Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaKun täytin neljäkymmentä, sain ystävältäni kortin, jossa oli teksti: Ei se ole niin tärkeää mitä on ennen nollaa, vaan se mitä tulee sen jälkeen.
Kesti jonkin aikaa, että tajusin, mitä lauseet tarkoittivat. Mutta seuraavat vuodet osoittivat, että ajatuksessa oli itua. Elämä tuntui todellakin aukeavan eteeni aivan uudella tavalla neljäkymmentä täytettyäni.
Nyt lähestyn kuudettakymmenettä syntymäpäivääni ja mietin, uskallanko vielä tämän ikäisenäkin uskoa, että onnittelukortin sanat ovat edelleen totta. Jos Luoja suo, minulla saattaa olla vielä kolmekymmentä enemmän tai vähemmän vireää vuotta jäljellä. Kolmannes elämästä on vielä elämättä – ei siis ole vielä aika heittää kirvestä kaivoon tai pyyhettä kehään tai pistää rukkasia naulaan. Jos ei muuta, niin voisi vaikka yrittää keksiä muutaman hiukan naisellisemmasta elämänpiiristä kumpuavan kielikuvan kuvaamaan samaa asiaa: vielä on tehtävää. Kenties ne kaikkein innostavimmat ja upeimmat jutut ovat vasta tulossa.
Pelottavinta olisi se, että jonakin päivänä havahtuisi siihen, että on antanut elämänsä mennä ohi. On vain seissyt vuodesta toiseen sen pysäkillä ja odottanut, että se vihdoinkin tulisi. Elämä kulkee ohitsemme koko ajan, ja meidän tehtävämme on astua sen kyytiin. Sillä eräänä päivänä, kun taas tähyilemme sitä pysäkiltämme, elämä ei enää tulekaan, ja silloin on myöhäistä. Ruotsalainen runoilija Stig Johansson on kuvannut oman elämänsä pysäkille jääneen ajatuksia runossaan, jossa hän kirjoittaa: Kaikki nämä päivät, jotka tulivat ja menivät, en tiennytkään, että se oli elämä.
Kuinka viisas onkaan psalminkirjoittaja, kun hän rukoilee: Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen (Psalmi 90:12). Elämän kyytiin nouseminen voi olla pelottavaa, ja usein tuntuisi turvallisemmalta jäädä pysäkille. Mutta emmehän me sielläkään ole elämältä suojassa! Ohi mennessään se kuitenkin heittää meille kaikenlaista: heittää kaunista ja heittää kipeää. Ei siis pidä tuhlata lyhyttä aikaansa pysäkillä seisoskeluun, mutta viisautta on osata valita, minkä bussin kyytiin kannattaa nousta ja minkä ei.
Kuusikymmentä vuotta. Se on pitkä aika. Ja se kuulostaa kauhean vanhalta. Mutta peiliin katsoessani näen ne samat kasvot, jotka siellä joka aamu ovat olleet minua vastassa. Uurteet ja juonteet vain ovat vuosi vuodelta syventyneet ja kertovat omaa tarinaansa siitä, mitä elämä on tuonut tullessaan ja miten sen kaiken olen ottanut vastaan. En aina kovin kauniilla ja rakentavalla tavalla.
Ja kuitenkin tiedän, että minulla on Isä, joka nytkin pitää minua lähellään, kuljettaa sormeaan noita uurteita pitkin ja sanoo: ”Tämä tuli silloin, muistat varmaan? Ja tämä on tullut siitä, kun….” Tuo Isä on ollut mukana matkassa koko ajan eikä aio jättää minua jatkossakaan. Olipa vuosia jäljellä kolmekymmentä tai vähemmän. Tai kenties enemmän.
Uurteet, rypyt ja juonteet ovat jälkiä elämästä, jota olen elänyt tähän asti. Niitä tuskin enää saa pyyhittyä pois. Mutta matka jatkuu. Ja niinhän se on, että Ei se ole niin tärkeää mitä on ennen nollaa, vaan se mitä tulee sen jälkeen.
Ehkä ehdin vielä saada muutaman naurunrypynkin silmänurkkiini.
