Piispa Häkkisen radikaali kirja

 

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on kirjoittanut radikaalin kirjan: Rohkeasti luterilainen.
Kirja on radikaali – eli juuriin menevä – siksi, että se kannesta kanteen on rohkeasti luterilainen. Kirja ei siis pelkästään kehota lukijoita olemaan rohkeasti luterilaisia, vaan se on sitä itse.

Meille lukijoille piispa Häkkinen selvittää, mitä rohkeus tarkoittaa ja miksi niin kirkon kuin jokaisen kristitynkin kannalta voi ja tulee olla rohkea luterilainen. Ja myös miksi rohkealla luterilaisella on tärkeä paikkansa tämän päivän kirkossa ja yhteiskunnassa.
Olisi hyvin houkuttelevaa kommentoida kirjan yksittäisiä pohdintoja, väitteitä, perusteluja ja johtopäätöksiä. Sitä en kuitenkaan tee tässä ja nyt. Sen mielenkiintoisen haasteen jätän kirjan lukijoille. Ja pohdittavaa riittää. Melkein jokaisella kirjan 175:llä sivulla on ajatuksia, jotka innostavat ajattelemaan. Ja, jotka antavat ahaa-elämyksiä.

Pipliaseura Neliöb. 5.-18.12. MJa

Kirjaa lukiessani antoi ehkä voimakkaimman ahaa-elämyksen havainto siitä, kuinka kauas, joskus hyvinkin myrskyisä keskustelu kirkossa ja keskustelu kirkosta on etääntynyt juuristaan. Piispa Häkkisen kirjan tärkeä ja positiivinen radikaalisuus on siinä, että hän palauttaa lukijan katseen oleelliseen: Raamattuun ja luterilaisuuteen sen eri muodoissa. Hän osoittaa mistä olisi tärkeää puhua kuin keskustelemme kirkon identiteetistä ja kirkon tehtävästä tämän päivän yhteiskunnassa ja todellisuudessa.

Häkkinen esittää sivulla 61 seuraavan kysymyksen: ”Voiko uudistuminen kuitenkin olla myös pääsemistä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on? Voiko uudistaminen olla etsiytymistä jo meille annetussa yhä enemmän ytimeen?” Kirja osoittaa, että näin ei vain voi olla vaan tulee olla. Näin samalla kun haetaan uusia teitä ja tapoja välittää tämän päivän ihmisille mitä kirkko on ja mitä kirkolla on.

Kirja todistaa vahvasti ja rakentavasti miksi laajassa ja monivivahteisessa kirkollisessa keskustelussa olisi hyödyllistä säännöllisin välein olla radikaali ja rohkea ja kriittisesti, juurista käsin, pohtia mistä keskustelussa oikein tulisi olla kysymys ja mihin sillä tulisi pyrkiä. Onko päämäärä kirkon identiteetin vahvistaminen tai sen häivyttäminen? Tai jotain muuta, jossa tärkeintä on ajan eikä Raamatun ja tunnustuksemme henki.
Kiitos kirjasta!