Johdanto
Tässä kirjoituksessa syynään vuoden 2021 Oscar-gaalan paras elokuva -kategorian ehdokkaita. Aiempia postauksiani aiheesta löytyy blogistani. Tarkoitukseni on rankata rainoja surkean ja suurenmoisen janalla ynnä pohtia elokuvien maailmankuvia sekä hengellisyyttä.
Aatteellisessa katsannossa termi ’woke’ nousee keskeiseksi. Woke tarkoittaa valveutuneisuutta yhteiskunnallista sortoa, syrjintää ja rasismia vastaan sekä erilaisia käytännön toimia näiden vastustamiseksi. Woke jatkaa marksilaisuuden luokkataistelua ja postmodernismin valtakritiikkiä, mutta oikeuden jano on toki ismejä universaalimpaa. Woke on paljossa päällekkäinen intersektionaalisen feminismin kanssa. Intersektionaalisuus tarkoittaa näkökulmaa, missä pyritään huomioimaan ihmisryhmiä esimerkiksi kansalaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai kehotyypin saralla sekä lisäämään näiden välistä tasa-arvoa vaikkapa kiintiöillä. Yhdysvaltain elokuva-akatemia onkin ottanut näitä käyttöön tuoreilla inklusiivisuusstandardeillaan.
Vuoden 2021 gaala sukelsi dramaattisesti katsojaluvuissa. Nämä toimivat mittarina, joiden perusteella voi esimerkiksi tarkistaa pitääkö väite ’go woke, go broke’ paikkaansa – olkoonkin, että luvut ovat monien tekijöiden, kuten koronaviruspandemian aiheuttamien julkisten tilaisuuksien kadon summa.
Ehdokkaat
Parhaan elokuvan patsaan lunasti Nomadland. Siinä naisleski paahtaa pätkätöitä ja asuu autossaan yhdessä kohtalotoveriensa kanssa Yhdysvaltain länsirannikolla. Leffa triggeröi intersektionaalista etuoikeuskehää kiinalaisella naisohjaajalla, iäkkäällä naispäähenkilöllä sekä köyhyys- ja asunnottomuusaiheillaan. Siksikö voitto herahti? Kiintiöitähän suomimme juuri silloin, jos esteettiset ansiot jäävät monimuotoisuuspolitiikan jalkoihin. Ansiollisuuden tulisi rajautua ainekseen alku- ja lopputekstien välissä, ei ohjaajan sukupuoleen, puvustajan seksuaaliseen suuntautumiseen tai lavastajan ihonväriin. Toisaalta eettisyyksiä tai intersektionaalisuuksia on paha poistaa kokonaan mieltymysjanalta.
Nomadland ansaitsi palkintonsa ohjauksensa, näyttelijäsuorituksiensa sekä kauniin hoitavan suruteemansa takia. Terrence Malick -tyylinen runollinen kuvaus ihmisen ja luomakunnan suhteesta on paradoksaalisesti elokuvan puhuttelevinta sekä puuduttavinta antia. En tiedä, pitäisikö elokuvaa kiittää huomionosoituksesta maan hiljaisille vai huomauttaa kuilusta elokuvan tekijöiden ja sen esittämien hahmojen – eliitin ja proletariaatin – välillä. Sohvillaan löhöilevät katsojat tuijottavat kodittomien arkea kuin eläimiä häkeissään.
Nomadlandin matkareitti tapailee onnistuneesti vastakkaisia voimia luonnosta ja sivilisaatiosta, yhteisöstä ja yksinäisyydestä, liikkeestä ja pysähtymisestä, loukkaantumisesta ja paranemisesta. Intersektionaalisuus ja kristillisyys käyvät rinnakkain: Sankarittaremme on yksi särkyneistä saviruukuista, joista on tullut muukalainen maan päällä Baabelin tornin tiilen pudottua päähän. Saniaisemme otsaan piirtyy jopa Jumalan lapsen merkki laulettuna joululauluna. Ludovico Einaudin koskettimet koputtavat samoja iäisyyden portteja, mitä Tyynenmeren aallot ryskyttävät Kalifornian rantakallioon. Taivaan tullista ei pääse läpi, vaikka tarjoaisi talot ja tavarat hinnaksi, mutta lesken rovolla kerrotaan porttien aukeavan.
Aasialaista makua kattaukseen toi myös Minari. Siinä korealainen perhe tavoittelee amerikkalaista unelmaa perustamalla vihannesfarmin Arkansasissa. Tämä on koskettava ja moni-ilmeinen spektri aviokriisistä sekä juurtumisen haasteista. Tarina pelaa myös mummo-, vähävaraisuus sekä toimintarajoitekortit intersektionaaliseen pöytään. Humus on kuitenkin myös kristillinen: kyseessä on elokuva kristitystä perheestä, missä lapsenmielisyys ja ristin viisaus ovat kovempia valtteja kuin hiki leivänhankkijan otsalla. Jopa hihhulinaapuri saa siunauksen! Minari on paraabeli uskon ja epäuskon, armon ja lakihenkisyyden välisestä mittelöstä ihmissydämissä. Kylväjävertaukseemme sopivat apostoli Paavalin sanat: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilme, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekissä. ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.”
Sound of Metal kertoo tarinan metalliyhtyeen rumpalista, jonka tärykalvot Jumala lyö rikki. Lähtökohta on hyvä ja draama kelvollista, sillä tarinaan löytyy vastakkaiset voimat: yritys voittaa menetetty maailma takaisin vs. tragedian hyväksyminen ja oivaltaminen eukatastrofiksi, onnelliseksi käänteeksi. Jännite on myös hengellinen, sillä vaikka tatuoitu rokkarimme on pyhäkoulupojan antiruumiillistuma, hiljaisuus on odotushuone Jumalan valtakuntaan. Intersektionaalinen feminismi ja kristinusko soivat taas tahdissa: voimaan, kontrollinhaluun ja levottomuuteen koteloitunut maskuliinisuus astuu Jaakobinpaininsa jälkeen valoon ja vapauteen lonkkaansa ontuen. Näinhän hurja soturi ja mahtava kuningas Daavidkin muistetaan parhaiten katumuspsalmistina: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut. Käännä katseesi pois synneistäni ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” Sydämen salasana: effata
The Father kertoo dementoituneen isän ja tämän tyttären välisestä suhteesta. Elokuvan nerokkuus perustuu katsojan ja harhaisen vanhuksen samaistumiseen – elokuva on siten sukua Memento ja Kaunis mieli -elokuville. Tarina kuvaa hienosti itseyden ja toiseuden lomittaisuutta sekä rakkauden ja vastuun kaksijakoisuutta niin kuin Kirje galatalaisille, joka sanoo ensiksi ”kantakaa toistenne taakkoja” ja heti perään ”jokaisen on kannettava oma kuormansa”. Tässä voisi nurista patriarkaatin kaatamisesta ja perheen pään häpäisemisestä, ellei muistaisi, että muuan profeetta liitti vertauksessaan Jumalan hellään ja myötätuntoiseen isään, joka pitää omanarvontuntoaan, ankaruuttaan ja kunniaansa pelkkänä roskana ilman rakkautta lapsiinsa. Lopetus onkin raamatullinen ja jumalallinen, lähtöhetken ja psalmin sanan visualisointia: Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.
Mank vie katsojan mustavalkoiseen Hollywoodiin, missä kulahtanut ässä työstää maailman parhaimman elokuvan käsikirjoitusta. Elokuvassa on potentiaalinsa – viinapäinen sankarimme on samanaikainen narri ja nero, joka karauttaa sanan säilällään oikeistopolitiikan, kapitalismin ja viihdeteollisuuden epäpyhää myllyä vastaan. Toisaalta elokuva muistuttaa Citizen Kanen bonuslevyä.
Elokuvassa Judas and the Black Messiah valkoisten FBI soluttaa pikkurikollisen vakoilemaan äärivasemmistolaisten Mustien pantterien johtajan Fred Hamptonin toimia. Mustia panttereita ei ole juuri valkokankaalla nähtykään – Forrest Gump lähinnä servasi liikkeen aikoinaan – mutta nyt nämä selootit asettuvat Martin Luther Kingin kansalaisoikeusliikkeen ja Black Lives Matter -liikkeen välimaastoon.
Elokuvassa pantterit haukkuvat poliiseja sioiksi, kuskaavat takakonteissaan aseita ja järjestävät lapsille ilmaisia aamiaisia. Käsikirjoituksen kirjaimellisesti mustavalkoinen asetelma ei yllättäen häiritsekään, sillä tositapahtumista ponnistava tarina kuvaa kiihkottomasti kiivailijoiden kujanjuoksua sortavaa järjestelmää vastaan. Vihan läikkä värjää mielen lakmuspaperin punaiseksi – muistanpa itsekin, kuinka luin Naomi Kleiniä ja halusin tappaa ihmisiä. Elokuvan parasta antia on Juudaksemme tempoilu vastakkaisten intressiryhmien rumputulessa. Hamptonin hahmo on myös kiehtova – aktivisti, joka rakastuu ja tulee isäksi. Elokuvan nimi yhdistää miehen Jeesukseen. Tämä on sikäli osuvaa, sillä tulkinta Jeesuksesta poliittisena vallankumouksellisena sai pontta 60-luvun lopulla. Jeesuksen kiivaus ei kuitenkaan aja väkivaltaan, vaan kärsimyksiin ja ristille. Pelikaani ruokkii poikasiaan omalla verellään.
The Trial of the Chicago 7 käsittelee väkivaltaan päättyneen rauhanmarssin oikeuskäsittelyä vuoden 1969 Amerikassa. Elokuvan hienous on siinä, että se onnistuu pitämään monisäikeisen tarinan sekä erilaiset persoonallisuudet kasassa ja jännityksessä. Jälkiviisaana on helppo olla historian oikealla puolella, mutta juonessa on silti samaa tenhoa kuin Judgment at Nuremberg -elokuvassa: katsojista tulee valamiehistöä, joiden tulee pohtia oikeudenmukaisuutta syytösten ja puolustusten ristitulessa. Tässä kysymys kulminoituu upeasti aloitteentekijään – aloittiko väkivallan, mellakan ja verenvuodatuksen mielenosoittajat vai poliisit? Jeesukseenkin vedotaan, mikä on tietenkin loukkaavaa ja imartelevaa samanaikaisesti.
Promising Young Woman kertoo naisesta, jonka pimeä missio paskojen miesten nöyryyttäjänä herpaantuu hänen tavatessaan oikeasti hyvän miehen. Leffa tuntui lähtevän jo ensikuvissaan väärille urille: miesvihaa, toksista feminismiä, sarja epäuskottavia tilanteita. Sankarittaremme näyttäytyy Kristus-hahmona, joka kuitenkin tulee alas ristiltään ja kostaa väärintekijöilleen. Woken ja intersektionaalisen feminismin akilleenkantapää älähtää – ihmisten jakaminen valveutuneisiin ja nukkuviin, uhreihin ja sorrettuihin, vailla anteeksiantoa ja ulospääsyä valtataistelusta. Polarisoituvassa maailmassa olisi hyvä luoda taidetta, minkä sanoma ylittää kuppikuntien ja puolueiden erimielisyydet yhteisen ihmisyyden äärelle. Ja niin, eikö olisi jo aika tunnustaa kristillisen siveysopin hyödyt niin miehille kuin naisille?
Elokuvan juoni löysi kuitenkin oman kieroutuneen logiikkansa ja onnistui jopa yllättämään miellyttävästi. Tarina kumosi oman teesini: tietenkin epäkohtia tulee voida nostaa esiin. Käsikirjoitus ymmärtää ylittävänsä hulluuden rajat ja tempoo siksi itsekin protagonistia sovinnaisuuksien suuntaan. Elokuvan lempeä ja yöelämän sankariteoille vastakkainen tekstuuri enkelimetaforineen etäännyttää tarinan onnistuneesti realismista aikuisten saduksi. Sorretuissa ja sortajissa sitä paitsi aktivoituu kristillinen ja luterilainen synnin ja Jumalan lain dualismi: mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Promising Young Woman ei vajoakaan wokehetteikköihin, sillä kostajamme osoittaa kylmäverisyytensä rinnalla inhimillisyyttä ja armoa.
Loppusanat
Vuoden 2021 Oscar-pajatson elokuvat kimposivat woken ja intersektionaalisen feminismin porttien läpi. Tämä ei tosin ole yllätys tai edes uutinen, sillä yhteiskunnallinen tiedostaminen ja monimuotoisuuksien huomioiminen on jokseenkin universaalia puuhaa. Woke ei näy pilaavan elokuvia, sillä kahdeksan elokuvan joukossa ei ollut yhtäkään hutia. Amerikan hapatus näyttäisi tarkoittavan myös pohjoismaalaista avoimempaa kristillisyyttä. Tämä sopii ainakin toisinaan yhteen intersektionaalisen feminismin kanssa. Kyyninen mieli voi tosin kuitata viihteen pöydältä putoilevat kristilliset palaset kaupallisena kikkana ja oopiumina kristityille. Poliittisesti kattaus kallistuu vasemmalle, mikä ei ole pelkästään huonoa asia. Aina voi myös harjoittaa tasapainottamista, vaikkapa paavin tai piispan kera.
Tämän vuoden Oscar-elokuvat välittävät meille taistelun yksilöstä, yhteiskunnasta sekä historian oikeasta tulkinnasta. Amerikan lippu esiintyy usein kuvastossa. Takavuosien poliittiset taistot heijastavat ja oikeuttavat tämän päivän vääntöjä – tai sitten kyse on vain nostalgiasta, missä muokkaamme menneisyydestä yksinkertaistetun kuvan hyvästä sorretusta ja pahasta sortajasta ja kuvittelemme vastaavan kaltaisen asetelman liian monimutkaisen ja tylsän nykyisyytemme peitoksi.
Kuvailemiani elokuvia yhdistää katastrofit selviytymisyrityksineen. Nomadland tuo mieleen Leonard Cohenin Anthem-laulun sanat: ”widowhood of every government”. Minarissa amerikkalaisen unelman tavoittelu päättyy tuhoon. Sound of Metal, The Father ja Promising Young Woman vastaavat kysymykseen, miten jatkaa elämää katastrofin jälkeen. Mank ja The Trial of the Chicago 7 ovat vastaavasti selviytymis- ja selvittelytarinoita, kun taas Judas and the Black Messiah kuvaa pyörrettä kohti katastrofia. Näitä elokuvia yhdistää romahduksia, poliittisia puolueita ja ihmisen pyrintöjä suuremman ja kestävämmän todellisuuden läsnäolo – luonto, paratiisi, oikeus, perisynnittömyys, ikuisuus – kuin Herran siunaus jumalanpalveluksen päätteeksi. Mitäpä muutakaan ihminen syvimmiltään tavoittelisi kuin Tuomarin, Puolueettoman, saamista omalle puolelleen. Jeesus sanoi kerran: ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.”
Verta ja vettä tihkuva Ikuisuus tuo pelastuksen.
Jorma Vakkurin muistolle
