Essee: Olisiko Suomea ilman kristinuskoa?

Ajoittain ilmestyy suomeksikin teoksia, joissa historiantutkijat pohtivat — tiedettä vahvasti popularisoiden — menneisyyden suurten tapahtumien vaihtoehtoisia kehityspolkuja.

Sanomattakin on selvää, että näiden ”entä jos” -ajatuksella kirjoitettujen teosten anti on täysin viihteellinen. Paraskaan tutkija ei — eikä edes huippuunsa viritetty tekoäly — kykene lausumaan varmoja totuuksia niistä muista mahdollisuuksista, joiden kautta menneisyys olisi voinut kulkea tapahtumien loputtomien pienten detaljien ja muuttujien vaikutuksesta eri suuntiin.

Silti vaihtoehtoiset kehityspolut kiehtovat ihmismieltä. Olisi kiinnostava tietää, mihin oma elämä olisi kulkenut, jos olisi tehnyt joissakin tärkeissä vaiheissa erilaisen päätöksen. Samaa pätee kansojen, kansakuntien ja valtioiden tasolla — millainen olisi ollut vaikkapa Suomen tarina, jos emme olisi itsenäistyneet juuri oikeassa ensimmäisen maailmansodan aikaikkunassa joulukuussa 1917? Tai jos Stalin ei olisi päättänyt keskeyttää raskainta suurhyökkäystään Karjalan kannaksella kesällä 1944 ehtiäkseen ennen länsivaltoja Berliiniin?

Tällainen ”entä jos” -asetelma on herännyt katsellessani suomalaisessa yhteiskunnassa hyvässä vauhdissa olevaa vimmaa purkaa kaikki kristillinen pois julkisesta tilasta. Yleensä eroon pyritään jostakin vahingollisesta ja epämiellyttävästä. Onko kristinusko ollut Suomelle historian valossa tällainen pois työnnettävä, haitallinen ilmiö? Voisimmeko paremmin, jos kristinuskon vaikutus ei olisi koskaan yltänytkään meille asti?

Länsimaisen sivistyksen on sanottu pohjaavan kahteen peruskiveen — Ateenaan ja Jerusalemiin. Huolimatta peruskiven olemuksestaan kristinuskon vaikutusta on jo vuosikymmeniä pyritty kaventamaan — monin paikoin onnistuneesti — suomalaisessa yhteiskunnassa. Projekti on ollut pitkäkestoinen, mutta sen vauhti on viimeistään 2000-luvulla kiihtynyt huimasti.

Vanhan sanonnan mukaan ”ei pidä rikkoa sitä mikä toimii”. Suomi ja jo ennen oman valtion muodostumista muotoutunut suomalaisuus ovat maailmanhistorian valossa huikeita menestystarinoita. Millainen on ollut kristinuskon vaikutus siihen, millaiseksi Suomi ja suomalaisuus ovat muotoutuneet? Onko menestystarina syntynyt kristinuskosta huolimatta, siitä irrallisten aatteiden ansiosta, vai kuuluuko sille oma ansionsa kelpo yhteiskunnasta, demokratian ja ihmisoikeuksien mallimaasta?

Jostakin syystä kaiken kristillisyyden perinteen riisuminen suomalaisesta yhteiskunnasta ei kuitenkaan herätä keskustelua siitä, millainen todella olisi kaikesta kristillisyydestä riisuttu Suomi. Historian valossa sama ”entä jos” -kysymys kuuluu, millainen olisi se pieni Pohjolan valtio, johon kristillisyys ei ensinkään vaikuttanut.

On kovin helppoa puheen tasolla erotella nuo kaksi — kristillisyys ja suomalaisuus. Mutta kun niiden yhteistä historiaa katsellaan tarkemmin, on suomalaisuuden erottaminen kristillisyydestä hyvin työlästä, älyllisesti oikeastaan keinotekoista. On historiallinen fakta, että kristillisyyden tunnusmerkit olivat menneille sukupolvillemme — joiden työn varaan nyt rakennamme — hyvin tärkeitä. Olisiko pakanallisen suomalaisuuden hedelmänä syntynyt eräs nykyajan onnellisimmista kansoista?

Kovinkaan moni suomalainen — edes suvivirrestä loukkaantuva — ei varmasti haluaisi asua monissakaan maapallomme sadoista muista maista. Sellaisissa, joissa korruptio rehottaa, oikeusvaltiota ei ole, valtionpää on julma tyranni tai yksinvaltainen puolue ja aineellisesti varaton joutuu elämään vailla tulevaisuuden toivoa kerjäämällä ja slummeissa.

Vaikka kristinuskon vaikutus maamme historiaan voisi luulla olevan selviö suurimmalle osalle valistuneista ja koulutetuista suomalaisista, vaikuttaa tilanne nykyisin olevan pikemminkin päinvastoin. Uskonnollisten aiheiden näkyminen etenkin kouluissa, herättää säännöllisin väliajoin kiivasta keskustelua. Milloin uskonnottoman perheen lapsi ”altistuu” kristilliselle kuvastolle taiteessa tai koulun rehtori poistattaa kevätjuhlista suvivirren tai jonkin vähänkin kristilliseen teemaan pohjautuvan kulttuuriluomuksen.

Onkin hyvä syventyä hetkeksi Suomen ja suomalaisuuden historiaan, tarkastellen niitä olennaisia hetkiä, joista on löydettävissä kristinuskon ja suomalaisuuden yhteisiä leikkauspisteitä.

Seuraava esitykseni on suppea, vajavainen ja yksinkertaistavakin. En ole Ruotsin ajan tai Venäjän vallan ajan autonomisen Suomen tutkija, joten operoin niiltä osin yleisen historiantuntemukseni varassa. Kritisoitavaa ja korjattavaa ja muita näkökulmia varmasti löytyy. Silti tuntuu, että Suomen ja kristinuskon yhteisestä tarinasta kirjoittaminen on aivan kuin muistuttamista itsestäänselvyyksistä. Mutta itsestäänselvyydetkään eivät enää näytä olevan selviö, edes aikamme koulutetuille ja sivistysoletetuille henkilöille, saati rivikansalaisille.

Tarkoituksena on seuraavissa kristinuskon vaikutusta arvottavissa kohdissa pohjimmiltaan kysyä, haluammeko todella rikkoa jotakin, jonka ansiosta yhteiskuntamme on tänä päivänä eräs maailman parhaista yhteisöistä elää, vaikuttaa ja kerran kuolla.

Myyttiset ristiretket

Kristinuskon ja suomalaisten yhteinen taival sai alkunsa yli vuosituhat sitten. Olennaista on huomata, että alussa keskinäiseen yhteyteen päätyivät kristillisyys ja muinaiset nykyisen Suomen alueella asuneet heimot. Mitään Suomea, ei edes yksiselitteisesti ja nykymerkityksessään suomalaisuutta, ei kristinuskon ulottaessa vaikutuksensa Itämeren koilliskolkalle ollut vielä olemassa.

Eräs merkittävin suomalaiseen populaariin ymmärrykseen juurtuneista käsityksistä liittyen suomalaisuuden ilmestymiseen historian lehdille on käsitys ristiretkistä. Vanhan näkemyksen mukaan ristiretkiä tehtiin nykyisen Suomen alueelle kolme: Varsinais-Suomeen 1100-luvulla, Hämeeseen n. 1240-luvulla ja viimeisimpänä Karjalaan n. 1290-luvulla. Kouluopetuksessa ajatusta näistä kolmesta Ruotsin ristiretkestä on toistettu vuosikymmeniä, ainakin vanhastaan puhtaasti tosiasiana.

Jo käsitteenä ”ristiretket” on hyvin arvolatautunut ja leimaava. Sen mukaisesti muinaisen suomalaisuuden ja kristinuskon kohtaaminen on nähty tapahtuneen pakanoiden pakkokäännytyksenä. Paavien (Aleksanteri III ja Gregorius IX) siunauksilla on nähty tehdyn uskonnollista ja fyysistä väkivaltaa omassa rauhaisassa ”viattomuudessaan” uinuneille suomalaisille. Tapahtumien on nähty olleen verisiä, Ruotsin hallitsijoiden ja katolisen uskon edustajien tuodessa pakkokeinoin uutta valtajärjestystä ja uskontoa luonnonuskoisille heimoille.

Mielenkiintoisen kurkistuksen nykyisiin käsityksiin ristiretkistä Suomeen tarjoaa nykyajan suosituin tietosanakirja, nettiajan yleistiedon kenties suurin auktoriteetti Wikipedia. Sen artikkeli ”Ristiretket Suomeen” (Ristiretket Suomeen – Wikipedia, luettu 29.12.2025) tarjoaa toisaalta perinteisen käsityksen pakanoiden pakkokäännytyksestä muinaisen Suomen alueella, mutta kiinnostavasti myös horjuntaa poispäin syvälle juurtuneista käsityksistä.

Wikipedian mukaan:ristiretket Suomeen olivat 1100- ja 1200-luvulla tehtyjä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli käännyttää Suomen luonnonuskoinen väestö katoliseen uskoon ja kirkon alaisuuteen”. Suomeen kohdistuneille ristiretkille lähdettiin sen mukaan ”ainakin Tanskasta ja Ruotsin eri alueilta, sekä mahdollisesti myös Norjasta. Myös saksalaiset ovat saattaneet tehdä väkivaltaista käännytystyötä [sic] Suomessa.” 

Mitä pidemmälle artikkeli etenee, sen epävarmemmaksi se käy alussa esittämiensä väitteiden kanssa. Myöhemmin samassa artikkelissa näet todetaankin, että ”ajan lähdeaineisto on kaikkiaan niin vajavaista, ettei sotaretkistä ole tarkkaa tietoa. Ylipäänsä kaikista retkistä kertovat tiedot keskiaikaisessa kertovassa lähdeaineistossa ovat selvästi tapahtumia myöhäisempiä”. Artikkeli ottaa edettyään myös etäisyyttä aiempiin väitteisiinsä vaihtamalla ”käännytystyö” sanan neutraalimmalta kuulostavaan ”lähetysmatka” -käsitteeseen: ”Kirkollisessa mielessä sotaretkissä oli kyse kristinuskon juurruttamisesta ja kirkon organisaation pystyttämisestä, jolloin voidaan puhua lähetysmatkoista Suomeen.” Artikkelin lopulla nykyajan suosituin tietosanakirja päätyy toteamaan, että ”ruotsalaiset tekivät Suomeen keskiajalla sotaretkiä, joita myöhempi historiankirjoitus on pääasiassa 1800-luvulta alkaen romantisoivasti ja osin harhaanjohtavasti kutsunut ristiretkiksi.”

Wikipedia toisin sanoen kyseenalaistaa lopulta koko käsityksen ”ristiretkistä” artikkelissa, joka otsikkonsa mukaisesti on tarkoitettu käsittelemään juuri niiden tapahtumista.

Käsitys Suomeen kohdistuneista ristiretkistä on hyvä esimerkki historiallisesta myytistä, joka pysyy voimassa populaariesityksissä ja kansanomaisessa historiakäsityksissä, vaikka tiede olisi kyseenalaistanut tai jopa kumonnut ne jo hyvän aikaa sitten. Historiantutkimus on jo vähintään 1900-luvun alkupuolelta näet epäillyt vahvasti sitä, tehtiinkö Suomeen ristiretkiä 1000-luvun alussa lainkaan.

Tiivistetyimmin tutkimuksessa vallalla olevan näkemyksen on hiljattain esittänyt Uumajan yliopiston sotahistorian professori Martin Hårdstedt teoksessaan Suomen ruotsalainen historia — Tuhat vuotta kieltä, kulttuuria ja politiikkaa(Gaudeamus, 2024). Hårdstedt painottaa tieteellistä tietoa tiivistävässä ja popularisoivassa teoksessaan, että ”ristiretkiaika liian vahva mielikuva aseellisesta valloituksesta ja pakanoiden pakkokäännytyksestä.”

Esi-isämme kääntyivät kristityiksi todennäköisesti täysin vapaaehtoisesti.

Hårdstedtin mukaan Ruotsin hallitsijoiden myöhäiskeskiajalla tekemät aseelliset retket nyky-Suomen alueelle eivät olleet lainkaan suuntautuneet tuolloisia suomalaisia heimoja vastaan, vaan ne olivat pikemminkin Ruotsin sotaliikkeitä Novgorodin lyömiseksi laudalta nyky-Suomen alueen herruudesta käydyssä pitkällisessä kamppailussa. Ruotsalaisuuden geneettinen ja kulttuurinen vaikutus Suomessa oli varhaisempaa perua, eikä tuolloisia ”suomalaisia” tarvinnut millään lailla valloittaa ja käännyttää yhtään mihinkään. Suomalaiset olivat itse asiassa tasavertaisina yhteistyökumppaneina luomassa myöhemmin kukoistukseen noussutta Ruotsia, maan kuninkaan uskollisina sekä oikeuksineen ja velvollisuuksineen samanarvoisina jäseninä.

Itäistä kristinuskoa paremmin tuntevat voivat tähän lisätä sen, miten itäisen kristillisyyden vaikutus oli sekin ulottunut jo varhain nykyisen Suomen alueelle, rauhanomaisesti ja sanastoon perintönsä jättäen. Yhtä kaikki voidaan siis Hårdstedtin tavoin todeta, että ”kuvaus [ristiretkistä Suomeen] ei vastaa todellisia tapahtumia”. 

Ravattulan myöhäiskeskiaikaisia kirkonraunioita tutkinut arkeologi Juha Ruohonen on taas osuvasti sanoittanut (YLE, 4.1.2025) oman näkemyksensä. Ruohosen mukaan ”ei kristinusko ainakaan ristiretkien tuomana [Suomen alueelle] tullut. Se oli pitkä prosessi jo monien sukupolvien ajan. Se saapui ehkä noin 900-luvulta vähitellen sekä yhteyksien muodossa ihmisten mukana että lähetystyön merkeissä.”

Esi-isämme kääntyivät kristityiksi todennäköisesti täysin vapaaehtoisesti, uuden uskon tuomat edut elämässään ja suhteissaan huomattuaan.

Mikä motivoi oppineisuutta?

Nykyisin Suomeksi ymmärrettävä alue Itämeren koillisnurkalla liitettiin siis Ruotsiin ja länsimaisen kristillisyyden vaikutuspiiriin 1100- ja 1200-luvuilla. Tällä kehityskululla, nimenomaan kiinnittymisellä Ruotsiin ja läntisen kristinuskoon, oli luultavasti enemmän merkitystä Suomen historialle kuin millään muulla prosessilla tai tapahtumalla. Läntinen kristinusko avasi suomalaisille yhteyden eurooppalaiseen sivistykseen. Kanoninen oikeus merkitsi loppua verikostolle ja mielivallalle.

Katolinen kirkko tarjosi seuraavat vuosisadat kansalle ensimmäisiä askeleita niin ikään opetuksen saralla. Kirkon toiminta vaikutti kansan sivistykseen ja maailmankuvaan muun muassa ripin, kirkkojen seinämaalausten, messuihin osallistumisen, Raamatun kertomusten ja pyhimystarinoiden kautta. Nämä olivat vasta ensiaskelia, mutta niiden merkitystä ei mitään syytä aliarvioida, sillä kyse oli syvällisemmästä maailmankuvallisesta murroksesta, toki hitaasta, muinaisiin luonnonuskonnon maailmankäsityksiin verrattuna.

Ortodoksinen kirkko ulotti vaikutusvaltansa suomensukuisen väestön asuttamille alueille idässä. Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 määritteli paitsi Ruotsin ja Novgorodin, myös idän ja lännen kirkkojen rajan, pohjoisilta osin vielä tuolloin hyvin ylimalkaisesti.

Suomalaisille tarjottu opinkäynti käynnistyi kirkon, ei Ruotsin kruunun aloitteesta. Tuolloisen Ruostin Itämaan ensimmäiset koulut olivat 1200-luvulla perustettu Turun katedraalikoulu ja saman kaupungin dominikaanimunkkien luostarikoulu. Ensimmäinen lukio perustettiin Turkuun 1630 ja ensimmäinen yliopisto, kruunun jo tuolloin myötävaikuttama Kuninkaallinen Turun akatemia, 1640. Suomalaisia oli ennen Turun akatemian perustamista kouluttautunut jo lukuisissa ulkomaisissa yliopistoissa, mutta Turun Akatemia kytki Suomen osaksi eurooppalaista yliopistojärjestelmää. Sivistyksen hankkiminen onnistui tämän jälkeen paljon lähempänä kotiseutua. Akatemian yhteyteen perustettiin myös Suomen ensimmäinen kirjapaino 1642. Myös Viipurissa toimi kirkon ylläpitämä katedraalikoulu.

Koulutuksen edistysaskel oli luonnollisesti 1500-luvun lopulta alkanut, Suomessa hyvin verkkaisesti ja osin hienovaraisestikin edennyt uskonpuhdistus. Lutherin ajatuksen mukaan kansan haluttiin lukevan Raamattua omalla äidinkielellään. Suomen kirjakielen pohjan, länsimurteisiin tukeutuen, loi Turun piispa Mikael Agricola. Kansan parissa lukutaidon oppimisen kannalta tärkein kirja oli tämän jälkeen vuosisatojen ajan kristilliseen oppiin ja elämään ohjannut Katekismus.

Kun suomalaista kansanopetusta alettiin kehittää 1600-luvun loppupuolella, merkittävään rooliin nousi piispa Juhana Gezelius vanhempi. Hän perusti kirjapainon, kirjoitti oppikirjoja ja painotti ylipäänsä oppimista, jossa ulkoa muistamisen sijaan korostettiin tekstiä ymmärtävää lukutaitoa. Gezeliusta onkin tituleerattu suomalaisen kansanopetuksen isäksi, vaikkakin hän on nykyajassa painunut pitkälti unohduksiin. Jos Gezelius olisi ollut uskontokriittinen valistaja, tilanne olisi hyvin todennäköisesti hänen jälkimaineensa kannalta luonnollisesti toisenlainen.

Kansanopetus lepäsi pitkään yksin kirkon vastuulla. Lukukinkereillä kuulusteltiin kristinoppia ja edellytettiin isommilta lapsilta lukutaitoa. Oppimista edesauttoivat merkittävästi myös kansakoulujärjestelmää edeltäneet, kirkon organisoimat kiertokoulut.

Seuraava iso muutos koulutuksen ja oppineisuuden saralla Suomen historiassa oli kansankoulujärjestelmän luominen. Uno Cygnaeus esitti vuonna 1857 senaatille kirkon toiminnasta erillisten, kuntien ylläpitämien kansakoulujen perustamista. Vaikka aika oli viemässä kirkkoa ja maallista hallintoa erilleen, Suomen kansakoulujen isä Cygnaeus oli pappi, jolla oli vahva hengellinen vakaumus. Kansakoulu tuli pakolliseksi oppivelvollisuuslaissa 1921.

Kansakoulusta kehittyi sittemmin yhä toimiva peruskoululaitos. Vaikka kansakoulu oli kunnan vastuulla, miksikään kristillisyydestä erilliseksi laitokseksi Cygnaeus ja kumppanit eivät sen sisältöjä suunnitelleet. Päinvastoin, kirkkohistorian tutkija Esko M. Laineen sanoin, ”kansakoulu oli läpeensä kristillinen instituutio, jossa esimerkiksi virrenveisuulla oli keskeinen rooli”.

Mikäli Suomi olisi jatkanut pakanamaana eikä liittynyt kristikuntaan 1000-luvun alussa, mikä olisi motivoinut kansaa ja sen johtohenkilöitä edistämään seuraavien vuosisatojen kuluessa oppineisuutta? Montako yliopistoa tai oppilaitosta olisi pakana-Suomi saanut aikaan?

Köyhäinavun pitkät vuosisadat

Keskiajalla köyhien auttaminen oli pitkälti kirkon ja sen piirissä toimineiden hengellisten sääntökuntien vastuulla. Kirkko motivoi ihmisiä myös henkilökohtaiseen armeliaisuuteen vetoamalla köyhän auttamiseen kristityn velvollisuutena.

Ruotsin kruunu takavarikoi kirkon omaisuuden uskonpuhdistuksessa ja lakkautti luostarit, mikä hankaloitti köyhien avustamista. Lutherin sydämellä ollutta ajatusta kaupunkien omistamista köyhäinkassoista ei saatu toimimaan Ruotsissa. Köyhistä ja kerjäläisistä huolehtiminen jäi perheen ja suvun varaan.

Vaikka Ruotsista tuli 1600-luvun alussa suurvalta, köyhyys etenkin syrjäseuduilla oli tavattoman suurta. Menneisyydestä onkin turha tehdä nostalgista onnelaa. Paljosta ei ollut synkeän lapsikuolleisuuden, katovuosien ja kerjuulle joutumisen vuosisatoina useinkaan mahdollista ammentaa, toisin kuin eräässä gospellaulussa tänä päivänä sinänsä vilpittömästi lauletaan.

Paikallinen kirkkoherra johti aina 1800-luvulle asti suomalaisessa yhteisöissä pitäjän- eli kirkonkokouksia. Niiden laajaan tehtäväkenttää kuuluivat kirkon asioista huolehtimisen lisäksi köyhäinhoito ja yleinen järjestys. Pitäjänväellä katsottiin olevan moraalinen vastuu huolehtia kerjäläisistä, joita avustettiin kirkoilla jaettavilla ruokatarpeilla. Lisäksi kirkko järjesti keräyksiä, joiden tuotoista osa jaettiin paikallisille köyhille.

Maaseudulla köyhäinhoidon muodoksi tuli 1700- ja 1800-luvuilla ruotujärjestelmä. Pitäjä jaettiin siinä muutaman talon kokonaisuuksiin, joiden tehtävä oli huolehtia paikallisista köyhistä. Vaikka köyhyys ja vähäosaisuus oli Suomessa tavattoman suurta ja kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän niukkuuden kitkemiseksi, kristilliseen eetokseen on silti liittynyt aina ajatus armeliaisuudesta. Sen vuoksi motiivi avun antamiseen oli olemassa ja köyhäinhoitoa ylipäänsä oli, vaikkakaan ei vielä nykyaikaisen järjestäytyneen yhteiskunnan mittakaavassa.

Suurvalta-ajan Ruotsissa (1600-luvun alusta 1700-luvun alkuun), jolloin valtion kontrolli alamaisistaan ja myös kirkosta kiristyi, alaa vallannut nelisäätyoppi painotti jokaisen säätyynsä syntyneen ”pysymistä ruodussaan”. Tätä erittäin hierarkista maailmankuvaa tuki myös kirkko. Voidaan siis hyvällä syyllä kritisoida kirkkoa siitä, että se luisui tässä asiassa kruunun propagandatorveksi, mistä asemastaan suhteessa valtioon se kantaa yhä, Suomen nykykirkossakin, painolastiaan. Vaikkapa Turun piispa Erik Sorolainen totesi eräässä saarnassaan 1620-luvulla, että ”kuningas suurempi kuin kreivi, joka suurempi kuin vapaaherra, joka suurempi kuin aatelinen, joka suurempi kuin kauppias.” Sorolaisen mukaan ”se ioca surembi ja corkiambi on Ihmisten edesä, se on myös Cunniasa swurembi”.

Voidaan toisaalta kysyä, tukeeko Raamatun sanoma näin hierarkkista maailmankuvaa. Olivatko suurvalta-ajan kirkon painotukset jyrkästä säätyjaosta Ruotsin valtion tavoitteista kirkkoon tarttunutta ajattelua?

Kirkko olisi siis Ruotsin ajalla voinut varmasti enemmän vastustaa köyhyyttä, edistää yksilöiden yhteiskunnallista nousua ja ottaa etäisyyttä valtion seikkailevaan sotapolitiikkaan. Mutta toisaalta vaikkapa köyhäinavun kohdalla kukaan muu kuin kirkko ei vuosisatoihin tarjonnut hädänalaisille apua. Vastuu köyhäinhoidosta siirtyi pois kristillisten seurakuntien vastuulta vasta, kun maallinen hallinto erotettiin kirkollisesta eli kunnallisasetuksessa vuonna 1865.

Kristinuskon vaikutus avustustyöhön on sen jälkeenkin ollut merkittävä, mm. luterilaisen kirkon ja monien muiden kristillisten kirkkojen, seurakuntien ja järjestöjen, kuten Pelastusarmeijan ja diakoniatyön kautta. Eräällä tunnetuimmista diakoniatyön pioneereista, vauraalla Aurora Karamzinilla, joka perusti Helsingin Diakonissalaitoksen 1867, oli hänelläkin toimintansa taustalla henkilökohtainen kristillinen vakaumus.

Kansallisten herättäjien usko

Yhteiskunnallinen murrosvaihe Suomessa alkoi 1830-luvulla, jolloin uusia ajatuksia tulvi monista eri suunnista. Uudet aatteet, kuten liberalismi, romantiikka ja lopulta myös kansallismielisyys, ravistelivat yhteiskuntia kaikkialla. Monet kansainvälisyyteen ankkuroituneet kulttuuri- ja tiedehenkilöt, kuten J. V. Snellman, J. L. Runeberg, Sakari Topeliusja Elias Lönnrot, korostivat kansanopetuksen tärkeyttä ja suomalaisuusaatetta. Uusille vaikuttamisen teille innostivat myös hengelliset herätysliikkeet, kansallisuusaate ja jo pappi Anders Chydeniuksen 1700-luvun puolella peräänkuuluttama taloudellinen liberalismi.

Herätysliikkeiden synnyllä oli voimakasta yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitystä. Paavo Ruotsalaisen nostattama körttipietismi edusti talonpoikaista uskonnollisuutta ja vaikkapa lestadiolainen alkuheräys paransi Lapin saamelaisten elämäntapoja. Virinnyt uskonnollisten kirjojen lukuharrastus nosti kansan henkistä tasoa. Uuden elämän etiikka kohotti sellaisia arvoja kuten vastuullisuutta, työteliäisyyttä, velvollisuuden tuntoa ja rehellisyyttä. Nämä arvot ja usko Jumalaan, joka Runebergin Saarijärven Paavon sanoin ”koettelee vaan ei hylkää”, auttoivat monia kestämään suuria vastoinkäymisiä, kuten katovuosia ja sotia.

Runebergia on luonnehdittu matalakirkolliseksi kristityksi, jolle henkilökohtainen usko oli tärkeää .

Kansallisista herättäjistä monen vakaumus ankkuroitui klassisesti kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Vänrikki Stoolin tarinat ja monet muut suomalaisuusaatteen merkkiteokset kirjoittanut, kansallislauluksi myöhemmin päätyneen Maamme-laulun sanoittanut J. L. Runeberg ammensi taiteeseensa aineksia paitsi romantiikasta ja valistuksesta, myös kristillisestä vakaumuksestaan. Runebergia on luonnehdittu matalakirkolliseksi kristityksi, jolle henkilökohtainen usko oli tärkeää ja joka kannatti iloista, valoisaa ja lämmintä kristillisyyttä.

Suomalaisen kulttuurin toinen merkkihenkilö, Kalevalan koonnut ja sen Suomen kansalliseepokseksi toimittanut Elias Lönnrot oli hänkin paitsi monitieteilijä, myös hartaaksi kristityksi kuvattu taiteilija ja tiedemies. Kirjailija, runoilija, toimittaja ja Helsingin yliopiston rehtori Sakari Topelius ei kollegojensa tavoin hänkään pelännyt käsitellä kristillisiä aiheita tarinoissaan. Niin ikään Topeliusta on kuvattu uskoltaan ja vakaumukseltaan lämminsydämiseksi kristityksi. Mm. Välskärin kertomusten ja Maamme-kirjan kirjoittajan hengellisyyden on sanottu rakentuneen lapsuudenkodin avoimelle suhteelle kristinuskoon. Tuo suhde myös syveni myöhemmin Topeliuksen perheen kohtaamien tragedioiden, kuten lasten varhaisten ja traagisten kuolemien myötä.

Runeberg, Topelius ja Lönnrot olivat niin ikään merkittäviä virsirunoilijoita. Lönnrot on sanoittanut tai suomentanut joko kokonaan tai osin 54 nykyisen suomenkielisen virsikirjan virsistä. Kun mukaan lisätään virsien uudistustyöt, Lönnrotin kädenjäljen voidaan todeta näkyvän yli sadassa virressä. Runebergin koottuihin teoksiin taas on liitetty 62 virttä, joista osa on hänen tekemiään käännöksiä ja mukaelmia. Suomenkielisessä virsikirjassa onkin tänään yli kaksikymmentä Runebergin kirjoittamaa, kääntämää tai muokkaamaa virttä. Topelius taas osallistui seitsemän nykyvirsikirjan virren tekoon. Niistä kuuluisimmat ovat klassikot ”Ei valtaa, kultaa, loistoa” ja ”Totuuden henki, johda sinä meitä”.

Suomen kansallisten herättäjien kärkikaarti on toisin sanoen osallistunut yli 150 kristillisen ja hengellisen laulun kirjoittamiseen. Kansallisuusaatteen levittäjiä voidaan pitää  kulttuurikristittyinä, joilla oli omat kiistansa rahvaan körttipietismin ja sen ”maailman erottautumisen” painotuksen kanssa. Mutta yhtä kaikki he tunsivat kristinopin selkeästi ja syvästi, kuten juuri virsien teksteistä on vielä tänäänkin havaittavissa.

Nykykatsannosta käsin on kysyttävä, mikseivät he nähneet kristillisyyden haitallisuutta Suomen historiassa ja tulevan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta? Miksi he päin vastoin edistivät kristillisen uskon leviämistä, oman luovan työnsä kautta?

Siniristin tausta

Suomen lippu eli siniristilippu lienee Suomen tärkein kansallinen symboli. Lipussa on valkoisella pohjalla sininen, selvä ristikuvio.

Suomen itsenäistyessä joulukuussa 1917 kansallislipun ulkonäöstä ei ollut vielä mitään varmuutta. P. E. Svinhufvudin johtama senaatti ehti hyväksyä lipuksi punakeltaisen leijonalipun, jossa ei ollut ristisymbolia. Sisällissodan jälkeen keväällä 1918 punaista ei kuitenkaan katsottu sopivaksi väriksi lippuun, olihan sota päättynyt juuri punaisiksi kutsutuista sosialisteista saavutettuun voittoon.

Eduskunta hyväksyi siniristilipun Suomen valtiolipuksi 28.5.1918. Sen olivat suunnitelleet taiteilijat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Heistä Tuukkanen oli myös kirkkotaiteilija, joka suunnitteli mm. lasi- ja seinämaalauksia kirkkoihin eri puolille maata, kuten Suomussalmelle, Jyväskylään, Siilinjärvelle ja Ouluun. Ristilipulla eduskunta halusi vahvistaa Suomen yhteyttä pohjoismaisiin arvoihin, joihin myös yhteiskuntien taustalla ollut kristillinen eetos luonnollisesti luettiin.

Risti itsessään periytyi alun perin Tanskan lipusta ”Dannebrogista”, jossa on valkoinen risti punaisella pohjalla. Alun perin tämä oli Pyhällä maalla ristiretkiaikana vaikuttaneiden  johanniittaritarien tunnus.

Onko odotettavissa, että risti Suomen lipussa tulevaisuudessa vielä kyseenalaistetaan?

Suomi sensuroi jo Sibeliustakin

Suomalaisesta maalaustaiteesta, musiikista ja arkkitehtuurin alalta löytyy runsaasti teoksia, jotka suoraan tai epäsuorasti viittaavat kristinuskoon.

Suomalaisia lapsia ja nuoria olisi nykyisin esiintyvän negatiivisen uskonnonvapauden tulkinnan mukaisesti varjeltava muun muassa seuraavilta klassikoilta: Albert Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena (1890), Hugo Simberginmaalaus Haavoittunut enkeli (1903), Eero Järnefeltin alttaritaulu Jeesus ja langennut nainen (1908) ja Helene Schjerfbeckin maalaus Kirkkoväkeä (Pääsiäisaamu) (1900) sekä Joonas ja Lauri Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset (1975), vain muutamia töitä mainitakseni. Myös monissa elokuvissa, kuten Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009), käsitellään hienovaraisesti kristinuskon teemoja.

On myös huomattava, että kristillisiä kirkkorakennuksia ovat olleet toteuttamassa lukuisat suomalaiset huippuarkkitehdit, kuten Lars Sonck, Carl Ludvig Engel, Elsi Borg, Alvar Aalto, Eliel Saarinen ja Juho Leiviskä. Olisiko nämä heidän suunnittelemansa rakennukset syytä ehkä huputtaa, jotta varmistettaisiin ettei niiden ohi kulkiessa kenenkään mielenrauha järky?

Todellisuus monessa Suomen koulussa on jo tällä hetkellä se, että kristillisyyteen vähänkään viittaavia kulttuurituotteita ei voida siellä esittää. Opettaja ei voi esimerkiksi laulattaa oppilaillaan virttä “Soi kunniaksi Luojan”. Tämä on paitsi uskontofobiaa, myös käytännössä täydellistä kulttuurin tuhoamista. Sensuurin kohteeksi joutuneiden kulttuurivaikuttajiemme listalle on näin päätynyt myös Jean Sibelius. Näinkö toimii menneisyytensä kanssa sinut oleva sivistys-Suomi? Katkoo juurensa, rikkoo sen mikä toimii?

”Entä jos” -teos Suomen historiasta ilman kristinuskoa olisi maailman lyhyin kirja. 

Sellaista Suomea ei olisi tietenkään olemassakaan.

Teksti: Janne Könönen

*

Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 2/2026.