Tit. 2:11–12). Evankeliumissa on ilo, lohdutus ja voima, joita tarvitsemme, kun jälkikristillisessä maailmassa kannamme ristiä ja kärsimme Kristuksen tähden.

 

Vesa Ollilainen

Kirjoittaja on Kansanlähetysopiston vararehtori ja Apologialinjan linjavastaava sekä Perustan toinen päätoimittaja.

Artikkeli perustuu kirjoittajan teokseen Kesyttämätön – evankeliumi jälkikristillisessä ajassa (Perussanoma, 2020) ja luentoon Perustan teologisilla opintopäivillä 5.1.2021.

 
Perusta artikkeli