Hyvinvoinnin tavoittelu kuulostaa kannatettavalta pyrkimykseltä. Periaatteessa se sitä onkin – mutta onko se sitä aina? Nykyisenkaltaisella hyvinvoinnin tavoittelulla on nimittäin hintansa – ja sillä en tarkoita rahallista arvoa.
Länsimaissa hyvinvointia on totuttu ajattelemaan yksilön asiana. Meille neuvotaan alituiseen, miten itse kukin voi edistää hyvinvointiaan, kukin omalla tahollaan. Yksi hyvinvointipyrkimyksen kompastuskivi on siis
hyvinvoinnin tarkasteleminen ikään kuin olisimme irrallaan niin maailmasta kuin toisistammekin. Tähän erillisyyden oletukseen yhdistyy hyvinvointikeskustelut ihmiskeskeisyys: puhuessamme hyvinvoinnista me vaikenemme eläinten ja luonnon hyvin voinnista.
Kulutuskulttuurin kapea käsitys hyvinvoinnista
Hyvinvoinnin tavoitteluun kuuluu ajatus enemmästä. Tämän tekee ongelmalliseksi se, että kulutuskulttuurissamme hyvinvointi käsitetään varsin aineellisesti. Poliittisessa keskustelussa hyvinvointi on kapeutunut viittaamaan elintasoon sekä sosiaaliturvaan ja sen rahoitukseen. Hyvinvointi on siis ekonomisoitu ja kytketty jatkuvan talouskasvun vaatimukseen. Rajallinen maapallo kantaa raskaasti tämän ”maallisen hyvän” tavoittelun seuraukset. Tällöin ei palvella myöskään ihmisen parasta.
Ihmisen aidon hyvinvoinnin edistäminen on tärkeää, koska se parantaa myös hänen ympärillään olevien hyvinvointia.
Vielä yksi vaje on hyvinvointikeskustelun pinnallisuus. Jos avaat esimerkiksi Helsingin Sanomien osion ”Hyvinvointi”,
löydät juttuja kauneudesta, terveydestä, liikunnasta, ihmissuhteista sekä (enenevästi) seksistä. Sen sijaan hyvinvoinnin
henkinen tai hengellinen ulottuvuus on marginalisoitu. Jopa käsite ”henkinen hyvinvointi” samaistetaan usein psyykkiseen hyvinvointiin, jolloin sen varsinainen merkitys häivytetään. Sivuun on jätetty myös se ajatus, että ihmisen
aidon hyvinvoinnin edistäminen on tärkeää, koska se parantaa myös hänen ympärillään olevien hyvinvointia.
Kohti kestävää hyvinvointia
Miten hyvinvointi sitten tulisi ymmärtää, jotta sen tavoittelu olisi vakaammalla pohjalla? Tutkimuksessani olen askarrellut kestävän hyvinvoinnin teorian parissa. Siinä hyvinvointi on kokonaisuus, joka rakentuu neljälle toisiinsa kytkeytyvälle ideaalityyppiselle ulottuvuudelle. Ne voidaan ymmärtää myös maailmaan orientoitumisen tavoiksi:
Having-ulottuvuus liittyy perustoimeentuloon. Tällöin tehdään ero kohtuullisen elintason ja ekologisesti
kestämättömän elämäntavan välille. Doing-ulottuvuus viittaa merkitykselliseen ja eettisesti kestävään tekemiseen. Pois siis suljetaan ekologisesti haitallisen ja muiden hyvinvointia palvelemattoman työn tekeminen. Loving-ulottuvuus
sisältää paitsi muiden ihmisten myös eläinten ja luonnon rakastamisen. Kyse ei siten ole ajallemme tyypillisestä ihailun
ja huomion halusta. Being-ulottuvuus viittaa rauhaan ja henkisyyteen: tarpeeseen olla yhteydessä todelliseen itseemme tai toisin sanoittaen johonkin pientä minuuttamme suurempaan.
Pahimmillaan ”hyvinvoinnin” tavoitteluun voi liittyä jotain hyvin itsekästä joko yksilön, oman viiteryhmän tai valtion tasolla. Kokonaishyvinvointi – kokonaisuuden hyvinvointi – on jotain laajempaa. Sen mukaiseen ymmärrykseen meidän tulisi siirtyä, mikäli haluamme turvata elämän edellytykset tällä planeetalla nyt ja vastakin – ja samalla
voida paremmin.
Tuula Helne, VTT, on kestävän hyvinvoinnin tutkija, tietokirjailija ja kolumnisti. Hänen julkaisujaan on myös netissä:
Well-being for a Better World. Sustainability: Science, Practice and Policy 1/2021.
Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin ehdot. Kela 2021.
Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Kela 2012.
Lista kaikista julkaisuista: https://www.researchgate.net/ profile/Tuula-Helne 2023.
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä marraskuussa 2025.
