Väärinymmärretty armo

 

Maanjäristyksessä vaurioitunut Christ Church Cathedral

Armo on kristillisen uskon ydin ja antaa Kristuksen luo tulleelle ihmiselle rauhan ja levon. Pelastus lepää yksin Kristuksen täytetyssä työssä ja se lahjoitetaan meille ilman omia tekojamme. Armo myös pyhittää ja kasvattaa meitä, jolloin hengellinen kilvoittelu ei ole hampaat irvessä raskaan kivireen perässä vetämistä. Kasvu tapahtuu vapaudesta, ei vaatimuksesta käsin. Kuinka ihana pohja uskonelämälle.

Menneiden lakihenkisyyteen harhautuneiden vuosikymmenten jälkeen kirkas ja selkeä armonjulistus on kuin raikkaan merituulen tuulahdus kuumana kesäpäivänä. Onko armo kuitenkin ymmärretty postmodernissa, totuudenjälkeisessä ajassa aivan liian usein väärin? Saako jokainen tehdä oman tahtonsa mukaan, kun kaiken saa kuitenkin anteeksi? Voiko syntiin suhtautua välinpitämättömästi? Paavali pohti tätä samaa kysymystä jo pari tuhatta vuotta sitten

IK-opisto Neliöb. 20.5.-2.6.

Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? (Room. 6:15)

Toisinaan armo on ymmärretty väärin. Se ilmenee kristillisten seurakuntien opetuksessa ainakin seuraavilla tavoilla.

Synnin vaikutusten vähättely ja mitätöinti

Koska kaikki perustuu yksinomaan Kristuksen täytettyyn työhön ei tarvitse olla niin tarkka siinä, miten omaa elämäänsä elää. Jokainen meistä kuitenkin epäonnistuu milloin missäkin ja on epätäydellinen. Tulee vain olla hyväksyvä ja armollinen ja antaa kaikkien eri näkemysten elää rinnakkain kaikessa sovussa. Kristuksen armoistuimen eteen voi aina palata ja korjata kurssia.

Ei näin! Synnin saa katuva ihminen aina kyllä anteeksi, mutta tällainen näkemys unohtaa kokonaan synnin vaikutukset. Synnillä on aina kallis hinta. Väärään sänkyyn eksymisen voi saada kyllä anteeksi, mutta se ei välttämättä estä avioeroa. Valheen voi saada anteeksi, mutta se ei välttämättä palauta luottamusta. Rikoksen voi saada anteeksi, mutta anteeksianto ei välttämättä suojaa vankilalta.

Synti tuhoaa aina ja vaikka sen saisi anteeksi, sen seurausten suhteen ei tule olla välinpitämätön.

Palaan alun kysymykseen ”Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla?” (Room. 6:15) Annan Paavalin jatkaa: ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla. Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se! Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi? Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut, ja että te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi!” (Room.6:12-18) 

Armo -käsitteen irrottaminen synnintunnustuksesta, katumuksesta ja totuudesta

Armolla ei voi laastaroida synnin aiheuttamaa märkivää haavaa ja vain naiivisti toivoa, että haava paranee itsekseen. Haava pitää ensin puhdistaa katumuksen ja Kristuksen veren kautta. Armoa – anteeksiantoa ilman omia ansioita – ei voi olla olemassa jos ei ensin ole pyydetty anteeksi. Armoa ei voi irrottaa synnistä, synnintunnustuksesta ja katumuksesta. Ne kuuluvat aina yhteen. Synnintunnustaminen palauttaa ihmisen Kristuksen ristin juurelle. Vain synnin tunnustava saa voiman, Jumalan armon, sitä vastaan. Jos syntiä ei tunnusta ja kadu, synti jatkaa tuhoaan ihmisen elämässä ja ihmissuhteissa. Synti kovettaa ihmisen sisintä ja sokeuttaa. Jatkuvasti syntiin välinpitämättömästi suhtautuva ei lopulta välttämättä enää  edes halua tai kykene näkemään totuutta. Armo kuitenkin kytkeytyy aina myös totuuteen. Vain oman sisimpänsä rohkeasti ja totuudellisesti kohtaava voi muuttua.

Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. (San.28:13)

Moraaliopetuksen puute ja vaimeneminen

Monissa seurakunnissa on jo luovutettu synnin alla. Liian usein ajatellaan, että niin sanotuista vaikeista asioista on parempi olla hiljaa. Niin moni on jo eronnut, että ei voi opettaa yhden naisen ja yhden miehen elinikäistä avioliittoa, mikä kuitenkin on Raamatun selkeä malli. Niin moni on elämässään langennut, että on armollisempaa höllätä opetuksessa, jotta kukaan ei loukkaannu ja katoa. Eihän kukaan kuitenkaan kykene Raamatun idealistiseen vaatimustasoon, se on realismi. Olemme kaikki syntisiä kuitenkin. Näinkö? Todellako?

Eivätkö edellä mainitut ilmiöt nimenomaan ole seurausta siitä, että ihmiset eivät enää tiedä miten elää oikein tai eivät enää halua tehdä niin? Jos Seurakunta unohtaa Jeesuksen asettaman lähetyskäskyn, on jo avattu Pandoran lipas ja päästetty helvetti valloilleen. Kuitenkin Kristuksen seurakunnan yksi tunnusmerkki on se, että opetamme Jumalan tahtoa. Tietenkin se tulee tehdä suurella rakkaudella ja lempeydellä ja jokaisen ihmisen haastava elämäntilanne huomioiden. Kukaan ei voi opettaa ylhäältä alaspäin. Yksikään meistä ei ole täydellinen.

Jos seurakunta laimentaa sanomaansa ihmispelon vuoksi, se ei poista synnin seurauksia keskeltään vaan ratkaisun niihin.

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt.28:19,20)

Kyvyttömyys erottaa pelastus ja pyhitys toisistaan

Liian usein kristillisissä seurakunnissa opetetaan vain mukavaa ja pehmeää armoa, mitä ei oikeasti ole olemassakaan. Jokainen on täysin hyväksytty omana itsenään. Ei tarvitse muuttua, saavuttaa tai suorittaa. Kristus on jo täyttänyt kaiken. Jos puhutaan pelkästään ihmisen pelastumisesta niin näin toki onkin. Se on riemullinen ja vapauttava totuus taakkojen alla rimpuilevalle. Ihmisen pelastukseen sopiikin erinomaisesti lause Sola fide, sola gratia, solum propter Christum – yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Siitä ei todellakaan mitään puutu. Ihminen saa ilman omaa ansiotaan lahjaksi suurimman lahjan, pelastuksen.

Pelastus perustuu yksin Kristuksen työhön ja siksi syntejään katuvalle ihmiselle on aina Jumalan  armahtava syli avoinna. Jumala ei koskaan sulje ovea katuvalta ihmiseltä. Ei silloinkaan kun ihminen kokee rikkoneensa liian monta kertaa Jumalan tahtoa vastaan. Armon virta ei ehdy koskaan.

Ongelmaksi tämä näkemys muodostuu jos lopetamme aiheen tarkastelun siihen. Tällöin uskomme armoon, joka ei ole oikeaa armoa lainkaan.

Armon tehtävä ei ole vain antaa anteeksi saman ihmisen uudestaan ja uudestaan tekemiä samoja syntejä vaan kasvattaa häntä eroon synnistä.

Kristus ei jätä meitä ennallemme synnin runtelevan ja tuhoavan vallan alle, vaan voin aina luottaa siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.” (Fil. 1:6) Kristuksen armo ja rakkaus muovaavat minua kohti Hänen kaltaisuuttaan. Tästä muistuttaa Paavali kirjeessään Tiitukselle. 

”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” (Tiit.2:11-14)

Sola fide, sola gratia, solum propter Christum – yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Siinä on sekä pelastuksen että myös pyhityksen pohja. ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room.3:23,24)