Tsemppiä!

 

Alkaako korona jo kyllästyttää? Tuntuuko siltä, että nyt saisi jo riittää, että enää ei oikein jaksaisi? Kiitos, ei enää yhtäkään uutta aaltoa!

Turnausväsymykseksi joku hiljattain kuvasi tätä olotilaa, joka ainakin minut on vallannut nyt vuodenvaihteen jälkeen. Viime vuoden lopulla mielessä liikkui toiveikkaita ajatuksia siitä, että kunhan kevät koittaa, niin tämä koettelemus on ohi. Mutta nyt kun eletään tammikuun puoliväliä, näyttää kaikelta muulta. Ovela virus on keksinyt muuntautua ja pääsee livahtamaan varotoimien ja turvamuurien ohi tartuttamaan pahaa aavistamattomia ihmisiä. Vitsaus jatkuu eikä loppua näy.

Sansa neliöb 15.2-15.3. MJa

Koronapäiväkirjani sivuilla, jos sellaista olisin kirjoittanut, lukisi näin: Kaikki alkoi vajaa vuosi sitten. Ensin iski täysi lamaannus. Sitä seurasi varovainen innostus uusista haasteista ja niiden voittamisesta. Sitten tuli kesän auvoinen aika, kun sai ottaa etäisyyttä arkeen, unohtaa todellisuuden ja uskotella itselleen, että syksyllä kaikki on jo toisin. Kun syksy sitten tuli ja haasteet ja rajoitukset jatkuivat ja vain tiukentuivat, hymy hyytyi. Ja nyt ollaan tässä. Kaikki alkaa alusta uudelleen. Tai jatkuu päättymättömänä kehänä.

Näissä tunnelmissa luin Heprealaiskirjeen 12. lukua, joka olikin otsikoitu harvinaisen osuvasti sanoilla ”Kehotus kestävyyteen”.  Ja näin tekstissä kehotettiin: Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme…Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi.

”Juoskaamme sinnikkäästi”. Sinnikkyys. Sehän on sitä, että jaksaa loppuun asti. Sinnikkyys on kestävyyttä. Se on sitkeyttä, joka ei anna periksi. Sitä että taipuu vaan ei taitu.

Sinnikkyyttä tarvitaan silloin, kun kaikki ei suju kuin tanssi. Tosin kielikuva hiukan ontuu, sillä tanssimaan oppiminen se vasta sinnikkyyttä vaatiikin. Mutta kun tielle nousee vastuksia ja vaikeuksia, silloin matkan jatkamiseen ja sen loppuun saattamiseen tarvitaan sinnikkyyttä ja sitkeyttä. Pitää olla sitkeä kuin kuusen pihka, joka ei tahdo irrota käsistä, ei sitten millään.

Koronaviruspandemia on vastus ja vaikeus, joka koskettaa kaikkia ihmisiä maailmassa. Marcus Buckingham (25.9.2020 Global Leadership Networkin sivuilla) kertoo löydöstään, jonka hän on tehnyt tutkiessaan sitä, miten ihmiset eri puolilla maailmaa suhtautuvat pandemiaan ja miten he ovat sen keskellä selvinneet. Toisin kuin voisi olettaa, kaikkein lannistuneimpia ovat olleet ne, joita korona ei ole henkilökohtaisesti koskettanut, jotka eivät itse ole sairastuneet, joiden läheisistä kukaan ei ole sairastunut ja jotka eivät edes ole kuulleet kenestäkään tutustaan, joka olisi sairastunut. Sen sijaan niissä, jotka ovat itse sairastuneet tai joiden lähipiirissä on ihmisiä, jotka ovat sairastuneet tai kenties jopa menehtyneet virukseen, heissä on noussut esiin hämmästyttävä sinnikkyys jatkaa eteenpäin, kaikesta huolimatta.

Sinnikkyys näyttäisi siis olevan ominaisuus, joka tulee meissä esiin vasta silloin, kun tiellemme ilmaantuu vastuksia ja vaikeuksia. Se on kuin herpesvirus, joka saattaa piileskellä elimistössämme ja putkahtaa näkyviin vasta stressin yhteydessä.

Mutta jos sinnikkyys kerran pulpahtaa esiin pyytämättä ja kutsumatta, kun tarpeeksi suuret koettelemukset kohtaavat, miksi meitä sitten tarvitsee kehottaa olemaan sinnikkäitä ja sitkeitä? Eikö se tapahdu aivan itsestään?

Heprealaiskirje kehottaa meitä rohkaisemaan toisiamme ja tekemään sitä aina vaan enemmän mitä pidemmälle ajassa etenemme. Ehkä me siis kuitenkin tarvitsemme sitä, että meitä tsempataan ja rohkaistaan. Ja nyt kun emme juurikaan voi kokoontua yhteen, me rohkaisemme toisiamme kaikkien näiden muiden käytössämme olevien kanavien kautta.

Mutta on myös joku muu, joka tsemppaa meitä. Yllättävä sana osui silmiini kirjeen 12. luvun tekstistä: siellä sanotaan, että meitä ”valmennetaan”. Jumala itse toimii meidän valmentajanamme, ja hän treenaa meitä koettelemusten kautta: Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.

En tiedä millaisten koettelemusten keskelle heprealaiskirjeen sanat on kirjoitettu, mutta todennäköisesti vielä paljon kauheampien kuin nämä mitä itse nyt olen kokemassa. Mutta kirjoittajan kehotus ja tsemppi kyllä osuu ja uppoaa minuunkin. Rauha ja vanhurskaus – ei yhtään hassummat valmennuksen tulokset ja hedelmät! Ja Paavali lisää Roomalaiskirjeessään satoon vielä yhden hedelmän lisää: Ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa.

Rauha, vanhurskaus ja toivo. Tällaista hedelmää elämämme voi tuottaa, kun suostumme jatkamaan sitkeästi eteenpäin taivaallisen Valmentajamme treeniohjelman mukaan. Oikaiskaa siis hervonneet kätenne ja halvaantuneet polvenne!, tsemppaa heprealaiskirjeen kirjoittaja meitä parin tuhannen vuoden takaa. Eiköhän jatketa matkaa ja juostaan sinnikkäästi loppuun asti. Tsemppiä meille kaikille!