Rohkaisua Tien tavallisille tallaajille

 

Kuinka paljon Raamattu puhuukaan eteenpäin kulkemisesta. Kuljetaan tiellä, kuljetaan polulla, kuljetaan erämaassa, askel kerrallaan tai juosten. Mutta eteenpäin mennään. Ensimmäisiä kristittyjä kutsuttiinkin Sen Tien vaeltajiksi.

Tiellä vaeltaessamme me kaipaamme usein selvää johdatusta. Ovia, jotka salaperäisesti avautuvat tai sulkeutuvat. Yhteensattumia, joita alkaa olla liian paljon, jotta ne voisivat enää olla pelkkiä yhteensattumia, ja joissa on selvästi aistittavissa sitä kuuluisaa ”johdatuksen sivumakua”.  Odotamme rukouspalvelussa välitettyä sanomaa, joka listaisi meille selkeät toimintaohjeet tulevaisuuden varalle. Tai unessa meille ilmestyvää enkeliä, joka ilmoittaisi, mitä meidän tulee tehdä.

IK-opisto vuosisop.,vko3-4, neliöb,MJa

Mutta harva, jos kukaan, saa kokea näin selvää johdatusta.  Sen sijaan Jumala on luvannut vaikuttaa omissaan tahtomista ja tekemistä. Tähän lupaukseen vedoten Pyhä Birgitta rukoilee: ”Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.”

Pyhän Birgitan tunnelmiin ja rukoukseen on helppo yhtyä. Samoin kuin Psalmin 143 kirjoittajan ajatuksiin, kun hän rukoilee: Voimani ovat lopussa, sydämeni jähmettyy… Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!… Sinun puoleesi minä käännyn – opeta minulle tie, jota kulkea! … Sinä olet minun Jumalani – opeta minua täyttämään tahtosi! Sinun hyvä henkesi johdattakoon minua tasaista tietä.

Jumalan omat on kutsuttu kulkemaan jatkuvasti eteenpäin Herransa kanssa. Joskus elävällä sydämellä, joskus jähmettyneellä sydämellä. Mutta aina eteenpäin, Jumalan kanssa, joka näkee ja tietää kaiken: tietää kaiken meistä, tietää missä me menemme ja tietää myös, mikä meitä odottaa kulman takana. Ehkä jo vihdoin valoisampaa?

Psalmi 119 on psalmien kirjan pisin psalmi, ja myös siinä kuljetaan eteenpäin. Onnellisia ovat ne, joiden vaellus on nuhteetonta, aloittaa kirjoittaja, ja tähän nuhteettomuuteen, Jumalan lain, käskyjen ja säädösten noudattamiseen hän myös tosissaan pyrkii. Ensilukemalta psalmi saattaa tuntua rinnan röyhistelyltä, kirjoittajan oman erinomaisuuden esiin tuomiselta, ja voi saada Tiellä vaeltavan tavallisen tallaajan tuntemaan suurta alamittaisuutta. Joskus kokeneemmankin raamatunlukukonkarin tekisi mieli hypätä tämän psalmin yli – ellei hän tietäisi, että lopussa odottaa se toiseksi viimeinen jae: Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!

Miten yllättävä loppu! Psalmin alun jälkeen emme osaisi odottaa, että teksti päättyy kirjoittajan oman pienuuden ja avuttomuuden tunnustukseen. Viime aikoina minulle on tullut merkitykselliseksi Thomas Mertonin rukous, joka on kuin Psalmin 119 lampaan avunhuuto, kun on kaikkensa yrittänyt ja itseensä pettynyt ja joutunut lopulta tunnustamaan olevansa täysin eksyksissä. Rukous löytyy vuonna 1958 julkaistusta kirjasta Thoughts in Solitude. Merton kirjoittaa:

My Lord God, I have no idea where I am going. I do not see the road ahead of me. I cannot know for certain where it will end. Nor do I really know myself, and the fact that I think I am following your will does not mean that I am actually doing so.
But I believe that the desire to please you does in fact please you. And I hope I have that desire in all that I am doing. I hope that I will never do anything apart from that desire. And I know that, if I do this, You will lead me by the right road, though I may know nothing about it.
Therefore I will trust you always though  I may seem to be lost and in the shadow of death. I will not fear, for you are ever with me, and you will never leave me to face my perils alone.

Teos on julkaistu suomeksi nimellä Ajatuksia yksinäisyydessä, ja tämä rukous löytyy sieltä Pia Koskinen-Launosen suomennoksena:

Jumalani, minä en tiedä, minne minä olen menossa. En erota tietä edessäni. En ole varma, minne se vie. Enkä minä todella tunne edes itseäni. Minä luulen, että täytän sinun tahtosi, mutta se on luuloa, ei tekoja. 
Mutta minä uskon, että sinä olet mielistynyt siihen, että minä tahdon olla sinulle mieluinen. Ja minä toivon, että tämä tahtoni olisi kaikessa, mitä teen. Minä toivon, etten koskaan tekisi mitään ilman tätä tahtoa. 
Ja minä tiedän, että jos elän tällä tavalla, sinä ohjaat minut oikealle tielle, vaikka minä en tietäisi siitä mitään. Siksi minä luotan sinuun aina, vaikka olisinkin eksynyt ja kuoleman varjossa. Minä en pelkää, sillä sinä olet aina minun kanssani etkä koskaan jätä minua yksin vaaraan. 

Kun siis kaipaamme johdatusta, mutta ovet edessämme eivät aukene mutta eivät sulkeudukaan, kun elämä vain jatkuu tasaiseen tahtiinsa eikä merkkejä, sanomia tai enkeleitä ole näköpiirissä, silloin voimme rukoilla Psalmin 139 sanoin: Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. On lohdullista tietää, että Jumala ohjaa meidät oikealle tielle. Ei meidän omien suunnistustaitojemme avulla eikä meidän oman erinomaisuutemme tähden, vaan nimensä kunnian tähden, niin kuin tutussa paimenpsalmissa sanotaan.

Jumalan nimi, se nimi, jota ei saanut ääneen lausua, on salattu ja pyhä, mutta voimme kuulla hänen nimensä vakuuttavan meille: ”Minä olen se, joka olen, teidän pelastajanne, aina teidän kanssanne”. Ja hän on uskollinen nimelleen. Aina.