Yhden iltapäivähetken isä

 

Petteri oli vaikeasti kehitysvammainen poika. Hän tuli rikastuttamaan elämäämme yhden kesäisen iltapäivähetken ajaksi. Petterillä oli Downin syndrooma. Hän oli kuusitoistavuotias, vain noin satakolmekymmentä senttiä pitkä ja älyllisesti neljävuotiaan lapsen tasolla. Vammastaan huolimatta Peter eli omalla tavallaan täyttä ja onnellista elämää. Hänen vanhempansa olivat hyljänneet pojan heti tämän synnyttyä, mutta eräs evankelinen nunna oli adoptoinut hänet omaksi lapsekseen ja oli huolehtinut hänestä suurella rakkaudella.

Tarkoituksemme oli mennä uimaan läheiselle järvelle. Petteri olikin innokas uimamies. Järvessä hän oli kuin kala ja nautti uimisesta koko sydämestään. Minä näytin hänelle osaamiani uimahyppyjä, joita tein vippilavan siivittämänä. Petterikin halusi oppia hyppäämään laiturilta veteen, ja minä opetin. Lopulta poika oppi hyppäämään ja iloitsi siitä silminnähden.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Kun olimme sitten jo laiturilla kuivailemassa itseämme, Petteri toivoi, että hyppäisin vielä kerran ja tekisin kokonaisen voltin eteenpäin. Työtä käskettyä, otin vauhtia ja roiskautin veteen kuin nuoret pojat. Kun tulin pintaan, kuuli kuinka Petteri huusi innoissaan: ”Hyvä isä, hyvä isä, tee se vielä uudestaan!” Laiturilla oli paljon muitakin ihmisiä, jotka tarkkailivat touhujamme. Kaikki olivat kuulleet Peterin kannustushuudot: ”Hyvä isä, hyvä isä!”

Mutta Peterillä ei ollut isää. Hänen oma isä ja äiti olivat hyljänneet kehitysvammaisen poikansa heti tämän synnyttyä. Minusta oli tullut nyt hänelle yhden iltapäivähetken isä. Nousin laiturimme ja hyppäsin taas uudestaan – Petterin tähden.