Tuhansien murheellisten raskaudenkeskeytysten maa

 

 

Omatahto2020-kansalaisaloite on nostanut abortin jälleen keskusteluun. Aihe menee minulla ihon alle, etenkin näin lasten oikeuksien viikolla.

Karkku, neliöb 1/2: 20.11.-5.12. MJa

Minun ja vaimoni esikoispoika Huugo on lapsi, jonka abortoimista moni olisi todennäköisesti ehdottanut tai suositellut, jos hänen sairaudestaan olisi tiedetty etukäteen. Huugolla on harvinainen diagnoosi, mukolipidoosi tyyppi 2. Hänen kasvunsa sekä pitkälti myös kognitiivinen kehityksensä on tyssännyt yksivuotiaan tasolle.

Poikamme eliniänodote on 3-7 vuotta. Tällä hetkellä hän on kaksivuotias. Tieto siitä, että esimerkiksi seuraavasta flunssasta voi seurata keuhkokuume ja keuhkokuumeesta kuolema, on jossain määrin läsnä jokaisessa päivässä. Myös arki Huugon kanssa on monissa asioissa vaativampaa kuin terveen lapsen kanssa.

Tästä huolimatta emme ole sekuntiakaan toivoneet, ettei häntä olisi. Huugo on tehnyt elämästämme rikasta ja elämänmakuista – kuten lapset aina tekevät. Huugo on iloinen ja tyytyväinen ihmispersoona. Hänen hervoton kikatuksensa on mahtavaa. Pienikin uusi taito on iso askel. Hän nauttii elämästä siinä missä muutkin muksut, vaikka esimerkiksi hänen liikkumisensa on rajoittunutta. Huugo ei konttaa eikä ryömi, vaan sivaltelee selällään pitkin laminaattia. (Uteliaat löytävät helposti Instagram-tilini, josta Huugo löytyy).

Sosiaalidemokratia on taivaan lahja ja suomalainen terveydenhoitojärjestelmä on ihme. Hoito ja tuki, jota olemme Huugolle saaneet, on aikuisten oikeasti parempaa kuin osasimme ikinä kuvitella. Meillä on aikaa harrastaa, liikkua, kirjoitella blogeja ja katsoa Netflixiä. Omaishoitajien saama hoitoapu, jonka kaupunki kustantaa, on auttanut tässä paljon. Terkkuja vaan mahtaville Huugon hoitajille, fysioterapeutillemme sekä henkilökunnalle Uudessa lastensairaalassa.

Sosiaalidemokratia on taivaan lahja ja suomalainen terveydenhoitojärjestelmä on ihme.

Tiedän toki, että hoidon ja tuen taso vaihtelee paljon esimerkiksi sairaudesta ja paikkakunnasta riippuen. Voin puhua vain oman perheeni puolesta. Tämän tason hoito ja apu ei ole oikeus – se on etuoikeus, myös Suomessa. Tehokkaana muistutuksena itselleni tästä toimi tämä dokumentti kystisen fibroosin tehokkaan lääkehoidon liian korkeasta hinnasta.

Miksi kerron kaiken tämän? Haluan vaikuttaa omalta osaltani siihen, miten me suomalaiset ajattelemme elämää vammaisen tai sairaan lapsen kanssa. Ja siihen, miten me ajattelemme vammaisen tai sairaan lapsen aborttia.

Olen lähiaikoina kuullut juttuja aborteista, joihin syynä on ollut Downin syndrooma. Tilanteista, joissa lapsella olisi ollut kaksi tervettä vanhempaa, perheen sosioekonominen tilanne on ollut erittäin hyvä, ja perheenlisäystä on yritetty tietoisesti.

Minun on vaikea käsittää sitä, miten herkästi näissäkin tilanteissa juuri Suomessa – joka on monin tavoin mallimaa lasten ja vammaisten oikeuksissa – syntymätön vammainen lapsi nähdään liian viallisena elämään. Veljeni on aikuinen down-mies, ja uskon hänen nauttivan elämästään vähintään yhtä paljon kuin keskivertosuomalainen. Ehkäpä juuri me sosioekonomisesti onnekkaat yksilöt, jotka olemme tottuneet saamaan elämältä sen minkä haluamme, erehdymme kuvittelemaan, että meillä on oikeus terveeseen lapseen.

Olen lueskellut joitakin aborttia puoltavia kansalaismielipiteitä. Osa argumenteista on sellaisia, joilla on todennäköisesti aikanaan puolustettu myös rotuerottelua ja kansanmurhia. Toisaalta järkeviä perusteita sille, miksi syntymättömällä lapsella ei olisi samaa oikeutta elämään kuin syntyneellä lapsella, ei olekaan helppo löytää. Jotkut filosofit ovatkin varsin johdonmukaisesti puolustaneet ”syntymän jälkeistä aborttia” samoilla argumenteilla kuin raskaudenkeskeytystä yleensä puolletaan.

Arvelen, että monet aborttiin päätyvät ja sitä suosittelevat ammattilaiset ajattelevat teon olevan moraalisesti oikeutettu siksi, että se on laillista, usein lääkärien ja hoitajien suosittelemaa – ja koska moni muukin tekee niin. Ihmisellä on voimakas psykologinen taipumus mukautua vallitsevaan mielipideilmastoon. Ehkä ajatellaan, että Suomi on sivistyksen kehto, jossa ihmisoikeuksista ollaan tarkkoja. Tällöin unohdetaan omankin lähihistoriamme opetukset erilaisten vähemmistöjen julmasta kohtelusta. Kehitysvammaiset ovat vähemmistö, joiden oikeuksien puolesta ei isoja marsseja kesäisin nähdä.

Kehitysvammaiset ovat vähemmistö, joiden oikeuksien puolesta ei isoja marsseja kesäisin nähdä.

Jotkut ennustavat, että ajat ovat muuttumassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa abortti ei ole enää vain kristittyjen republikaanien asia. Olisihan se hienoa, jos Suomessakin myös vasemmalle nojaavat ja uskonnottomat abortin vastustajat uskaltaisivat tehdä näkemyksensä julkiseksi.

Kriittistä kantaa ei ole aina helppoa tuoda esille. Itsekään en haluaisi leimautua änkyräkonservatiiviksi tai loukata jotakuta abortin tehnyttä läheistäni. Mutta kun katselen joskus öisin nukkuvaa poikaani, tiedän mitä pitää tehdä. Olen myös kiitollinen siitä, että monet tuttavani, kuten rakkaustohtori Jason Lepojärvi, ovat antaneet rohkean esimerkin puhuessaan aiheesta julkisesti (vaikka hänkin on saanut paskaa niskaan nimenomaan kirkolliselta medialta).

Lopuksi puheenvuoro vammaisuusaktivisti Frank Stephensille, jolla on Downin syndrooma:

Meidän kaltaisemme ihmiset eivät halua teille mitään pahaa. Kuten te muutkin, haluamme vain elää, rakastaa.

P. S. Otsikosta sen verran, että termi raskaudenkeskeytys on minusta eufemismi. Ajattelin kuitenkin, että pehmeämpi otsikointi voi helpottaa tekstini jakamista.