Saarijärveläinen elokuvantekijä Martti Takalo on ohjannut elokuvan J.L. Runeberg – tie runouteen, joka avaa kansallisrunoilijan nuoruusvuosia Saarijärvellä. Pölyisen patsaan ja naisten miehen sijaan elokuva piirtää kuvan elävästä, etsivästä ja hengellisestä ihmisestä.
Elokuva J.L. Runeberg – tie runouteen kertoo Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) nuoruusvuosista Saarijärvellä vuosina 1823–25.
– Kipinä tähän syntyi jo silloin, kun Runebergin oma nimikko-ooppera esitettiin Saarijärvellä vuonna 2000 kesäteatteri Lumperon tiloissa, Takalo kertoo.
Runeberg-teema jäi elämään paikkakunnalle. Pari vuotta myöhemmin Saarijärvellä esitettiin Panu Rajalan kirjoittama näytelmä, ja Takalon kiinnostus kansallisrunoilijaa kohtaan syveni entisestään. Kotiseutuneuvos Ilta Ikkala oli myös suuri Runeberg-fani, joka piti perinnettä yllä
– Hän pyysi useaan kertaan minulta oppilaiden kanssa tehtyjä esityksiä, luokanopettajana varsinaisen elämäntyönsä tehnyt Takalo muistelee.
Näistä pyynnöistä syntyi ensimmäisiä visuaalisia kokeiluja Runebergin runojen parissa. Oppilaat kuvittivat tekstejä, ja Takalo vastasi kokonaisuuden tallentamisesta.
– Ensimmäisellä kerralla kuvitettiin Saarijärven Paavo -runo. Jokainen oppilas piirsi tietystä tapahtumasta oman näkemyksensä. Siitä tuli mielenkiintoinen kokonaisuus: sama tarina, mutta jokaisella oma tulkinta. Minä kuvasin ne ja siihen liitettiin runo, hän kertoo.
Myöhemmin aihe siirtyi Runebergin Saarijärven-aikaan, jolloin hän toimi kotiopettajan kauteen Saarijärvellä.
– Käsikirjoitin sen tarinaksi ja oppilaat kuvittivat. Siinä vaiheessa jäi vahvasti mieleen ajatus, että joskus tästä olisi hienoa tehdä jotakin isompaa. Kysehän on kuitenkin valtakunnallisesti merkittävistä asioista.
Ajatus elokuvasta jäi odottamaan oikeaa hetkeä. Kun sitä lopulta ryhdyttiin toteuttamaan, rahoitus ei kuitenkaan auennut toivotulla tavalla.
– Saarijärvi-Seura haki avustusta Keski-Suomen kulttuurikeskukselta, mutta tulos oli nolla euroa. Ei mitään, Takalo sanoo suoraan.
Se ei kuitenkaan pysäyttänyt hanketta.
– Ajattelin, että tehdään sitten omakustanteisesti.
Runoutta, sotaa ja kotiseudun muistoja
Takalo korostaa, että juuri Saarijärven vuodet antoivat Runebergille ratkaisevan sysäyksen hänen tunnetuimpaan tekstiinsä.
– Näinä vuosina, jolloin Runeberg toimi Saarijärvellä kotiopettajana, hän sai täältä sen kipinän, josta Maamme-laulu lähti liikkeelle, Takalo sanoo.
Ajatus tuntuu hänen mukaansa lähes käsittämättömältä ottaen huomioon, miten keskeinen asema laululla on suomalaisessa identiteetissä.
– Kun lukee Maamme-laulun muutkin säkeistöt, niissä kuvataan Suomen luontoa hyvin vahvasti. Ne liittyvät nimenomaan Saarijärven aikaan, Takalo toteaa.
Sama yhteys näkyy hänen mukaansa myös Runebergin suhteessa Suomen sotaan, jonka tapahtumat tulivat nuoren runoilijan tietoisuuteen paikallisten kertomusten kautta. Saarijärvi ei ollut vain maisema, vaan paikka, jossa historian tapahtumat ja ihmisten kokemukset elivät vahvasti.
Toisena keskeisenä esimerkkinä Takalo nostaa esiin runon Saarijärven Paavo.
– Saarijärven Paavo ei ole mikään kaukainen mielikuva, vaan Saarijärven elämästä noussut tarina, hän sanoo.
Myös Vänrikki Stoolin tarinat saivat alkunsa Saarijärvellä kuulluista kertomuksista. Takalon mukaan Runeberg kuuli paikallisten kautta tarinoita erityisesti Otto von Fieandtin johtamasta komppaniasta, joka osallistui Suomen sodan taisteluihin Keski-Suomessa.
– Runeberg kuuli täällä tarinat Karstulan taistelusta ja von Fieandtin kohtalosta. Ne jäivät elämään ja päätyivät myöhemmin runoiksi Vänrikki Stoolin tarinoihin, Takalo kertoo.
Hänen mukaansa juuri tämä paikallisuuden ja suurten historiallisten teemojen kohtaaminen tekee Runebergin Saarijärven ajasta poikkeuksellisen merkittävän ja myös elokuvallisesti kiinnostavan.
Nuori Runeberg
Martti Takalon mielestä kuva Johan Ludvig Runebergistä pölyisenä ja etäisenä patsashahmona on yksipuolinen ja osin väärä.
– Runebergissä oli valtavasti innokkuutta ja nuorta poikamaisuutta, joka usein unohtuu, Takalo sanoo.
Pääosan esittäjän valinta oli pitkän harkinnan tulos. Takalo kertoo käyneensä tyttäriensä Jutan ja Monjan kanssa läpi aiempien elokuvien tekijöitä ja näyttelijöitä, joiden kanssa yhteistyötä oli tehty vuosien varrella.
– Katsottiin, kenen kasvojen muoto ja olemus voisivat sopia Runebergiksi. Rooliin valittu Tero Haapala osui siihen kuin nakutettu. Hän on sellainen nuori velikulta, hassuttelija ja innokas kuuntelemaan tarinoita, Takalo kuvailee.
Elokuvaprosessi oli Takalolle samalla oppimismatka. Erityisesti Suomen sodan tapahtumiin perehtyminen avasi uusia näkökulmia Keski-Suomen historiaan.
– Kyllä tähän joutui perehtymään syvällisesti. Se, mitä täällä on tapahtunut Suomen sodan aikana, oli monella tapaa uutta tietoa, hän kertoo.
Takalo nostaa esiin myös sen, kuinka kriisiaika vaikutti tavallisiin ihmisiin ja liikkumiseen.
– Ajatellaan vaikka reittiä Jyväskylästä Kokkolaan. Sellaisessa kriisitilanteessa se, mikä normaalisti yhdistää, voikin muuttua päinvastaiseksi. Nälkävuodet, kuolemat ja siviilien kärsimykset pysäyttävät.
Karstulan, Koljonvirran ja Oravaisten taistelut eivät ole Takalon mukaan vain sotahistoriaa, vaan osa suomalaisen identiteetin muotoutumista.
– Kun perehtyy siihen, kuinka paljon asukkaita ja siviilejä menehtyi ja miten nämä sodat kohtelivat suomalaisia, syntyy syvä kunnioitus. Meidän historiamme on ollut jatkuvasti jonkin vallan alla, hän sanoo.
Juuri tästä todellisuudesta nousee myös Runebergin runous ja Takalon elokuvan ydin. Patsaan sijaan katsoja kohtaa nuoren miehen, joka kuuntelee, kokee ja antaa näkemälleen sanat.
Muistin ja merkityksen puolesta
Takalo toivoo Runeberg-elokuvan puhuttelevan erityisesti nuoria ja sitä sukupolvea, jolle sodan aika ja sen seuraukset ovat jo etäistä historiaa.
– Olisi tärkeää, että nuoret pysähtyisivät arvostamaan menneisyyttä. Kun sodan ajoista ei ole omia muistikuvia, niistä syntyy helposti liian kevyt kuva.
Takalo painottaa, ettei Suomen historia, itsenäisyys ja vapaus ole itsestäänselvyyksiä, vaan ne vaativat rehellistä ja kriittistä katsetta menneisyyteen. Hän puhuu avoimesti myös isänmaallisuudesta, jonka näkee saaneen viime vuosina kielteisen leiman.
– Isänmaallisuus rinnastetaan helposti nationalismiin, vaikka kyse on ennen kaikkea historian ja perinnön arvostamisesta. Tämä ei ole ketään vastaan, vaan sen ymmärtämistä, mistä tulemme ja mitä on jouduttu kokemaan, jotta Suomi on olemassa.
Elokuva nojaa historiallisiin faktoihin, vaikka elokuvallinen kerronta vaatii myös dramatisointia. Tuotannollisesti elokuva poikkeaa Takalon aiemmista töistä rajatumman aiheensa vuoksi.
– Tämän pystyi tekemään puhtaammin draamana. Noin kahdenkymmenen roolin kokonaisuus oli hallittava, ja roolitukset onnistuivat erinomaisesti. Olen lopputulokseen todella tyytyväinen.
Takalon toive on, että elokuva herättäisi katsojissa ajatuksia paitsi Runebergistä ja historiasta, myös siitä, mitä suomalaisuus ja vapaus merkitsevät tänä päivänä.
Ikuisesti kukkivat kielot
Runebergin hengellinen puoli jää Takalon mielestä usein muun puheen ja mielikuvien varjoon, vaikka kristillisyys kulki vahvasti mukana hänen elämässään ja tuotannossaan. Runeberg kirjoitti kaikkiaan 62 virttä, ja virsikirjauudistuksen yhteydessä hänen panoksensa oli poikkeuksellisen suuri.
– Kyllä sanoisin, että kristillisyys oli hänelle vahva perusta. Se näkyy hänen teksteissään ja tavassaan katsoa elämää, Takalo toteaa.
Runebergistä on vuosien varrella rakennettu kuvaa ennen kaikkea naisten miehenä ja romantikkona, joka ihastui ja rakastui helposti. Takalon mukaan tämä ei ole täysin väärin, mutta jättää silti yksipuolisen kuvan.
– Minua häiritsee se, että ihmisestä tehdään joku karikatyyri. Ihminen on aina paljon enemmän.
Elokuvassa tuodaan esiin muun muassa Runebergin kihlaus Marin kanssa, joka oli tullut Saarijärvelle Viitasaarelta. Kihlaus kesti kolme vuotta, ja Runeberg kirjoitti Marin inspiroimana runon vuonna 1825.
– Hän piti kihlausta yllä pitkään. Jos Runeberg oli romantikko, niin hän on itsekin sanonut, että näistä ihastuksista syntyi hyvää inspiraatiota ja runoja, Takalo kertoo.
Romantiikan varjopuolesta muistutti Runebergin puoliso Fredrika Runeberg, joka ei säästellyt sanojaan.
– Fredrika sanoi miehelleen suoraan, että ne ihastumiset toivat mukanaan myös suuria suruja. Marin tapauksessa Runeberg panttasi kihlausta kolme vuotta ja lopulta ilmoitti naiselle erosta kirjeitse.
Takalo muistuttaa, että aikakausi oli silloin hyvin erilainen kuin nykyinen. Hän uskoo Runebergin joutuneen varmasti kamppailemaan oman tunne-elämänsä Akilleen kantapään kanssa.
– Ihastuminen ja rakastuminen noudattivat silloin aivan toisenlaisia sääntöjä kuin nyt. Ihmisten tunteita ja valintoja ohjasivat vahvat rajoitteet ja sosiaaliset normit, joita ei nykypäivänä enää ole. Tänään rakastumista säätelevät paljon vapaammat odotukset kuin tuohon aikaan.
Runebergin elämän viimeiset vuodet syvensivät hänen hengellistä näkökulmaansa entisestään. 59-vuotiaana hän halvaantui, ja hänen kirjallinen tuotantonsa käytännössä katkesi. Silti sanat eivät vaienneet kokonaan.
Vuonna 1875 Runeberg kirjoitti viimeisen runonsa vasemmalla kädellä. Siinä hän kuvasi unta taivaasta – paikasta, jossa kukat kukoistavat ikuisesti. Yksi noista kukista oli kielo.
– Hän kirjoittaa kielosta valtavan kauniisti. Että täällä maan päällä kielo kukkii hetken, mutta taivaassa se kukkii koko ajan, ikuisesti, Takalo kuvailee.
Kielon hiljainen, jatkuva kukinta muodostuu runossa vertauskuvaksi toivosta ja iankaikkisuudesta. Se on kuva, jossa maan rajallisuus ja taivaan lupaus kohtaavat lempeästi.
– Kyllä minusta tuntuu, että kun hän kirjoitti tuollaisen runon, taivasasiat olivat hänellä kauniisti mielessä. Siinä on jotain hyvin lohdullista ja syvästi hengellistä.
Takalo ei halua asettua tuomariksi.
– Emmehän me voi ketään tuomita. Mutta nämä sanat kertovat paljon siitä, millaisena Runeberg näki elämän, kuoleman ja sen, mikä meitä odottaa tämän jälkeen.
Luottamus, joka kantaa yli aikojen
Takalo palaa lopuksi vielä Saarijärven Paavoon, jossa hän näkee kiteytyvän jotakin olennaista sekä Runebergin ajattelusta että kristillisestä elämänkatsomuksesta.
– Kun ajattelee Saarijärven Paavoa, niin voiko olla sen hienompaa kristillistä sanomaa? Siinä on syvä luottamus Jumalaan ja ajatus siitä, että naapuria autetaan vaikka omakin leipä olisi tiukassa, Takalo pohtii.
Runeberg näki puutteen ja nälän läheltä. Hän tiesi, miten vaivalloista viljan viljely oli ja kuinka helposti kato saattoi viedä kaiken. Silti runon ytimessä säilyy luottamus.
– Paavon vaimo jo näkee, että Herra on heidät hylännyt, mutta Paavo ei luovu toivosta. Se on minusta hyvä muistutus meille kaikille, Takalo sanoo.
Juuri Runebergin hengellinen puoli oli se, joka alun perin johdatti Takalon aiheen äärelle. Kun Takalolta kysyy, mitä hän toivoisi kuulevansa, jos Runeberg itse näkisi hänestä tehdyn elokuvan, vastaus on selkeä.
– Toivottavasti hän voisi sanoa, että osuit naulan kantaan – että olen tehnyt oikeat päätelmät hänestä ja tulkinnut hänet oikein.
Hengellisyys nousee elokuvassa erityisen vahvasti esiin lopussa, joka päättyy Runebergin sanoittamaan virteen Mä silmät luon ylös taivaaseen. Valinta tiivistää Takalon sanoman: historian keskellä katse nousee kohti jotakin itseä suurempaa.
– Runebergin panos kristillisyyteen on mielestäni voimakas vielä tänäkin päivänä. Toivoisin, että ihmiset pysähtyisivät arvostamaan meidän historiaamme, ja että tämä hulluus maailmassa joskus loppuisi. Ja että isänmaallisuus ja kristillisyys nähtäisiin vahvuutena, eikä asiana, joka heitetään romukoppaan.
Jos elokuva saa katsojan hetkeksi pysähtymään ja pohtimaan, onko nykyinen suunta todella kohdillaan, on Takalon mukaan sen tärkein tehtävä jo täyttynyt.
J.L. Runeberg -tie runouteen -indie-elokuvan ensi-ilta on 5.2.2026 klo 18.30 Saarijärvi-salissa. Muut esityspäivät: 6.2., 7.2. ja 14.2.2026
