Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Tosi ystävyyden alku ja loppu on Kristus, opettaa englantilainen 1100-luvun pyhimys Aelred Rievaulxlainen.
Näin olen itsekin asian kokenut. Kristityllä on kyllä ihan terveellistä olla ystäviä, jotka eivät jaa samaa Kristus-uskoa. Silti tärkeä ulottuvuus ystävyydestä jää puuttumaan, jos Kristuksen rakkaus syntistä kohtaan ei ole ystävyyden keskiössä.
Cambridgen-vuosinani olen tutustunut uskomattomaan määrään ihmisiä eri kulttuureista ja eri uskonnoista, myös uskonnottomiin tai uskonnonvastaisiin. Yliopisto houkuttelee tänne opiskelijoita ja opettajia jokaiselta asutulta mantereelta.
Uskon oppineeni paljon erilaisuuden kohtaamista ja itsestäänselvyyksinä pitämieni asioiden selittämistä tässä Itä-Anglian minimetropolissa. Kaltaisiani luupääluterilaisia ei tule vastaan kuin kotiseurakunnassa. Hekin ovat suurimmaksi osaksi kotoisin muilta mantereilta.
Olen saanut jakaa tätä opiskelijan milloin huoletonta, milloin huolien täyttämää arkea ainakin luterilaisten, anglikaanien, roomalaiskatolilaisten, kreikkalaiskatolilaisten, ortodoksien, presbyteerien, helluntailaisten, baptistien, metodistien, kveekareiden, jehovantodistajien, juutalaisten, muslimien, buddhalaisten, ateistien, agnostikkojen ja uskonnottomien kanssa.
Olen matkustanut Turkin pyhille paikoille porukassa, johon kuului lisäkseni ateisti, agnostikko ja buddhalainen. Olen saanut syödä sapattiaterian juutalaisten ystävieni kodissa. Olen saanut lohduttaa ahdistunutta lahkosta lähtenyttä ystävää. Olen saanut yöpyä ystävän luona, joka avoimesti tunnustaa palvovansa Wall Streetin rahavirtoja enemmän kuin Jumalaa.
Olen saanut vastata monen kysymykseen, miksi uskonto on minulle tärkeää ja mihin kristittynä uskon.
Monet näistä ystävyyssuhteista ovat olleet minulle merkityksellisiä. Monen rakkaan eriuskoisen kanssa halataan kun erotaan. Silti mieleen nousee myös huoli: näenkö sinutkin Luojamme luona tämän elämän päättyessä? Kunpa muistaisin rukoilla sen puolesta enemmän.
Rukous onkin kristittyjen välisen ystävyyden erityinen vahvistava elementti. Olen saanut rukoilla useamman eri kristillisen tunnustuksen edustajan kanssa. Aina se ei toistu ensimmäisen kerran jälkeen, kun huomataan, että molemmat pitävät toistensa rukouksia harhaoppisina. Tai kun molemmat yrittävät rukouksella käännyttää toinen toistaan omaan tunnustukseensa.
Mutta onnistuessaan, kun uskon kohde on sama ja hahmotustapa tarpeeksi yhtäläinen, ystävien yhteinen rukous sitoo sielut yhteen. Ne hetket ovatkin usein henkilökohtaista taakkojen jakamista yhdessä. Taakat voivat olla eripainoisia, mutta yhdessä Isän eteen kannettuina ne joka tapauksessa kevenevät.
Uskonystävälle tunnustetut taakat voivat olla elämän vaikeimpia asioita, mutta yhteiset rukoukset niiden puolesta voivat olla elämän hetkistä autuaimpia.
Minun kokemusmaailmassani kristittyjen välisen ystävyyden kruunaa kuitenkin yhdessä Herran pöytään polvistuminen.
Kun se ei tunnustuseroista johtuen onnistu, siihen liittyy oma kipunsa. Raja-aidoista huolimatta yhteinen luottamus Kristukseen ainoana syntisen toivona yhdistää.
Ei kuitenkaan ole mitään sen hienompaa kuin nojata alttarikaiteeseen ja tietää, että oikealla ja vasemmalla on veljiä ja sisaria, jotka ovat eri tavoin nälkäisiä, mutta joiden kanssa tullaan yhdessä ravituiksi samasta Pojan pöydästä, samalla Elämä Leivällä – nälän laatuun katsomatta.
Miten Paavali sen sanoikaan? ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”
