Olin aivan raivona Jumalalle. Sinä vuonna oli tullut menetys menetyksen perään. Huolestuttavimmalta tuntui se, että olin menettänyt luottamukseni Jumalaan. Olin ottanut uskon askelia, ollut kuuliainen, laittanut kaiken peliin, mutta koko homma olikin levinnyt käsiin.
Koin syyllisyyttä siitä, että olin vihainen Jumalalle. Rukoilin, että Jumala auttaisi minua taas luottamaan häneen.
– Miten niin, auttaisin? koin hänen sanovan. – Sinähän luotat!
– Ai luotanko minä?
– Et kai muuten jatkuvasti puhuisi minulle!
“Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Se tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet ja tuomitsee sydämen ajatukset ja aikeet” (Hepr. 4:12 RK). Sana läpäisee senkin, mitä ei voi läpäistä. Sana pystyy erottamaan myös sielun ja hengen ajatukset ja aikeet.
Tuossa kuvailemassani tilanteessa, jossa olin pettynyt Jumalaan, sielussani oli myrsky. Tunteet ja ajatukset heittelehtivät epätoivosta kiukkuun. Vaikka minusta tuntui, etten kyennyt luottamaan Jumalaan, syvälläsydämessäni, hengessäni, uskoni oli vakaa. Ajattele Daavidia. Psalmeissa hänen sielussaan velloi ja hän vapaasti ilmaisi pelkoa, kiukkua ja ahdistusta, mutta Jumala oli myös hänen turvakallionsa.
Itse emme tällaisissa tilanteissa välttämättä näe kuin sielun myrskyn ja pidämme sitä koko totuutena itsestämme. Sielu pitää kovaa meteliä. Henki on hiljainen ja nöyrä. Onneksi Jumala näkee myös hengen.
Kun lankeamme syntiin tai muuten petymme itseemme tai Jumalaan, hätäännymme ja tuomitsemme itsemme. Pelkäämme Jumalan tuomiota. Otamme etäisyyttä. Hän kuitenkin välittömästi näkee henkemme katumuksen ja rakkauden häntä kohtaan. Hän ojentaa kätensä kuin isä tuhlaajapojalle (Luuk. 15) ja kutsuu takaisin yhteyteensä. “Henki on altis, mutta liha on heikko” (Matt. 26:41 KR38), sanoi Jeesuskin. Sielumme heittelehtiminen ei yllätä häntä.
Onko elämäsi junan veturina henki, sielu vai ruumis?
Luulemme, että meidän pitäisi olla viilipyttyjä; että hengellistä kypsyyttä on se, ettei meillä ole vaikeita tunteita tai ajatuksia. Tämä on valitettavasti väärinkäsitys. En missään tapauksessa tarkoita, ettei olisi väliä, mitä ajattelemme tai miten ilmaisemme tunteitamme. Tarkoitan vain, että meidän ei ole mahdollista hallita ajatuksiamme tai tunteitamme. Niitä tulee ja menee. Mutta ne eivät ole se, mitä ytimeltämme olemme.
Sielun keinuliikettä tarvitaan
Ennen kuin tulimme uskoon, sielu määritteli meitä. Kun tulimme uskoon, synnyimme uudesti, henkemme tuli eläväksi Jeesuksessa. Nyt olemme jo pyhiä, nuhteettomia ja moitteettomia (Kol. 1:22). Hengellinen todellisuus määrittää meitä, ei enää sielu eikä liha. Jumala on kuitenkin luonut meidät myös sieluksi ja ruumiiksi, mutta sielun meteli ei ole vaarallista.
Miksi Jumala sallii sielun ailahtelut? David Gregory itse asiassa väittää, että tunteiden mukaan edestakaisin keinuva sielu on Jumalan hyvä suunnitelma. “Tämä keinuliike on ehdottoman tärkeä Jumalan suunnitelmassa, koska kuinka usko voisi toimia minussa ilman tätä sielun heittelyä?” Ojentaudunko itseäni horjuttavissa tilanteissa lihan vai hengen mukaan? Käytänkö ne hyväkseni ja vahvistan luottamuslihaksiani?
Miten määrittelet itsesi? Onko elämäsi junan veturina henki, sielu vai ruumis? Suostutko siihen, miten Jumala määrittelee sinut: olet uusi luomus, vanhurskas, pyhä, nuhteeton, moitteeton, lunastettu ja armahdettu? Anna tämän hengellisen totuuden määrittää sinut!
Oletko syntinen, joka rakastaa Jeesusta? Vai oletko Jeesuksen rakas, joka lankeaa syntiin? Minä olen rakas! Vaikka teenkin syntiä, syvimmällä sydämessäni huudan Jeesukselle “tahdon”.
Isä Johannes kirjoittaa: “Hyveeseen pyrkivän voima on siinä, ettei hän masennu, kun sattuu lankeamaan, vaan ryhtyy uudelleen jatkamaan tietään.”
*
Kuuliaisuus Jumalalle -sarja osa 11
Blogisarjan tekstit ovat lyhennelmiä Maarit Erosen raamattutyökirjasta Yhdessä, kuuliaisuutta joka päivä
