Työ Tansaniassa opetti ymmärtämään yhteisöllisyyden merkityksen ja kohtaaman erilaisista heimokulttuureista tulevia ihmisiä.
– Aina on toivoa. Koskaan ei masennuta tai ajatella, ettei tästä tule mitään.
Näin entinen Suomen Lähetysseuran lähetti ja pastori Riitta Heino kuvailee, miten tansanialaisten ja suomalaisten usko eroavat toisistaan.
– Osa heistä elää absoluuttisessa köyhyydessä ilman ruokaa ja tietoa huomisesta. Silti heillä on sellainen toivon näkökulma, hän jatkaa.
Seurakuntalaisen päätoimittaja Sari Savela haastatteli Heinoa Viikon Seurakuntalainen -podcastissa Radio Deissä. Viime toukokuussa Savela ja Heino osallistuivat Suomen Lähetysseuran toimittajamatkalle Tansaniaan. Heino toimi matkalla matkanjohtajana, asiantuntijana ja swahilin kielen tulkkina.
– Ja sitten on se yhteisöllisyys: tullaan kirkkoon, lauletaan yhdessä ja ehkä tanssitaan siellä. Ja kuoroja on monta, Heino kuvailee.
– Tiedän, että siellä on ihmisiä, joilla on vaikeuksia. Mutta kun he laulavat ja tanssivat yhdessä, he paranevat siinä yhteisöllisyydessä, jota me täällä Suomessa ei niin vain löydetä.
– Ja se ilo, Savela jatkaa.
– Tuntuu, että sitä iloa oli paljon jumalanpalveluksissa. Se oli todellakin Jumalan väen yhteistä juhlaa. Ja olimme siellä jumalanpalveluksessa tuntikausia.
Tansanialaiset korostavat Heinon mukaan Jumalan kaikkivaltiutta – hän on kaiken yläpuolella ja häneen on helppo turvautua. Tansaniassa puhutaankin enemmän Jumalasta ja Luojasta kuin Jeesuksesta.
– Nauroimme ensimmäisen työkauden päättyessä: ”Aloitammeko ensi työkaudella puhumaan siitä Jeesuksesta? Meillähän meni tähän Jumalaan tämä ensimmäinen työkausi”, Heino kertoo.
– Siinä opittiin sitä heidän tapaansa suhtautua Jumalaan, joka on kaikkialla – kaiken yläpuolella, joka on rakastava, ja jonka ihmiset tuntevat henkilökohtaisesti.
Uudet kokemukset perheen kanssa
Heino on ollut miehensä Olavin kanssa yhteensä noin kaksikymmentä vuotta Suomen Lähetysseuran kautta lähetystyössä Tansaniassa eri pituisilla komennuksilla. Ensimmäinen kausi alkoi vuonna 1986, ja mukaan lähtivät perheen kolme lasta.
– Yksi lapsistamme, joka on nykyäänkin musikaalinen, katsoi minua pitkään ja kysyi: ”Onko siellä rumpuja?” Hän oli silloin ehkä kaksivuotias. Kun sanoin, että on, hän sanoi: ”Okei, lähdetään sinne.” Heino nauraa.
Ensimmäisellä työkaudella syntyi perheen neljäs lapsi. Heino kertoo hänen kysyneen usein pienenä, mistä hän on kotoisin. Muut kuulemma kysyivät häneltä sitä usein.
– Minä vastasin, että ”made in Kilimanjaro”. Kävin kyllä Suomessa hänet synnyttämässä.
Kouluikäiset lapset olivat viikot oppilaskodissa ja viikonloppuisin ja loma-aikoihin vietettiin perheen kanssa laatuaikaa. Isossa talossa kävi lasten vieraita, ja monesti lomilla saatettiin mennä Nairobiin tai Mombasaan ostoksille.
Vaikka lapset ovat aikuistuessaan pohtineet, oliko oppilaskoti heille paras paikka, Heinon mielestä kokemus yhdisti perhettä.
– Lomat tekivät meistä aika yhtenäisiä: pelattiin lautapelejä ja vietettiin lomaa yhdessä. Olemme monesti miettineet, mitä olisi tapahtunut jos emme olisi lähteneet Afrikkaan. Melkein väitän, että olemme yhtenäisempi perhe, koska olemme olleet siellä kaukana yhdessä.
Myöhemmin perhe muutti Kilimanjarosta Mwanzaan, jonne ajetaan Serengetin autiomaan ja Ngorongoren suojelualueen läpi.
– Voi niitä matkoja, kun koko perhe lauloi tapapenkillä: ”vaikka hiekka joskus onkin kuuma”. Ja sattui rengasrikkoja ja urosleijonat katsoivat meitä kun rengasta vaihdettiin nopeasti ja hiljaa. Kyllähän nämä kokemukset yhdistävät perhettä, Heino arvioi.
Raamattuopetusta swahiliksi
Heinot lähetettiin alun perin Kilimanjaroon Mwikan raamattuopiston opettajiksi. Työhön liittyi omat haasteensa koska swahilin kielen taito ei vielä ollut ehtinyt neljän kuukauden kurssin aikana kehittyä huippuunsa. Opettaessaan oppilaitaan he kirjoittivat lauseita liitutaululle.
– Huomasimme, että osa oppilaista ei osannut kirjoittaa ainakaan nopeammin kuin me. Siksi se oli armollista aikaa opiskella swahilia. Oli todella mielenkiintoista hypätä Raamatun maailmaan swahiliksi, Heino kertoo.
Heinon opetettavaksi pääaineeksi muodostui uskonnonpedagogiikka, ja työhön kuului muun muassa uskonnonopettajien kouluttamista. Heino lähti ensimmäiselle kaudelleen seurakuntalehtorina, mutta koska papeista oli kova pula, piispa pyysi häntä Mwanzassa ottamaan pappisvihkimyksen. Hän oli hiippakunnan ensimmäinen naispappi.
Tansanian luterilainen kirkko perustettiin vuonna 1960 ja ensimmäiset naispapit vihittiin vuonna 1988 – samana vuonna kuin Suomessa. Papintyössä Heino on kokenut naiseutensa vuoksi huomattavasti enemmän haasteita Suomen Oulussa kuin Tansaniassa työskennellessään.
Pian Heino sai myös naistyön osa-alueen hoitaakseen, vaikka ei aluksi ollut ajatuksesta lainkaan innoissaan. Hän olisi mieluummin keskittynyt uskonnonpedagogiikkaan kouluttaen esimerkiksi pyhäkoulun opettajia ja päiväkerhon ohjaajia.
– Sehän olikin aivan mahtavan hedelmällistä. Sain yhden maallikon – mama Lukamisan työtoverikseni. Olemme vieläkin hänen kanssaan erittäin hyviä ystäviä. Eilen opetin hänelle Whattsuppin kautta, miten villapuseroa kudotaan. Minun piti keksiä swahiliksi sanat ”oikea” ja ”nurin”.
– Oli ihanaa aikaa olla hänen kanssaan naistyössä monta vuotta. Me loimme alueen naistyön. Se oli mahtava juttu. Mutta koko ajan olin myös kouluttamassa, Heino kertoo.
Naisten asema vaihtelee
Tansaniassa on 120 heimoa, joilla on kaikilla oma kulttuurinsa ja kielensä. Heinolla meni aikansa tutustuessa eri paikallisiin kulttuureihin ja ymmärtäessä, miten ne vaikuttavat kunkin oppilaan elämään.
– Heimokulttuuri tuli voimakkaasti vastaan työssä varsinkin Mwanzassa kun yhtäkkiä alkoi tulla ihmisiä eri heimoista, Heino kertoo.
Eräs merkityksellinen tekijä oli naisen asema heimokulttuureissa. Heinolla kesti kauan ennen kuin hän ymmärsi, miksi jonkun tietyn heimon naisia ei näy opiskelijoiden joukossa.
– Aloin vähitellen kyselemään, mikä siellä on suhtautuminen naisiin. Se tuli esiin kun menimme mama Lukamisan kanssa yhteen kylään pitämään naisten seminaaria. Kävi ilmi, että paikalla olevat naiset eivät saaneet sanoa mitään miesten läsnä ollessa.
– Sen sijaan Kilimanjarolla nainen oli vahva, hänellä oli aina ”bisnestä”. Eri kulttuureihin tutustuminen oli mielenkiintoista loppuun saakka.
Ensimmäisen polven kristittyjä
Heino kertoo eräästä Maasai-heimoon kuuluvasta tytöstä, joka tullessaan Raamattukouluun pesi itsensä aina hiekalla, kunnes hänet opetettiin käyttämään vettä. Joskus kulttuureihin liittyvät traditiot saattoivat olla hyvin vahingollisiakin kuten naisten ympärileikkaus.
– Monet heistä olivat ensimmäisen polven kristittyjä, Heino kertoo Raamattukoulun oppilaista.
– Aloimme pikkuhiljaa tajuamaan, että ne ihmiset tulevat ihan eri maailmasta. He ovat sukunsa ensimmäisiä kristittyjä. Todellisuus, johon he palaavat lomalla, voi olla hyvin erilainen.
Eräs oppilas tuli kouluun vähän puolivahingossa – lukutaidottomana. Hän oli kahden kansanparantajan tytär. Hän kertoi, ettei heidän kylässään kukaan lapsi mennyt kouluun. Hänelle oli opetettu kotona kansanparannustaitoja.
– Hän oli mennyt kerran vahingossa kirkkoon ja alkanut kysymään, mikä tuo valkopukuinen nainen on. Sitä tietä hän pikku hiljaa tuli kristityksi. Kun hän tuli kouluun, hän ymmärsi, että hänen tulisi osata lukea ja kirjoittaa. Niin me opetimme häntä lukemaan ja kirjoittamaan.
