Joka 12. ihminen maailmassa kuuluu helluntai-karismaattiseen liikkeeseen.
Helluntai-karismaattiseen liikkeeseen kuuluu tällä hetkellä noin 8,3 % maailman väestöstä, mikä tarkoittaa, että joka 12. ihminen on helluntai-karismaatikko.1 Arvioiden mukaan kristityistä yli 30 % on helluntai-karismaattisia, kun mukaan lasketaan eri kirkkokuntiin (mm. katolisiin ja ortodokseihin) kuuluvat helluntai-karismaatikot.
Tämän artikkelin tarkoitus on avata syvemmin tätä liikettä ja samalla vahvistaa omaa helluntailaista identiteettiämme.
Helluntailaisuuden ydin
Erilaisten taustojen vuoksi helluntailaisuus on opillisesti hajanaista, mutta kaikkia helluntailaisia yhdistää Pyhän Hengen henkilökohtaisen kohtaamisen korostaminen. Pyhän Hengen kastetta onkin kutsuttu helluntaiteologian ”kruunun jalokiveksi”. Myös ”täysi evankeliumi” (engl. Full Gospel) on helluntailaisuuden keskeinen käsite, joka viittaa siihen, että helluntailaiset uskovat julistavansa evankeliumin kaikessa sen alkuperäisessä voimassa ja täyteydessä, erityisesti mitä tulee Pyhän Hengen toimintaan. ”Täysi evankeliumi” tarkoittaa, että Jeesus pelastaa, parantaa, kastaa Pyhällä Hengellä ja tulee pian takaisin.
Toisaalta helluntailaisten opillista hajanaisuutta kuvaa se, että joukkoon kuuluu noin 30 miljoonaa ykseyshelluntailaista (Jeesus yksin -liike), jotka eivät edes usko kolminaisuuteen. Suomen helluntailaisuus on poikkeuksellisen luterilaista ja eroaa monin tavoin globaalista helluntaisuudesta, jossa painottuu vielä voimakkaammin Christus Victor -ajattelu eli Jeesuksen voitto pimeyden ja kuoleman valloista.
Kokemuksellisuuden vahva painottaminen erottaa helluntailaiset muista kristillisistä suunnista.
Nopean kasvun syitä
Nopealle kasvulle voi löytää hengellisen syyn eli sen, että Jumala toimii voimallisesti kauttamme, mutta kasvulle on myös sosiologisia syitä: matalakirkollinen helluntailainen kristillisyys ja seurakuntamalli on ollut helppo viedä eri kulttuureihin ja omaksua paikallisella tavalla.
Liikkeen nopeaa kasvua ovat edistäneet myös parantamisen armolahjan korostaminen ja kokemukset koetuista ihmeparantumisista. Varhaiset helluntaihistoriikit keskittyivät usein parantumiskertomuksiin ja sitä kautta pyrkivät todistamaan helluntailiikkeen jumalallisen alkuperän.
Myös sosioekonomiset, kulttuuriset ja poliittiset tekijät ovat edistäneet kasvua. Helluntailaisuus on voimaannuttanut niitä, jotka ovat olleet sosiaalisesti heikossa ja syrjityssä asemassa. Niille, jotka ovat kokeneet, etteivät saa ääntään yhteiskunnassa ja valtakirkossa kuuluville, Pyhän Hengen kaste on ollut voimaannuttava kokemus: ”Meillä ei ole tutkintoja, mutta meillä Pyhän Hengen voima ja lahjat!”
Helluntai-karismaattisuuden haarat
Helluntai-karismaattinen liike voidaan jakaa neljään haaraan:
1. Klassinen helluntailaisuus: vuodesta 1906 Azusakadulta Los Angelesista lähtenyt ympäri maailmaa levinnyt herätys, joka vetosi etupäässä sosiaalisesti heikossa asemassa oleviin.
2. Karismaattinen liike: 1960-luvulta alkanutta Hengen vuodatusta valtakirkoissa (kielillä puhumista, joka johti uskossa uudistumiseen, syvempään antautuneisuuteen, Raamatun opiskeluun, evankeliointiin ja armolahjojen käyttämiseen).
3. Kolmas aalto (uuskarismaattisuus): 1980-luvulta alkanut ihmeiden ja merkkien korostus, itsenäiset seurakunnat, esim. Vineyard-liike.
4. Progressiivinen helluntailaisuus & uudistuksen teologia: alkanut vuodesta 2007, ei hylkää perinteistä helluntailaista oppia, mutta kysyy kriittisiä kysymyksiä, etsii uutta kieltä ja painottaa hengellistä uudistusta yhteiskunnallisessa kontekstissa sekä sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja dialogia tieteen ja uskon välillä.
Helluntailaisuuden juuret
Helluntailaiset ovat usein ajatelleet, että heidän herätysliikkeensä on kotoisin suoraan ”taivaasta” eikä sillä varsinaisesti ole maallisia juuria. Tutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että helluntailaisuuden juuret ovat wesliläisessä pyhitysliikkeessä (Amerikassa) sekä englantilaisessa Keswick-liikkeessä, joka alkoi vuonna 1875. Koko helluntailaisuuden sanasto, käsitteet ja käytetyt kielikuvat tulivat näistä liikkeistä.
John Wesleyä pidetään helluntailiikkeen hengellisenä ja intellektuaalisena isänä. Hänellä oli halu palata seurakunnan alkuajan käytännölliseen elämään ja järjestykseen, jossa myös Pyhän Hengen armolahjat toimivat. Hän kehotti käännynnäisiä tavoittelemaan hengellisessä elämässä korkeampaa astetta, ”rakkaudessa uudistumista”. Hän opetti, että uskoontulossa ihminen saa synnit anteeksi, mutta ”armon toisessa siunauksessa” Jumala puhdistaa hänet luontaisesta synnistä ja antaa hänelle täydellisen rakkauden Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.
Amerikan 1830-luvun herätyksessä Charles Finney ja Asa Mahan alkoivat kutsua tätä ”toista siunausta” Pyhän Hengen kasteeksi ja opettivat, että se antoi voiman ja tehokkuuden palvelutyöhön ja todistamiseen. Julistuksen myötä ihmiset alkoivat janota Pyhän Hengen kastetta, mutta vasta yhdysvaltalainen saarnaaja Charles Parham yhdisti Pyhän Hengen kasteen ja kielillä puhumisen. Päätös tavoitella Pyhän Hengen kastetta sillä odotuksella, että puhuisi kielillä, oli merkittävä, sillä se aloitti 1900-luvun helluntaiherätyksen. Vaikka monet olivat puhuneet kielillä jo ennen tätä, lopulta William Seymorin johdolla pidetyt tilaisuudet Los Angelesin Azusakadulla saivat koko maailman huomion. Azusakadulle alkoi virrata ihmisiä kaikkialta, ja palatessaan he levittivät herätystä ympäri USA:ta ja koko maailmaa. Herätys toimi katalyyttinä lukuisten helluntailaisten kirkkokuntien synnylle, ja käytännössä kaikkien helluntairyhmien juuret, suoraan tai epäsuoraan, ulottuvat Azusakadulle.
Helluntailainen opillisuus
Liikkeen alkuaikoina helluntailaisia ei teologian tekeminen juuri kiinnostanut. Oli vahva usko siihen, että Jeesus oli nyt ennalleen asettamassa seurakuntansa ja tulossa pian takaisin. Niinpä evankeliumi piti viedä heti kaikille kansoille ja oli turhaa kuluttaa aikaa opillisten asioiden syvälliseen muotoiluun. Opin lähteitä oli kaksi: Raamattu ja kokemus.
Kokemuksellisuuden vahva painottaminen erottaakin helluntailaiset muista kristillisistä suunnista. Useat varhaiset helluntaijulistajat julistivatkin, että ”se, jolla on kokemus, ei ole argumenttien armoilla.”2 Hengellistä kokemusta pyrittiin tulkitsemaan Raamatun valossa ja muodostamaan siitä oppi. Toisaalta helluntailaiset pyrkivät vahvistavamaan subjektiivisemman kokemuksellisuutensa pragmaattisella kokeellisuudella, eli oppeja oltiin valmiita muuttamaan, jos ne eivät vastanneetkaan kokemusta. Näin on tehtykin: esimerkiksi oppia sairaiden parantamisesta muutettiin, kun todettiin, etteivät kaikki paranekaan siten kuin oletettiin ja julistettiin.
Helluntailaisuudessa palvelutyön perusta ymmärretään henkikasteessa saatujen Hengen lahjojen kautta. Koska helluntailaisuuden alussa nähtiin, että Pyhä Henki valtuuttaa henkikasteen kautta ihmiset, jotka hän kutsuu, annettiin niiden johtaa, joilla oli ”voitelu”. Ensimmäisinä vuosikymmeninä naisilla oli näkyviä rooleja julistajina ja seurakunnan perustajina. Vuonna 1914 AoG:n paimenista kolmasosa oli naisia ja lähetystyöntekijöistä 2/3.3 Naisjohtajuuteen alettiin suhtautua negatiivisemmin vasta 1950-luvulta eteenpäin. Jeesuksen tulon viipyessä alettiin pohtia seurakuntarakenteita ja otettiin mallia evankelikaalisuudesta, joka suhtautui kielteisesti naispaimenuuteen. Progressiivinen helluntailaisuus pyrkii mm. tässä asiassa palaamaan alkuperäiseen helluntaisuuteen.
Myös historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on haastanut perinteisiä helluntailaisia käsityksiä. Aiempia helluntaisukupolvia on ohjannut vahva usko siihen, että ”Pyhä Henki avaa Raamatun”, joten Raamatun tai teologian opiskelua ei ole aina nähty tarpeellisena. Viime vuosikymmeninä on noussut koulutettuja helluntaiteologeja, ja uudet sukupolvet ovat pyrkineet yhdistämään helluntaiteologian historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja analyyttisen teologian kanssa. Tämä on johtanut yhteentörmäykseen perinteisen ajattelun kanssa ja synnyttänyt jännitteitä.
Tässä voimme palata alun kysymykseen: kuka on helluntailainen? Meitä helluntailaisia yhdistää henkilökohtainen kokemus Jeesuksen lähettämästä Pyhästä Hengestä, joka johtaa Jumalan missiota maailmassa. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta meillä on halu toimia Pyhän Hengen voimaannuttamina ja johtamina ja toteuttaa Jeesuksen meille antamaa tehtävää tehdä kaikista kansoista hänelle opetuslapsia (Matt. 28:18–19).
Koska varhaista helluntaiteologiaa on laajalti uudistettu viimeisen vuosisadan aikana metodologisista, eskatologisista ja seurakuntaopillisista näkökulmista, on todennäköistä, että myös henkikasteoppia tullaan sanoittamaan uusiksi. Helluntailainen Amos Yong toteaakin: ”Pelastus tulisi ennemminkin ymmärtää dynaamisena prosessina, jossa koemme Hengen lisääntyvän täyteyden.” Näin sanoitettuna helluntailaisten on helpompi rakentaa yhteyttä muista kristillisistä suunnista tulevien kristittyjen kanssa.
Viitteet:
1) Zurlo, Gina A.; Johnson, Todd M.; Crossing, Peter F. 2019: World Christianity and Mission 2020: Ongoing Shift to the Global South. International Bulletin of Mission Research. 44 (1): 16.
2) mm. Donald Gee, Smith Wigglesworth
3) Anderson, Allan 2013: An Introduction to Pentecostalism, s. 274.
