Kirjoittanut
Kuolevia potilaita työkseen hoitava dosentti Reino Pöyhiä muistuttaa, ettei kärsimyksen ongelma ratkea tappamalla kärsivä ihminen.
Reino Pöyhiä on sekä anestesiologian että palliatiivisen lääketieteen dosentti. Palliatiivinen hoito tarkoittaa parantumattomasti sairaan potilaan kokonaisvaltaista hoitoa, jonka tarkoituksena on kuolevan ja hänen läheistensä mahdollisimman hyvä elämänlaatu.
Tällä hetkellä Pöyhiä työskentelee Kaunialan sairaalan johtavana ylilääkärinä. Aiempaa työkokemusta hänellä on esimerkiksi Terho-kodin, espoolaisen saattohoitokodin johtajana.
Reino Pöyhiä on päivittäin tekemisissä kuolevien ihmisten kanssa. Juuri hän on se, joka yrittää löytää kussakin tilanteessa riittävän tehokkaan lääkkeen tai muun keinon helpottaa viimeisten hetkien, viikkojen, päivien tai tuntien, kipua ja tehdä niistä niin tuskattomia kuin mahdollista.
Hän auttaa ihmisiä kuolemaan eli antaa kuolinapua.
Tällä hetkellä kuumana käyvässä eutanasiakeskustelussa eutanasian puolustajat haluavat omia kuolinapu-käsitteen eutanasian synonyymiksi. Reino Pöyhiän mielestä terminologian tietoinen muuttaminen on huolestuttavaa. Eutanasia, tappavan myrkyn pistäminen potilaan laskimoon, on yksiselitteisesti surmaamista eikä sillä ole mitään tekemistä kuolinavun kanssa.
Reino Pöyhiän kanssa kielteisellä kannalla eutanasiakysymyksessä on suurin osa suomalaisesta ja vielä suurempi osa kansainvälisestä lääkärikunnasta.
– Suomessakin käytävässä keskustelussa vedotaan kovasti muutaman eurooppalaisen maan, Benelux-maiden ja Sveitsin, käytäntöihin. Suomessa kuvitellaan, että meidän pitäisi seurata juuri näiden maiden esimerkkiä, vaikka niissä on muutenkin häilyvä moraalinen struktuuri.
– Globaalisti ajatellen tämä asia on otettu esiin vain muutamissa rappeutuvissa eurooppalaisissa maissa, Pöyhiä napauttaa.
Saattohoidossa vielä paljon kehitettävää
Eutanasiaa huomattavasti laajempi kansainvälinen trendi on saattohoidon kehittäminen.
– Minulla on viime vuosina ollut tilaisuus käydä opettamassa lääkäreitä kivun hoidosta eri puolilla Aasiaa, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa. Olen saanut keskustella hyvin valveutuneiden lääkäreiden kanssa saattohoidosta ja palliatiivisen hoidon asioista. Eutanasia vaihtoehtona ei nouse näissä keskusteluissa lainkaan esiin.
– Näissä maissa, jotka eivät ole enää mitenkään alikehittyneitä, kehitetään palliatiivista hoitoa. Ja ikääntyvää väestöä on esimerkiksi Kiinassakin hyvin paljon.
Suomessakin saattohoitoa on kehitetty erityisesti viimeisen kymmenen vuoden ajan. Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2010 valmistunut opas ”Hyvä saattohoito Suomessa – asiantuntijakuulemiseen perustuvat saattohoitosuositukset” oli merkittävä rajapaalu ja se on Pöyhiän mukaan poikinut paljon kehityshankkeita etelästä pohjoiseen eri sairaanhoitopiireissä.
Parannettavaa on kuitenkin huomattavasti.
Suomessa saattohoitolaitokset ovat vielä hyvin nuori ilmiö. Isossa-Britanniassa ja Irlannissa, jotka ovat saattohoidon johtavia maita, laitoksia löytyy joka kylästä. Pöyhiä kertoo työskennelleensä hetken Iso-Britanniassa saattohoitolaitoksessa, jossa oli kuusitoista potilaspaikkaa ja yli kaksisataa vapaaehtoista.
– Hyvää saattohoitoa on se, että kivun, hengenahdistuksen ja oksentelun eli fyysisten oireiden lievittämisen lisäksi potilaalle annetaan mahdollisuus viettää viimeiset aikansa niiden ihmisten seurassa, jotka ovat tärkeitä ja sellaisessa paikassa, joka on tärkeä. Jos potilaalla ei ole läheisiä ihmisiä, yleensä hän kuitenkin arvostaa, että joku, esimerkiksi vapaaehtoinen tukihenkilö on lähellä. Lääkäri on tarpeellinen henkilö hyvässä saattohoidossa, mutta hyvä saattohoito ei rakennu vain lääkärin ympärille. Tismalleen yhtä tärkeitä ellei tärkeämpiä, ovat monet muut.
Tehokkaampia kivunlievitysmenetelmiä kehitetään yhdessä saattohoidon kanssa edelleen. Eutanasian salliminen tekisi hankkeelle hallaa. Niissä maissa, joissa eutanasia on laillistettu, saattohoidon kehittäminen on käytännössä lakannut.
– Huolestuttavaa Suomessa on se, että edelleenkin yhteiskunnan toimenpiteet hyvän saattohoidon järjestämiseksi ovat riittämättömiä. Huomiota tulisi kiinnittää myös lääkärikoulutukseen. Vain kahdessa yliopistossa on palliatiivisen hoidon professuuri, joista toinenkin vain osa-aikainen.
Keskustelun käyminen on tärkeää
Kipujen lievittämisellä on rajansa, Pöyhiä myöntää.
– Me emme hallitse tätä elämää täysin. Vaikka terveysteknologia kehittyy, olemme silti, lääkäritkin, vain rajallisia ihmisiä.
Kärsimyksen ongelma ei kuitenkaan poistu poistamalla kärsivä ihminen.
Lisäksi laskimoon pistettävä myrkkyruiske ei useinkaan ole niin arvokas tapa päästä kärsimyksistä kuin millaisena sitä markkinoidaan.
– 2000-luvulla on julkaistu arvovaltaisissa tieteellisissä lehdissä artikkeleita siitä, että kun on annettu kuolettava lääke, ihminen ei olekaan kuollut. Kuolema ei ole suinkaan ollut kaunis ja miellyttävä, vaan siihen on liittynyt kouristelua ja oksentelua ja se on ollut paitsi vastenmielinen tapa kuolla, myös tuskallista katsottavaa lääkärille ja omaisille. Saattohoito ei tarjoa täydellisiä vastauksia, mutta eutanasiakaan ei ole ongelmaton. Tästä ei vain haluta puhua.
Pöyhiä ajattelee, että kansalaisaloitteen keräämisen myötä uudelleenvirinnyt eutanasiakeskustelu on hyvä tilaisuus, joka ei saa jäädä käyttämättä.
– Keskustelua eutanasiasta on käyty minunkin lääkärinurani aikana monta kertaa, eli ainakin yli kolmekymmentä vuotta. Aika ajoin se keskustelu nousee, sitten taas laantuu. Koko ajan kuitenkin haluan pitää esillä sitä, että vastaus tähän kysymykseen on hyvä saattohoito.
Artikkeli julkaistaan kokonaisuudessaan Elämä-lehdessä 2/2017.
