Entinen Jehovan todistaja löysi tien vapauteen

 

Marjut Revon elämään on mahtunut paljon kipua, eikä ole itsestäänselvyys, että hän on vielä elossa “Minusta on koko ajan pidetty huolta. Jumala halusi, että elän ja teen sitä, mitä hän haluaa minun tekevän.” Kuva: Pia Korhonen

Marjut Repo varttui valtakunnansalilla ja ovelta ovelle kierrellen, mutta paini vuosikausia uskonkriisien kanssa. Yhteisöstä irtautuminen oli pitkä ja vaikea prosessi.

Aurinko piirtää kullankeltaisia neliöitä kahvilan lattiaan. Marjut Repo, 59, oikaisee huiviaan ja ryhtyy haarukoimaan porkkanakakkuaan. Aamupäivän vilkkaassa puheensorinassa hän alkaa kertoa tarinaansa tiiviistä uskonyhteisöstä ja siitä irtautumisen kivusta.

Kertomus lähtee liikkeelle helsinkiläisen oven suusta 1950-luvulla.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Pieni kenttätyöläinen

Nuori mies, Jehovan todistajiin kuuluvan suvun vesa ja Marjut Revon tuleva isä, koputti jälleen yhtä ovea. Sen avasi nuori nainen.

Kodista kotiin kiertäminen tuotti sekä käännynnäisen että rakkaustarinan. Pari meni naimisiin vuonna 1957 ja vaimokin liittyi Jehovan todistajiin. Mies tosin erotettiin jo parin vuoden päästä, Repo muistelee syyn liittyneen tupakointiin.

Äiti vei Marjut Repoa mukanaan valtakunnansalille kokouksiin. Kenttätyökin eli sanoman levittäminen ovelta ovelle aloitettiin jo polvenkorkuisena.

– Muistan kerran, kun olimme kiertämässä kaverin kanssa: laitoimme vain kokouskutsun postilaatikkoon ja istuimme kaupan rappusille juttelemaan, Repo naurahtaa.

Koulun uskonnontunneille hän ei osallistunut ja kristillisten aamunavauksien ajaksi hän meni käytävään.

– Tietysti kuulin kaiken sielläkin, Repo hymähtää.

Äiti salli tyttärelleen poikkeuksia tiukkoihin sääntöihin. Tämä sai leikkiä ”maailmallisten” koulukavereiden kanssa, pääsipä joskus syntymäpäivillekin, vaikka lukuisat juhlat nimipäiviä myöten ovat Jehovan todistajien näkemyksen mukaan ristiriidassa Raamatun kanssa.

Joulut taas vietettiin äidinäidin huomassa. Vaikkei lahjoja tai muita perinteitä ollutkaan, piparkakkuja oli tarjolla ja kuusenoksissa roikkui piparminttutankoja.

Yksinäisyys vei äärimmäisiin tekoihin

25-vuotiaana Marjut Repo erotettiin Jehovan todistajista. Syy oli esiaviollinen seksi. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, mutta nyt Repo ei osoittanut katumusta, joka olisi ollut edellytys anteeksiantoon ja yhteisön jäsenenä pysymiseen.

– Enää en välittänyt.

Vuosien varrella hänellä oli ollut useita uskonkriisejä, ja ahdistuksesta oli tullut tuttu seuralainen. 

Muutama kuukausi erottamisensa jälkeen Marjut Repo ilmoittautui taksinkuljettajan koulutukseen. Taksitolpalla hän tapasi miehensäkin, tammikuussa 1989. Puoliso ei ollut Jehovan todistaja eikä muutenkaan uskonnollinen, vaan pikemminkin kyseenalaisti Revon uskomuksia.

– Hän tajusi jo silloin homman nimen, mutta minä olin aivopesty. Kun hän yritti puhua minulle järkeä, se oli sama kuin olisi näyttänyt härälle punaista vaatetta.

Sillä vaikka Marjut Repo oli jättänyt yhteisön, usko ei kadonnut minnekään. Päinvastoin asia jäi vuosikausiksi vaivaamaan häntä.

Vielä enemmän häntä piinasi yksinäisyys, sillä Repo menetti erottamisen myötä vanhat ystävänsä. Yksinäisyys äityi niin musertavaksi, että hän yritti itsemurhaa. Revon vuonna 1991 syntynyt esikoispoika oli tuolloin vasta parivuotias.

– Pyysin ensimmäisen yrityksen jälkeen pillereitä ja yritin tietysti toistamiseen niiden kanssa.

– Sen jälkeen sain lähetteen Tammiharjulle.

Kun Marjut Repo palasi psykiatrisesta sairaalasta kotiin, hän aikoi yhä päättää päivänsä. Positiivinen raskaustesti sai hänet pyörtämään aikeensa.

Takaisin todistajaksi

Kahdeksan vuotta erottamisen jälkeen Marjut Revon ovikello soi, ja takana oli kaksi Jehovan todistajaa. Repo kutsui heidät sisään ja kertoi rehellisesti taustansa. Seurauksena hänelle soitettiin ja kysyttiin, haluaisiko hän palata seurakunnan yhteyteen. Jos hän kirjeessä vakuuttaisi katuvansa syntejään, tie takaisin olisi auki.

– He ottivat minut takaisin vuonna 1996. Koin velvollisuudekseni myös opettaa uskonnon lapsille. Se oli vikatikki.

Palattuaan Repo sai vanhat kaverit takaisin, mutta uskonkriisit eivät kadonneet. Häntä häiritsi se, että syntilista ja teologiset tulkinnat tuntuivat vaihtelevan vähän väliä.  

Myös pelastuksen ansaitseminen ovelta ovelle kiertämällä tuntui väärältä. Saarnoissa painotettiin raamatunkertomuksia siitä, kuinka Jeesus kiersi opetuslastensa kanssa julistamassa Jumalan valtakuntaa, ja samaa odotettiin myös Jehovan todistajilta.

– Puheilla ei ollut mitään tekemistä armon, rakkauden ja Jeesuksen lunastustyön kanssa.

Yhtä kaikki Marjut Repo toimi vakituisena tienraivaajana yli kuusi vuotta. Tienraivaajiksi kutsutaan niitä Jehovan todistajia, jotka käyttävät kenttätyöhön eli sanoman levittämiseen tavallista enemmän aikaa. Vakituiset tienraivaajat tekevät työtä 70 tuntia joka kuukausi ja saattavat siksi tehdä ansiotyötä vain osa-aikaisesti, erikoistienraivaajat yli 130 tuntia.

– Kävin tienraivaajakoulun, jossa meitä opetettiin kaksi viikkoa, ja päivän opiskeluiden jälkeen piti lukea joka ilta kolme tuntia.

”En jaksa enää roikkua tässä”

Vuonna 2019 Marjut Repo oli Espanjassa. Torreviejan aurinko ei hälventänyt sisäistä synkkyyttä. Repo oli lähtenyt pakoon hyvin vaikeaa perhetilannetta, ja suhde uskoon oli tulehtuneempi kuin kenties koskaan aiemmin. Hän osallistui yhä paikallisen valtakunnansalin tilaisuuksiin, mutta jopa rukoilu tuntui vaikealta.

Lyhyellä Suomen-reissullaan Repo tapasi pitkästä aikaa vanhaa ystäväänsä ja alkoi heti kertoa uskonkriisistään. Ystävä kuunteli ihmeissään ja totesi miettineensä aivan samoja asioita.

– Koko viikon puhuimme, tutkimme Raamattua ja pallottelimme ajatuksia, Repo kertoo.

Kun hän palasi Espanjaan, alkoi tuntua yhä vaikeammalta kuulua liikkeeseen. Eroprosessia kesti noin puolitoista vuotta, joiden aikana hän oli yhteyksissä seurakunnan vanhimpiin, kyseli ja kyseenalaisti.

– Eräänä päivänä soitin ja sanoin, etten jaksa enää roikkua tässä. Haluan erota. 

Samoihin aikoihin hän palasi pysyvästi takaisin kotimaahan.

– Keväällä 2020 Jumala sanoi minulle, että nyt sinä lähdet Suomeen. Sanoin, etten varmasti lähde. Sitten me väänsimme matsia koko kevään, Repo hymähtää.

Hän pääsi palaamaan lopulta syksyllä, kun koronan vuoksi peruttuja lentoja alettiin taas järjestää. Repo asettui Tampereelle ja kyseli Jumalalta, mitä seuraavaksi.

– Hän sanoi, että mene Tampereen Vapaakirkkoseurakuntaan. Olin, että aha, okei.

Marraskuussa Repo astui ensi kertaa elämässään kristilliseen seurakuntaan.

– Ihmettelin, mikä tämä tämmöinen juttu on. Siellä laulaa loilotettiin ylistystä ja mietin, milloin saarna alkaa, hän nauraa.

Jumalasta ja järjestöstä tuli sama asia

Kaikki Jehovan todistajista eronneet tai erotetut eivät etsiydy kristilliseen seurakuntaan. Päinvastoin, monesta tulee ateisti, Marjut Repo kertoo. Hän on mukana entisten todistajien vertaistukiryhmässä Facebookissa.

– Olen kai jollain tapaa uskonut aina Jumalaan, mutta sitten se sidottiin Jehovan todistajien järjestöön. Jumalasta ja järjestöstä tuli tavallaan sama asia.

Repo on kotiutunut vapaaseurakuntaan, käynyt kasteellakin ja liittynyt jäseneksi. Vaikka usko Jumalaan ei ole pohjimmiltaan muuttunut, moni muu seikka on.

– Jeesusta en oikeastaan edes tuntenut.

Yksi suurimmista muutoksista on vapaus. Jehovan todistajana Repo kertoo kokeneensa jatkuvaa painetta kiertää saarnaamassa ja ansaita taivaspaikkansa — tai oikeammin paikkansa uudessa maailmassa. Jehovan todistajien oppien mukaan taivaaseen pääsee vain 144 000 ihmistä, ja koska paikat ovat jo täynnä, loput jäävät hallitsemaan uutta luomakuntaa.

Nyt, kun suorituspaineet ovat hellittäneet, Repo tekee mielellään vapaaehtoistyötä. Hän osallistuu myös paljon tavoittavaan työhön. Ennen ovelta ovelle Jehovan todistajana kiertänyt nainen kertoo nyt ihmisille toisenlaista ilosanomaa.

Eikö se ole erikoista?

– Nyt se tuntuu hirveän hyvältä, kun on oppinut, miten evankeliumi oikeasti menee, Repo kertoo.

– Jeesus on sanonut, että kun tulee tuntemaan totuuden, se vapauttaa. Ja se on totta, tämä vapaus tuntuu ihan käsittämättömältä.