Vedenhakumatka muutti Byambasuren Bumchinin elämän. Hänestä tuli viittomakielen tutkija, joka taistelee vahvan kuurojen identiteetin puolesta sitkeästi kuin jakki.
Jakki on Mongolian sitkeä ja sympaattinen työjuhta. Jotakin samaa on Byambasuren Bumchinissa, joka uurastaa maansa kuurojen kielioikeuksien puolesta.
Byambasuren on viittomakielen tutkija, jonka tarinassa jakilla on keskeinen paikka. Kuusivuotiaana hän lähti juhdan vetämillä kärryillä tavanomaiselle vedenhakumatkalle. Paluumatkalla kärryt rikkoutuivat ja pieni ajuri putosi kyydistä. Oli talvi ja hyytävä pakkanen. Vesi kasteli vedennoutajan, ja seuraavana yönä hänelle nousi kova kuume.
Kuume vei tajun, ja huolestuneet vanhemmat toimittivat lapsensa Arhangain lääninsairaalaan, josta potilas ohjattiin parempaan hoitoon maan pääkaupunkiin Ulaanbaatariin.
Kun Byambasuren lopulta palasi kotiin, hän ei enää kuullut sisarusten leikin ääniä, jakin kärryjen kolketta eikä joessa virtaavan veden kohinaa.
Kohti pääkaupunkia
Pian edessä oli kouluunlähtö, mutta perheen kotipaikkakunnalla, muutaman tuhannen asukkaan Battsengelissa kuurolle oppilaalle ei ollut mitään tarjolla. Jurtan huopapeitteet käärittiin rullalle, kattopuut irrotettiin keskusrenkaasta, ja perhe lähti matkalle kohti pääkaupunkia.
Byambasuren muistelee kolmenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia videohaastattelussa eloisasti viittoen. Tulkki Soyolmaa Lamjav tulkkaa puheen englanniksi.
– Olin hyvin kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he olivat valmiit muuttamaan pääkaupunkiin, jotta minä pääsisin kouluun, Byambasuren sanoo.
Päätös ei ollut helppo. Vanhemmat olivat nomadeja, joiden rauhallinen elämä avarilla aroilla sullottiin suuren kaupungin sykkeeseen. Isästä tuli linja-auton kuljettaja ja äidistä auton rahastaja.
Elämänmuutos mahdollisti sitkeälle tyttärelle kasvun maansa kuurojen oikeuksien edistäjäksi.
Nykyisin hän työskentelee projektinjohtajana Lähetysyhdistys Kylväjän hallinnoimassa ja Ulkoministeriön rahoittamassa hankkeessa, joka parantaa kuurojen lasten ja nuorten mahdollisuuksia saada opetusta viittomakielellä.
Tavoitteena on myös lisätä Mongolian noin kymmenen tuhannen kuuron ja koko yhteiskunnan tietoisuutta viittomakielisten oikeuksista.
Kehittäjän elkeitä
Koulutiensä aloittaessaan Byambasuren kommunikoi puhumalla, mutta syntymästään saakka kuurot luokkatoverit käyttivät vain viittomakieltä. Hänen oli siis opeteltava uusi kieli.
Byambasuren alkoi jo lapsena kiinnittää huomiota asioihin, jotka olisivat voineet olla koulussa paremmin. Oppilaiden joukossa oli sellaisia, jotka eivät osanneet lainkaan kirjoittaa. Byambasuren käsitti, että ilman kirjoitustaitoa elämässä ei pitkälle pötkitä.
Kuurojen koulussa ei ollut kuuroja opettajia.
Häntä vaivasi myös se, ettei koulussa ollut lainkaan kuuroja opettajia.
Vaikka Byambasuren aloitti kouluun tullessaan viittomakielen opettelun aivan alkeista, seitsemännellä luokalla hän toimi jo viittomakieltä taitamattomien opettajien tulkkina.
Teini-iässä hän huomasi, että kuulevilla ikätovereilla oli paljon enemmän oppiaineita ja monenlaisia mukavia tapahtumia.
– Päätin perustaa kuurojenkerhon, jonne kutsuimme vierailijoita opettamaan meille ruuanlaittoa, käsitöitä ja muita taitoja. Vammaisten lasten vanhemmat halusivat tukea kerhoamme.
Kun Byambasuren jatkoi opintojaan yliopistossa, kerhotoiminta jatkui sielläkin.
– Monet kerhoissa toimineet oppilaat ja opiskelijat ovat nykyisin aktiivisesti mukana parantamassa Mongolian kuurojen asemaa.
Esteenä asenteet
Muutoksen hankalin este ovat aina olleet asenteet.
”Ei onnistu, ei ole mahdollista.”
Byambasuren on kiitollinen kuuroille esikuvilleen, jotka ovat näyttäneet, että muurit on tehty murrettaviksi.
Opiskelu yliopistossa vaati muurinmurtajan kestävyyttä, sillä erityisjärjestelyjä ei parikymmentä vuotta sitten vielä tehty.
– Sosiaalityöntekijäksi opiskellessani olin ainoa kuuro ryhmässäni. Kopioin luentomuistiinpanot kaveriltani ja luin kotona kirjoista, koska tulkkausta ei vielä ollut.
Byambasurenin unelma oli päästä työhön kuurojen kouluun. Silloin kuitenkin ajateltiin, että kuuro voi kyllä toimia koulun siivoojana, mutta opetustehtäviin haluttiin kuulevia.
”Kun yliopistoon saatiin tulkkaus, pystyin osallistumaan yliopiston puhekilpailuihin.”
Unelma alkoi toteutua, kun Byambasuren jatkoi yliopistossa opintoja mongolian kielen ja kirjallisuuden parissa.
– Kun yliopistoon saatiin tulkkaus, tunsin itseni todelliseksi opiskelijaksi. Minulle avautui valtava määrä uusia ovia, pystyin jopa osallistumaan yliopiston puhekilpailuihin.
Valmistuttuaan Byambasuren palasi kuurojen koululle toivoen, että nyt, kaksi tutkintoa suorittaneena, hän saisi sieltä töitä.
– Rehtori sanoi, että jos kuulisin edes vähän, voisin opettaa. Kuurona voisin olla korkeintaan apuopettaja.
Politiikkaa tarvitaan
Byambasuren ajatteli voivansa apuopettajana vaikuttaa asenteisiin, mutta toive oli turha. Kolme vuotta yritettyään hän ymmärsi, että muutosten on tapahduttava koulutuspolitiikan ja kasvatusmenetelmien tasolla.
Sitten hän kuuli suomalaisesta järjestöstä, joka teki hänen kotimaassaan työtä viittomakielisten oikeuksien ja osallistumismahdollisuuksien parantamiseksi. Se oli Kylväjä.
Byambasuren halusi mukaan, mutta ensin oli opiskeltava paremmat tietotekniset taidot. Ne hankittuaan hänestä tuli yksi neljästä kuurosta viittomakielen tutkijasta projektiin, joka huipentui puolitoista vuotta sitten mongolian viittomakielen verkkosanakirjan julkaisemiseen.
– Suomesta tuli tutkija, joka koulutti meidät työhön. Sitten matkustimme kaikkiin Mongolian 21 lääniin ja videoimme ja analysoimme jokaisen löytämämme viittoman, Byambasuren kertoo.
Maassa oli hyväksytty vuonna 2016 laki, joka tunnusti viittomakielen kuurojen äidinkieleksi ja velvoitti viranomaisia järjestämään heille tulkkaus- ja käännöspalveluita. Paljon kiitosta saanut viittomakielen verkkosanakirja oli tämänkin tavoitteen kannalta merkityksellinen hanke.
Rohkeutta Japanista
Yhteiskunta alkoi olla kypsä myös siihen, että kuuroille annettiin johtajuus heitä itseään koskevissa asioissa.
– Me kuurot olemme vastuussa meitä koskevien asioiden hoitamisesta, ja meidän on hankittava taidot, joiden avulla voimme kantaa tämän vastuun.
Muutama vuosi sitten Byambasurelle avautui ikkuna kuurojen kansainväliseen maailmaan. Kuurojen maailmankonferenssissa Etelä-Koreassa hän näki eri maiden kuurojen johtavan isoa tapahtumaa ja pitävän siellä puheita.
Hän pääsi myös stipendiaatiksi Japaniin tutustumaan sikäläiseen kuurojen yhteisön elämään.
– Japanin kuuroilla on todella vahva identiteetti. Mongoliassa puhumme paljon identiteetistä, mutta Japanissa näin, miten vahva se voi oikeasti olla.
Kymmenen kuukauden ajan Byambasuren seurasi Japanissa syntymäkuurojen lasten itseluottamusta ja ilmaisuvoimaa.
– Siellä on myös vahvaa kuurojen järjestötoimintaa. Tähän haluan panostaa myös Mongoliassa.
Äiti neljälle lapselle
Lähetysyhdistys Kylväjän kehitysyhteistyöprojektissa Byambasurenilla on hyvät mahdollisuudet ponnistella tavoitteidensa eteen. Se on jatkoa ensimmäiselle hankkeelle ja vahvistaa edelleen kuurojen lasten ja nuorten mahdollisuuksia saada opetusta omalla kielellään.
Töitä tehdään vuoteen 2028 asti myös sen eteen, että kuurojen yhteisön tietoisuus oikeuksistaan lisääntyy. Näistä aineksista voi sitten kasvaa vahva kielellinen ja kulttuurinen identiteetti.
Vaimo ja neljän lapsen äiti joutuu tosin taiteilemaan, että saa aikansa riittämään. Hän opettelee ottamaan haltuun johtamiseen kuuluvia velvollisuuksia budjetoinnista raportointiin.
– Kaikki on vähän uutta ja sumuista vielä. Minun pitää oppia delegoimaan.
Byambasuren on päättänyt kahlata tämänkin sumun läpi. Hän soisi tulevaisuudessa jakinrattailta ja muilta kärryiltä putoaville helpomman tien kuin minkä on itse kulkenut.
