Kun kaikki ympäriltä sortuu, mihin ihminen voi tarttua? Kolme ukrainalaista naista todistaa, miten Jumala on ollut heidän turvansa sodan, menetyksen ja pakolaisuuden keskellä – ja miksi rukous on heille elämänlanka.
Kun sota pyyhkäisee yli kotien ja kaupunkien, jäljelle voi jäädä vain repaleisia vaatteita ja palasia entisestä elämästä. Silti Jumala ei hylkää. Länsi-Ukrainassa sijaitsevan pakolaiskeskuksen hiljaisissa huoneissa asuu kolme iäkästä naista, jotka ovat kokeneet käsittämättömiä menetyksiä — mutta myös Jumalan syvää läsnäoloa.
He ottavat suomalaiset vieraansa vastaan lämpimästi tarjoten ”tsaikkaa” ja mitä muuta kaapista löytyykään. Hetkessä on pöytä katettu ja kuppiin kaadettu kuumaa. Valentina sanoittaa asian näin: ”Olen niin kiitollinen, että sain suomalaisia vieraita. Olen elänyt 70 vuotta, ja nyt minua tultiin tapaamaan kaukaa Suomesta saakka.”
Uteliaat kysymykset alkavat sadella: he haluavat tietää tarkkaan, mitä kautta matkalaisten tie on tuonut heidät Ukrainaan. Hetken rupattelun jälkeen jokainen heistä haluaa kertoa oman tarinansa. Ne ovat väkeviä todistuksia siitä, miten Herra kannattelee silloinkin, kun kaikki muu ympäriltä sortuu.
Ludmila – “Me rukoilimme jokaisen sireenin soidessa”
72-vuotias Ludmila tulee Donetskin alueelta, Lymanin kaupungista. Paikka on tunnettu luonnonkauniista, poikkeuksellisen kirkkaista järvistään, mutta nykyisin se on venäläisten sotilaiden miehittämä sotatoimialue. Ludmila on kokenut enemmän menetyksiä kuin useimmat meistä voivat edes kuvitella. Hän menetti miehensä 20 vuotta sitten. Sen lisäksi hänen kantaa sydämessään syvää surua poikansa muutaman vuoden takaisesta kuolemasta. Sota toi yhden uuden murheen lisää.
“Kun sireenit soivat, me rukoilimme. Laitoin kehoni lapsenlapseni suojaksi ja pyysin Jumalaa varjelemaan meitä. Lapsi kysyi: ‘Mummo, osuvatko raketit tänne?’ Rukoilin Jumalaa antamaan voimaa ja suojan.”
Ludmilan omat lapset olivat armeijan palveluksessa. Sodan alettua venäläiset etsivät heitä ja heidän omaisiaan sukunimen perusteella. Koko perhekunta oli vaarassa ja heidän oli paettava. Heti lähdön jälkeen räjähdys tuhosi Ludmilan kodin. Hän ei ota pelastumistaan itsestäänselvyytenä. “On suuri ihme, että olen elossa”, hän sanoo, ja hänen äänensä murtuu hetkeksi. Hän suree sitä, että koko hänen laaja perheensä on nyt hajallaan, kuka missäkin.
Ludmila pääsi turvaan Länsi-Ukrainan puolelle. Hän löysi uudessa turvapaikassaan myös hengellisen kodin. “Jumala auttoi meitä. Rukous on kantanut meidät läpi tämän kaiken murheen.”
Hän pyytää vain yhtä asiaa: että suomalaiset ystävät rukoilisivat. “Rukoilkaa lapseni, lastenlapseni ja lastenlastenlasteni puolesta. Rukoilkaa, että Jumala antaisi Ukrainalle voiton ja rauhan.”
Natalia – “Jumala johdatti meidät junaan, vaikka paikkaa ei olisi pitänyt olla”
Natalian matka Donetskin alueelta turvallisille seuduille on kertomus Jumalan johdatuksesta askel askeleelta. Kun sota alkoi, hän pysytteli kotonaan kuukauden ajan. Taistelut kovenivat päivä päivältä ja lopulta Natalian oli paettava. Hän lähti miniänsä ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa pommitusten keskeltä etsimään turvaa. He pääsivät Kramatorskin kaupunkiin, josta lähti evakuointijuna Länsi-Ukrainaan.
“Juna oli täpötäynnä. Siellä oli kymmenen ihmistä yhtä istumapaikkaa kohti. Pieni pojantyttäreni itki koko ajan. Pelkäsimme, ettemme mahdu junaan, mutta sitten tapahtui ihme. Jumala avasi oven juuri meille, koska meillä oli mukanamme pieni lapsi”, Natalia kertoo.
He matkustivat vuorokauden junassa. Ei ollut valoja, ei vettä, ei ruokaa. Vieruskaverina vain pelko, että pommi osuisi junaan. Länsi-Ukrainaan päästyään heidät kuljetettiin jalkapallostadionille, joka täyttyi pian pakolaisista. Natalia pääsi perheensä kanssa kylän päiväkotiin. Siellä oli hyvin kylmä ja he joutuivat nukkumaan kolealla lattialla värjötellen. Heillä ei ollut edes huopaa, millä lämmittää itseään yön kylminä tunteina, mutta Natalia ei lakannut rukoilemasta. “Pyysin Jumalaa näyttämään meille tien — ja Hän teki sen.” He löysivät internetin kautta vapaaehtoisen auttajan, joka otti heidät lämpimästi vastaan ja järjesti heille paikan pakolaiskeskuksesta.
”Meillä on nyt katto päämme päällä ja se riittää.” Natalian perhe elää silti yhä epävarmuudessa. Pojanpoika on joutunut sairaalahoitoon, ja se murehduttaa Nataliaa. Vaikka perhe on nyt turvassa, heidän sydämensä on yhä kotimaisemissa ja he haluaisivat palata sinne. Se ei kuitenkaan ole enää mitenkään mahdollista.
“Mutta tiedän, että Jumala pitää meistä huolen. Hän on sydämissämme. Hän auttaa meitä joka askeleella”, sanoo Natalia.
Valentina – “Herra on ollut turvani jokaisessa vaiheessa”
Valentina vastaanottaa vieraat kuin äiti, joka haluaa tarjota kaiken rakkautensa menetyksestään huolimatta. Hän on menettänyt kodin, terveytensä, lähes kaiken aineellisen — mutta ei uskoaan.
“Kun sota alkoi, en ensin edes uskonut sitä. Sitten näin lentokoneet. Kolmen päivän kuluttua taloni paloi. Mutta Jumala auttoi minua pakenemaan. En ehtinyt ottaa muuta mukaani, kuin päälläni olleet vaatteet.”
Valentina kertoo, miten Herra johdatti hänet sisarensa luo Pokrovskiin, sitten Dniproon, ja lopulta nykyiseen turvapaikkaan vapaaehtoisten avulla. Hän ei voinut ottaa mukaansa juuri mitään. “Mutta Jumala antoi minulle ihmiset, jotka ovat auttaneet.” Hänen ilonaan ovat nyt käsityöt, joita hän ahkerasti päivittäin tekee. Suomalaisille ystävilleen hän haluaa antaa lahjaksi tekemänsä istuinalustat.
Hänen lapsensa elävät eri puolilla Ukrainaa, osa miehitetyillä alueilla. Yksi tyttäristä on vakavasti sairas Mariupolin läheisyydessä. Valentina ei pysty matkustamaan hänen luokseen. Se on hänen raskain murheensa.
“Rukoilen joka päivä, että Jumala varjelisi lapsiani. Haluan vain nähdä heidät vielä. Rukoilen myös terveyttä. Tyttärelläni on syntymäpäivä pian. Aion soittaa hänelle ja toivon, että voin rohkaista häntä.”
Kaiken keskellä Valentinan usko ei ole murtunut. “Jumala on ollut kanssani koko tämän matkan. Hän ei ole jättänyt minua kertaakaan.”
Valo, joka ei sammu
Näiden kolmen naisen sanoissa on paljon kyyneliä, kipua ja menetyksiä. Kaikkialla Ukrainassa niitä on lisää. Mutta vielä enemmän niissä on toivoa, joka nousee rukouksesta ja luottamuksesta Jumalan huolenpitoon syvimmässäkin pimeydessä.
He ovat menettäneet kotinsa — mutta eivät uskoaan.
He ovat menettäneet läheisiään — mutta eivät rakkauttaan.
He ovat menettäneet kaiken aineellisen — mutta eivät toivoa.
Kun he pyytävät suomalaisilta vain yhtä asiaa, se on tämä:
“Rukoilkaa puolestamme, rukoilkaa Ukrainaan rauhaa.”
Suomen ja Puolan Marttyyrien Äänen työntekijät tapasivat Ludmilan, Natalian ja Valentinan Ukrainassa.
Evankelisiin uskoviin Ukrainassa kohdistuu vainoa Venäjän valtaamilla alueilla, miehittäjäviranomaisten ja sotilaiden tahoilta. Venäläisjoukkojen valtaamilla alueilla kirkkoja ja rukoushuoneita on tuhottu, takavarikoitu, ja käytetty armeijan majapaikkoina ja ammusvarastoina. Pastoreita on siepattu, pidätetty, pahoinpidelty, kidutettu ja jopa tapettu. Marttyyrien Ääni ryhtyi tukemaan Ukrainan uskovia heti sodan alettua. Annamme sekä käytännön että hengellistä apua. Lue lisää: https://marttyyrienaani.fi/maat/ukraina/
