Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

”Voisiko Osmo Tiililän uskonpuhdistus toteutua kirkossa nyt?”

 

Viisikymmentä vuotta sitten, marraskuun 10. päivänä 1962 ”kirkon opin ykköspuolustaja” dogmatiikan professori Osmo Tiililä erosi Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta. Tapaus oli skandaali, joka uutisoitiin lehtien etusivuilla. Eron syyksi Tiililä ilmoitti, että kirkko oli laiminlyönyt tehtävänsä – ”kuolemaa kohti kulkeville ihmisille julistettavan iankaikkisuussanoman”.

Kritiikkinsä Tiililä kohdisti kirkon päättäjiin ja kirkollisiin lehtiin.

Osmo Tiililästä (1904-1972) elämäkerran kirjoittaneen dosentti Timo Junkkaalan mukaan Tiililä koki, että ”pääsanoman syrjäytyminen oli kirkossa tapahtunut johtajien tukemana”. Tiililän kritiikki kohdistui kirkon johdon ohella erityisesti Kotimaa- ja Kirkko ja Kaupunki -lehtiin, joiden Tiililä katsoi tietoisesti johtaneen mielipiteitä ”valitettavaan suuntaan”.

Tiililä tiivisti kritiikkinsä kesällä 1962 ilmestyneeseen kirjaansa Kirkon kriisi: ”Valitettavasti emme viime vuosikymmeninä ole saaneet kirkkoomme johtajia, jotka olisivat muistuttaneet meille kirkon työn perustasta.”

IK-opisto Neliöb. 20.5.-2.6.

Kirkko oli Tiililän mukaan tullut välinpitämättömäksi Raamatun ja tunnustuksen suhteen, minkä seurauksena sen julistus oli menettänyt voimansa.

”Tiililä yritti havahduttaa”

Tiililä syytti kirjassa kirkkoa siitä, että pelätessään menettävänsä ihmiset se oli muuttanut sanomansa ja toimintansa, mutta tulos oli päinvastainen. Ihmiset olivat entistä vähemmän kiinnostuneita kirkosta, joka pyrki kilpailemaan psykologien ja lääkäreiden kanssa ihmisten auttamisessa ”maallisissa asioissa”. Tiililän mukaan kirkko ei ollut olemassa etiikan tähden, vaan sen tähden, ”että täällä kuollaan”. ”Se on olemassa sen tähden, että Jumala saattaa jokaisen ihmisen kuoleman jälkeen tuomiolle.”

– Ero kirkosta oli viimeinen yritys havahduttaa kirkon johto huomaamaan, että se oli hukannut varsinaisen sanomansa ja oli siksi suuressa vaarassa, Timo Junkkaala sanoo.

– Kyse oli ikään kuin epätoivoisesta protestista.

– Eroon oli myös psykologisia ja sosiaalisia syitä. Tiililä oli jäänyt yksin. Hän oli ottanut teologiset erimielisyydet henkilökohtaisina loukkauksina. Hän koki, ettei kirkko, jonka puolesta hän oli taistellut, kuunnellut eikä tarvinnut häntä.

– Erotessaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta Tiililä ei oman käsityksensä mukaan eronnut Kristuksen kirkosta vaan – kuten hän asian ilmaisi – ainoastaan laitoskirkosta, Junkkaala selventää.

”Tiililä ei toivonut muiden seuraavan perässä”

Testamenttina Suomen kirkolle Tiililä kirjoitti: ”En eronnut kirkosta sitä vastustaakseni, vaan sitä protestillani auttaakseni – mutta luulen tekoni tuoneen vain vähän hedelmää. Olen suuresti murehtinut elämäni loppuvuodet Suomen kirkon maallistumista, joka on ollut sekä tahallisesti sallittua että johdettua. Monivuotinen rukoukseni on ollut, että hyvä, kaikkivaltias Jumala, antaisi kirkolle vielä uusia herätyksen aikoja, niin että kirkko keskittyisi varsinaiseen tehtäväänsä, evankeliumin julistamiseen ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi.”

– Tiililän radikaalista ratkaisusta ei tule tehdä sitä johtopäätöstä, että kirkkoon pettyneiden tulisi erota kirkosta, Timo Junkkaala toteaa.

– Kyse oli hänen henkilökohtaisesta protestistaan. Hän ei toivonut, että muut seuraisivat perässä.

– Tiililän ratkaisun perustelut ovat kuitenkin sellaisia, että niitä on yhä sekä kirkon johtajien ja kristillisen median että meidän kaikkien syytä miettiä, Junkkaala jatkaa.

– Tiililän protesti kysyy meiltä yhä, mikä on olennaista elämässä ja kristillisessä uskossa. Voisiko Tiililän kaipaama uskonpuhdistus toteutua kirkossamme nyt 50 vuoden viiveellä?

Lue Timo Junkkaalan artikkeli Osmo Tiililän kirkosta eroamisesta

 
Artikkelibanneri perussanoma