Yksi Sana erilaisin sanoin

 

Olen aina tykännyt lukea Raamattua. Minulle se on jotenkin niin selvä kokonaisuus ja puhutteleva viesti Jumalalta. En ole koskaan osannut ymmärtää niitä ihmisiä, joille Sanan tutkiminen on vaivalloista tai jopa vastenmielistä.

Muistan, kuinka kirkon virkaan opiskellessani ihmettelin, että eivätkö kaikki kurssikaverini todellakaan ole koskaan lukeneet Raamattua läpi. Paavo Ruotsalainenkin oli kuulemma lukenut Raamattunsa kolmesti kannesta kanteen ennen rippikouluaan. Mistä ihmiset muka saavat ravintoa jumalasuhteeseensa, jos eivät lue Raamattua?

Tällainen yksisilmäisyys on sittemmin alkanut hävettää. Joku rukouksen ihminen olisi voinut esittää samat pohdinnat minulle. Miten minä voin muka olla lähellä Jumalaa, jos lueskelen vain kirjaa enkä uppoudu kunnolla rukoilemaan, ylistämään ja kuuntelemaan Jumalaa hiljaisuudessa.

Samoin lähimmäisenrakkautta painottavat ihmiset voivat ihmetellä, mitä merkitystä minun raamatunlukemisellani on, jos se on vaan opiskelua, eikä koskaan käytännössä toimeen tarttumista, lähimmäisten kohtaamista ja palvelemista.

Vielä enemmän silmäni ovat avautuneet, kun olen alkanut tajuta, että enhän minä itsekään suhtaudu Raamattuun kaikilta osin samalla tavalla. Siinä on niin erilaisia kirjallisuuden lajeja, että toiset puhuttelevat ja toiset vain luen läpi päätäni raapien.

Ensimmäiseksi vastaan tulevat Vanhan testamentin historiakirjat. Ne ovat kivaa proosaa ja kertomuksia. Arjen makuista uskoa. Vaikka en aina löydä sieltä mitään suuria hengellisiä oivalluksia, niihin uppoaa kuin mihin tahansa romaaneihin.

Mutta sitten ovat vuorossa runolliset kirjat. Erityisesti Psalmit, joihin en ole ikinä oikein päässyt sisään. Ne ovat kuin runoteoksia, jotka ovat minulle vähän liian … runoja. Olen aina pitänyt outoina niitä, joiden mielestä Psalmit ovat parasta Raamatussa. Puhuvat kuulemma suoraan sydämelle. Miten joku saa niistä jotain irti?

Koska en ole niin taiteellinen sielu, Vanhan testamentin profeettakirjat vasta vaikeita ovatkin. Ne eivät ole oikeastaan enää kirjallisuudenlaji. Ne ovat kuin sanoilla piirrettyjä tauluja. Kieli on niin vertauskuvallista. Insinööriluonteelle pitäisi pystyä sanomaan, mitä mikäkin asia tarkalleen merkitsee.

Huojennus tulee, kun päästään evankeliumeihin. Selkeää kerrontaa, joiden lomassa opetuksia ja vertauksia. Tai ainakin kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa. Johannes alkaa pyöritellä asioita oudosti, vaikka monen mielestä se on ihan paras evankeliumi ja kaikkein rikkain.

Mutta sitten ilo irtoaa, kun alkavat Paavalin kirjeet. Kerrankin sellaista tekstiä, joka toimii. Selkeää ja jäsenneltyä kuin käyttöohjekirja. Olisipa koko Raamattu sellainen kunnon hakuteos, jossa on Jumalan tahto luokiteltuna aihealueittain niin, että voi helposti löytää, mitä opetetaan kasteesta, mitä uskosta ja mitä hyvistä teoista.

Sitten tulee taas se Johannes kirjeineen ja pyörittää samaa ”rakkaani, rakastakaa toisianne” -settiä. Ihan hyvää, mutta jäsentely vähän heikkoa. Ja Ilmestyskirja se vasta hankala pala onkin, kun taas katsellaan paljon enemmän tauluja kuin saadaan kunnollista opetusta.

Niin … Raamattu on todella rikas kirja. Ei vain sisällöltään vaan myös tyyliltään. Koska kristittyjä on niin monenlaisia, on suurta Jumalan viisautta, että hän on puhunut saman viestin monella eri tavalla.