Kulunut vuosi on ollut Nikean kirkolliskokouksen ja uskontunnustuksen juhlavuosi. Keisari Konstantinus kutsui vuonna 325 koolle kirkolliskokouksen, jonka keskeisimmäksi anniksi muodostui kristillisen kolminaisuususkon kiteyttäminen yhteiseen uskontunnustustekstiin. Uskontunnustus paaluttaa vakaumuksemme peruskäsitykset ja sen varaan on vuosisatojen saatossa rakentunut paljon. Nikealainen usko muodostaa ne tulkinnalliset silmälasit, joiden läpi Raamattua luetaan, jopa siinä määrin, että nekin, jotka haluaisivat kieltää sen merkityksen, päätyvät tarkastelemaan näkemyksiään suhteessa siihen.
Monet messiaaniset juutalaiset suhtautuvat varauksellisesti kirkon historiallisiin uskontunnustuksiin. Niiden kreikkalaiselta kuulostava käsitteistö tuntuu heistä vieraannuttavalta. Lisäksi Nikean konsiilista alkoi kirkon ja valtion kietoutuminen toisiinsa tavalla, jolla on ollut usein ankaria seurauksia juutalaisille.
Merkittävää on, että kokouksessa ei ollut yhtään edustajaa juutalaiskristittyjen seurakunnista. He olivat tosin jo joutuneet marginaaliin, mutta heitä oli kuitenkin vielä olemassa. Emme tiedä ohitettiinko heidät tarkoituksellisesti vai olivatko he kokonaisuuden kannalta vain niin merkityksettömiä, ettei heidän kutsumisensa enää tullut kenellekään edes mieleen. Kolmas mahdollisuus on, että he eivät halunneet tulla paikalle. Niin tai näin, messiaanisen liikkeen on vaikea nähdä konsiilia aidosti ekumeenisena. Se oli pakanakristillisten kirkkojen kokous, joka sinetöi kirkon juutalaisvastaisen tulevaisuuden.
Mikä meni pieleen?
Messiaanisten näkökulmasta vakavin Nikean konsiiliin liittyvä asia oli sen myrkyllinen asennoituminen juutalaiseen pääsiäiseen. Konsiilin jälkeen keisari ohjeisti kirjeessään valtakunnan kirkkoja korostaen, että kristillistä pääsiäistä ei saanut ajoittaa juutalaisen kalenterin mukaan. Juutalaiset olivat ”tahranneet kätensä mitä kammottavimpiin rikoksiin” eikä kristityillä voinut olla mitään yhteistä heidän kanssaan. Nikean konsiilista tuli siten käänteentekevä siinäkin mielessä, että se virallisti supersessionistisen (korvausteologisen) raamatuntulkinnan, katkaisi riippuvuuden juutalaisuudesta ja periaatteessa näin irrotti kirkon juuristaan. Kirkko kääntyi poispäin Jerusalemista kohti Rooman valtakuntaa.
Kirkon olisi ajateltava koko systemaattinen teologiansa uudelleen siten, että siinä ei mitätöidä Israelin merkitystä.
Nikean uskontunnustuksen ongelma ei ole niinkään siinä, mitä se sanoo, vaan siinä mitä se jättää sanomatta. Raamatun pelastushistoria tiivistetään kertomukseksi, joka jättää huomiotta Israelin osuuden Jumalan suunnitelmassa. Israelin kansa esiintyy kertomuksessa jonkinlaisessa sivuroolissa tai näyttämölavasteena. Tätä yhdysvaltalainen teologi R. Kendall Soulen kutsuu rakenteelliseksi supersessionismiksi. Messiaanisen teologin Mark Kinzerin mukaan korvausteologinen narratiivi sai Nikean konsiilissa virallisen aseman. Nyt satoja vuosia myöhemmin rakenteellinen supersessionismi on kirkon julistuksessa niin syvällä, ettei sitä voida korjata millään pintapuolisilla lausumilla Israelin valinnasta. Itse asiassa kirkon olisi ajateltava koko systemaattinen teologiansa uudelleen siten, että siinä ei mitätöidä Israelin merkitystä. Samaan aikaan Kinzerin mielestä tämä taustaoletusten remontti on myös helpoin mahdollinen, koska mitään keskeistä opinkohtaa kirkon traditiosta ei tarvitse kyseenalaistaa.
Uskontunnustus myös messiaanisen liikkeen perustana
Mark Kinzer käsittelee Nikean uskontunnustusta artikkelissaan Finding Our Way through Nicaea. Kinzer on aikamme merkittävimpiä, ellei merkittävin messiaaninen juutalainen teologi. Hän tuntee sisältä käsin sekä katolista kirkkoa että messiaanista liikettä ja on ollut keskeinen hahmo muun muassa Vatikaanin dialogissa messiaanisten juutalaisten kanssa.
Nikealainen kirkko on messiaanisenkin liikkeen kumppani.
Vaikka Kinzer näkee Nikean uskontunnustuksessa ongelmia, hän ymmärtää myös sen kiistattoman arvon: kun sitoutuminen siihen horjuu, kirkon hengellinen elinvoima alkaa näivettyä. Tämä koskee Kinzerin mukaan myös messiaanista yhteisöä, joka etsii tietään juutalaisuuden ja kristinuskon välimaastossa. Juutalaisuudelle Jeesuksen jumaluus on kompastuskivi. Messiaaniset juutalaiset, jotka haluavat säilyttää yhteyden laajempaan juutalaisyhteisöön, joutuvat kestämään kovaa painetta. Tästä keskeisestä opinkohdasta ei kuitenkaan tule tinkiä, Kinzer korostaa. Nikealainen kirkko on messiaanisenkin liikkeen kumppani.
Mark Kinzer on messiaanisena teologina ainutlaatuinen, sillä hän näkee uskontunnustuksen kreikkalaisen ulkoasun taakse ja tunnistaa siinä raamatullisen Israelin Jumalan puolustuksen. Nikealainen ortodoksia määriteltiin areiolaisuuden puristuksessa. Aleksandrian presbyteeri Areios opetti, että Jumalan Poika on osa luomakuntaa ja siten Jumalan alapuolella. Areiolaisuus heijasteli näkemyksissään kreikkalaista filosofiaa, jonka mukaan jumalallinen oli tuonpuoleista eikä sillä voinut olla suoraa kosketuskohtaa aineelliseen. Ajatus siitä, että Jumala olisi ilmaissut itsensä historian tapahtumissa, solminut läheisen liittosuhteen Israelin kanssa ja lopulta syntynyt ihmiseksi oli areiolaisille mahdotonta hyväksyä. Hylätessään areiolaisuuden Nikean konsiili otti siis epäsuorasti kantaa Israelin Jumalan puolesta ajan muotivirtauksia vastaan.
Uskontunnustuksen raamatullinen tausta
Nikean uskontunnustuksen muotoilujen taustalta löytyy muun muassa Paavalin Korinttilaiskirjeen katkelma:
Onhan tosin sekä taivaassa että maan päällä niin sanottuja jumalia,
moniakin jumalia ja herroja, mutta
meillä on vain yksi Jumala (Theos), Isä.
Hänestä on kaikki lähtöisin,
ja hänen luokseen olemme matkalla.
Meillä on vain yksi Herra (Kyrios), Jeesus Kristus.
Hänen välityksellään on kaikki luotu,
niin myös meidät. (1. Kor. 8: 5–6)
Kinzerin mukaan Paavali käyttää tässä nimeä Kyrios, Herra, kreikkalaisena vastineena heprean käsitteelle tetragrammaton ja Jumalasta käytetylle nimelle Adonai. Tetragrammaton on nelikirjaiminen heprealainen Jumalan nimi, joka translitteroidaan yleensä JHWH. Tätä nimeä pidetään juutalaisuudessa niin pyhänä, että sitä ei saa lausua. Se korvataan usein sanalla Adonai, Herra. Tekstissään Paavali rakentaa heprealaisten kirjoitusten keskeisimmän uskontunnustuksen Sheman perustalle. Sen alkusanat kuuluvat: Kuule Israel! Herra meidän Jumalamme, Herra on yksi. Paavali tekee messiaanisen tulkinnan aikansa juutalaisesta traditiosta inkarnaation valossa ja laajentaa Sheman yhden Jumalan käsitteen koskemaan myös Jeesusta. Nikean tunnustus puolestaan omaksuu Paavalin ajatuksen, vahvistaa siten yhteyden raamatulliseen Shema-tunnustukseen ja kehittelee sitä edelleen lisäten selittävää aineistoa muualtakin Raamatusta.
Uskontunnustus vaikenee täydellisesti Jeesuksen juutalaisesta taustasta ja Israelin kansasta. Tämä on Kinzerin mukaan tehnyt kirkon alttiiksi opilliselle epätasapainolle.
Ensimmäisten vuosisatojen oppikiistojen valossa Nikean uskontunnustus tarjoaa hyvin uskottavan tiivistyksen siitä, mitä apostolit opettivat Jeesuksen jumaluudesta. Siinä käytetään oman aikansa kieltä ja käsitteistöä, mutta ei vahvisteta ajan muodikkaita filosofioita. Se on 300-luvun kreikkalais-roomalaisessa kontekstissa syntynyt pakanakristillisen kirkon luotettava todistus Israelin Jumalasta ja Messiaasta. Kuitenkaan kaikkea siitä kummunnutta kirkon hurskautta ja teologiaa ei tarvitse hyväksyä kritiikittömästi, Kinzer muistuttaa.
Unohtuiko Jeesuksen inhimillisyys?
Monet messiaaniset juutalaiset kysyvät, onko kristillinen perinne tehnyt riittävää eroa Isän ja Pojan välille. Kinzerin mielestä erityisesti läntisessä kristikunnassa Pojan korottaminen Isän rinnalle on hämärtänyt Isän asemaa kaiken lähteenä ja päämääränä. Messiaaniset juutalaiset painottavat mielellään sitä, että Jeesus vie meidät Jumalan luo, hän paljastaa Isän mutta ei korvaa Isää rukousten kohteena. Areiolaisuuden haaste johti kirkon korostamaan Jeesuksen jumaluutta ja se tapahtui jossain määrin hänen ihmisyytensä kustannuksella. Kristittyjen on toisinaan ollut vaikea suhtautua niihin raamatunkohtiin, joissa kuvataan Jeesuksen inhimillisyyttä: hänen kyvyttömyyttään tietää tulevia tapahtumia, hänen tunteitaan ja tarpeitaan, kuuliaisuuden oppimista kärsimyksen kautta, kuolemanpelkoa. Jeesuksen inhimilliseen puoleen liittyy myös hänen juutalaisuutensa. Jos uskontunnustus olisi maininnut hänen syntymänsä lisäksi vaikkapa hänen ympärileikkauksensa, se olisi ilmentänyt hänen inhimillistä identiteettiään. Nyt uskontunnustus vaikenee täydellisesti Jeesuksen taustasta ja Israelin kansasta. Tämä on Kinzerin mukaan tehnyt kirkon alttiiksi opilliselle epätasapainolle.
Vastakohtien kautta lähemmäksi totuutta
Perinteisesti juutalaisten sitoutuminen Mooseksen liittoon ja lakiin on ollut kristityille punainen vaate. Juutalaiset puolestaan kauhistuvat ajatusta siitä, että Jumalalla olisi poika. Nämä raja-aidat ovat vuosisatojen kuluessa sementoituneet läpäisemättömiksi muureiksi, negatiivisiksi oman identiteetin tunnusmerkeiksi. Kinzer näkee messiaanisen liikkeen tehtäväksi haastaa kristinuskoa ja juutalaisuutta erottavia identiteettimarkkereita. Kristittyjen piirissä onkin jo havaittavissa asenteiden pehmenemistä ja uutta ymmärrystä juutalaisesta tavasta seurata Jeesusta, mutta juutalaisten puolella työtä on paljon jäljellä. Messiaaniset juutalaiset kykenevät parhaimmillaan ammentamaan molemmista traditioista ja tarkastelemaan niiden tulkintaperinteitä kriittisesti. He voivat vastata Raamatun todistukseen Israelin Jumalasta ja Messiaasta tavalla, joka on ehkä mahdotonta muille. He näkevät asioita, joille vuosisataiset kiistakumppanit itse ovat sokeutuneet. Tämä dialektinen lähestymistapa, jossa vastakohtaiset näkemykset saatetaan keskusteluun keskenään, korjaa sitä, mikä on rikkoutunut.
